Daniel Leiviskä

Vaikuttava kirja – Hanna Pärnä: Hiroshiman lapset

Helsingin kaupunginkirjaston Vaikuttava kirja -kirjoituskilpailuun toivottiin vapaamuotoisia esseitä kirjasta, joka muutti tai vaikutti lukijaansa. Voittajien tekstit julkaistaan Helmet-verkkosivuilla.

Aikuisten sarja, 3. sija: Hanna Pärnä.

Hiroshimasta Hiroshimaan. Tositarinasta symbolitasolle  

Helmet-hausta käy ilmi, että Hiroshiman lapset on kadonnut Pasilan kirjavarastosta. Yhtäältä menetys kokoelmalle. Toisaalta herää kiinnostus tietää, kehen muuhun kuin minuun kirja on tehnyt vaikutuksen – sikäli kuin tilanne edes on niin raadollinen, että joku olisi kähveltänyt kirjan. Onko Hiroshima enää ajankohtainen? On vuosia siitä, kun itsekään olen viimeksi pitänyt fuksianpunaista kirjaa kädessäni. Liikkuneeko kirjaa juuri missään enää? Antikvariaatit, hoi?  

Huhtikuussa 1994 kävin neljättä luokkaa: luin lähes koko ajan, ja milloin en lukenut, haaveilin Japanista, josta olin innostunut jo alle kouluikäisenä. Paimion kirjastossa lasten- ja nuortenkirjat olivat lainaustiskistä vasemmalle, kun taas oikealle lähti kaksi hyllynväliä tietokirjoja – aikuisten tietokirjoja. Aikuiseen maailmaan tekemieni tutkimusretkien pääkohde oli vasemman kaistan perällä loitsun tapaan kajahtava sanakolmikko: maantiede – matkat – kansatiede! Matkan varrella silmäilin historiaosaston selkämykset yleensä vähemmin odotuksin, vaan kerran tärppäsi. Hiroshiman lapset! Hiroshima – onnistuin tunnistamaan paikannimen japanilaiseksi. Japanista kertova kirja, ja aiheena vieläpä lapset! Siis kuin minulle, 11-vuotiaalle, tehty kirja! Häthätää sivuja selaillessa erottui nimiä, ikiä – ikätovereita! Tekstejä, kuin ainekirjoituksia. Rakastin ainekirjoittamista! Muistan innon, jonka vallassa suunnistin lainaustiskille.  

Miten en ollut huomannut kirjaa aikaisemmin? Tuskinpa Hiroshiman lapset oli usein lainassa silloinkaan, tosin siinä vaiheessa kirja oli vasta kymmenisen vuotta vanha. Kirjaan on koottu atomipommituksen kokeneiden hiroshimalaisten koululaisten kirjoittamia muisteluksia kuusi vuotta pommin pudottamisen jälkeen. Kirjoitelmat on järjestetty ikäasteittain alakoulusta korkeakouluikäisiin. Nimi, luokka, ikä pommituksen aikaan. Ja kunkin oma tarina. Lapsen äänellä, nuoren äänellä, aikuistuvan äänellä. Kerta toisensa jälkeen elokuun aamu ja välähdys. Ne, jotka olivat minun ikäisiäni, olivat olleet vuonna 1945 kutakuinkin 5-vuotiaita; ne, jotka olivat olleet silloin ikäisiäni, puhuivat nyt lukiolaisen sanoin.  

Olin toki jo lukenut yhtä sun toista. Ensimmäisen kerran törmätessäni kirjassa sanaan keskitysleiri en ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Kirjan päähenkilön opettaja oli joutunut sellaiselle: ajattelin laajaa kenttää ja ihmisryppäitä, muuta ei mielikuvitukseni osannut tuottaa. Ehkä onneksi? Parin kolmen kirjan jälkeen aloin jo ymmärtää. Samoin kävi sanan rautaesirippu kanssa. Noina vuosina Balkanin sota toistui uutisissa päivästä toiseen, ja olin yksinomaan ällistynyt, kun sota loppui seuraavana vuonna. Se kun oli vain jatkunut ja jatkunut, siitä oli tullut itsestään selvä! Balkanin sodasta ei kuitenkaan ollut lastenkirjoja, tai oli: Zlatan päiväkirja ilmestyi samana vuonna, mutta luultavasti luin sen vasta jälkijunassa. Muutama vuosi sitten Zlata pitkästä aikaa muistui mieleeni aivan eri yhteydessä, kun raitiovaunussa mainostettiin kirjaa Minä, Zlatan.  

Luin Hiroshiman lasten tarinaa lukemasta päästyäni. Päivämäärä ja kellonaika iskostuivat mieleen. Tapahtumien kaari alkoi hahmottua. Tragedia levittäytyi silmieni eteen, mutta mustavalkoisena, niin kuin kirjan kuvat. Hiroshiman paikannimet alkoivat tulla tutuiksi. Futaba-vuori. Honkawa-joki. Aioin silta. Ujina, jonne joku kirjoittajista oli kävellyt 2-vuotiaana. Niimi, jonne joku lähti evakkoon. Kuvittelin myös tuntevani Hiroshiman lapset. Sanaen, Hisayon, Asakon. Sikäli kuin edes muistan heidän nimiään oikein näin monen vuoden jälkeen? Haluaisin kertoa heistä, mutta kiusaannun, kun mieleen nouseekin vain sattumanvaraista. Esimerkiksi se, että joku kirjoittajista puhuu 17-vuotiaasta enostaan – ihmettelin näet 11-vuotiaana, miten eno voi olla niin nuori. Mutta muistan myös, että joku kirjoittajista menetti pikkusiskonsa Fusaen. Vai Fusakon? Muistelen – voin muistaa väärinkin – että isoveljellä oli ollut tapana nolostella pikkusisarta ja kävellä mieluummin pari askelta edempänä, sisko sai tulla perässä. Ja sittenkin: kun siskoa ei enää ole, veli yhä voi kuulla korvissaan siskon ”lempeän muminan”.  

Halusin lisää. Sain selville, että Hiroshimasta onkin paljon kirjoja. Paimion kirjastosta löytyi sydäntä raastava Sadako tahtoo elää. Reviiriini kuului myös Turun pääkirjasto, josta kannoin kotiin vaikka mitä: kokoelman pommituksesta eloonjääneiden piirroksia, sarjakuvan, ruotsiksi käännetty kuvakirjan (ruotsia en kylläkään osannut). Tahtoisin sanoa saaneeni rautaisannoksen rauhankasvatusta. Tahtoisin sanoa oppineeni ja ymmärtäneeni. Opin ainakin sanan hibakusha, atomipommin uhri. Kopioin päiväkirjaan puheen, joka oli muistaakseni pidetty eloonjääneiden mielenosoituksessa. Kopioin sanat: ei koskaan enää! Mutta oma lukuhistoria herättää myös kysymyksiä. Olen saanut elää koko ikäni vakaissa olosuhteissa. Vaikka luin ja luin, miten olisin voinut käsittää? Kävinkö jotenkin haaskalla? Kun luulin samaistuvani ikäisteni kokemaan murheeseen, käytinkö vain hyväkseni toisten tragediaa läpikäydäkseni tai vaihtoehtoisesti vältelläkseni jotain kasvuikäiselle itselleni vaikeaa asiaa? Kirjojen valokuvat olivat mustavalkoisia, sarjakuvakin oli mustavalkoinen, ja vaikka tahtoisin muuta väittää, myös ajatusmaailmani oli pitkään mustavalkoinen: ystävän isoveli teki koulua varten ainetta, jonka aiheena oli artikkeli Robert Oppenheimerista, mistä hyvästä luin hänelle muitta mutkitta madonluvut.  

Mutta silti: herkistyin aihepiirille. Luin tietenkin Anne Frankin päiväkirjan ja kaiken muunkin saatavissa olevan. Luin nimistä, luin kokonaista ihmisistä, luin keksittyjä ja todellisia elämäntarinoita. Jos nykysanoja käyttääkseni sisällöt olivatkin rankkoja, oli tämä sittenkin kenties paras tapa kuulla sodasta: ei selontekona, ei raporttina, ei muutamana lauseena, vaan henkilökohtaisena. Mieluiten mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Aikuisena olen ollut erityisen vaikuttunut Peter Englundin kirjasta Stridens skönhet och sorg. Siinä eletään läpi ensimmäinen maailmansota päiväkirjamerkintöjen kautta aikajärjestyksessä – mutta päiväkirjamerkinnät ovat monen eri ihmisen jäljiltä, eri maista, eri ääninä, eri todellisuuksina! Lukijalle kokemus on huimaava: rintamat menevät sikin sokin, rajat hämärtyvät, jäljelle jää vain yksilön kauhu.  

Münchenissä asuessani kävin Dachaussa; oli tuskastuttavan kuuma kesäpäivänä, luokkaretkellä olevia koululaisryhmiä parveili ympäriinsä. Miten voisin sanoa näkemästäni yhtään mitään? Mutta samoihin aikoihin luin myös ranskanjuutalaisen Hélène Berrin päiväkirjan saksankielisen laitoksen. Toisin kuin suomennoksessa, saksalaisessa laitoksessa oli – muistaakseni – Berrin sulhasen jälkisanat. Berr on päiväkirjassaan siteerannut Keatsia, mitä jälkisanojen kirjoittaja pitää – muistaakseni – lähes kohtalonomaisena: This living hand, now warm and capable / Of earnest grasping, would, if it were cold, …ja niin edelleen. Sanat näkevät sen, mihin silmä ei pysty. Kerran elänyt ihminen kurottaa kättään jälkisanojen kirjoittajaa kohti, mutta myös lukijaa kohti. Minuakin kohti. Hélène oli olemassa.  

Puhun mielelläni kirjoista. Luettuani hyvän kirjan suosittelen sitä ylt’ympäriinsä. Mutta voiko Hiroshiman lapsia suositella? Tekisi mieli olla muuttunut jonkin toisen teoksen kautta. Mieluiten hehkuttaisin tässä yhteydessä sen seitsemää suosikkikirjaani, vaan kun niistä herää ennen kaikkea kokemus vastakaiusta, ei niinkään muutoksesta. En toki epäile, etteikö mikä hyvänsä lukemus olisi minua muuttanut, mutta huomaamattomammin. Ihan konkreettisesti minua on muuttanut lähinnä Debbie Stollerin Stitch’n bitch: neulojan käsikirja, joka opetti minut uudelleen neulomaan aikuisena – siinä muuttui niin ajankäyttö, rahankäyttö kuin vaatekaappikin. Mutta neuleet sikseen! Vilkaisukin uutisiin muistuttaa, että Hiroshiman lasten tarinaa – minkä tahansa sodan jalkoihin joutuneiden lasten tarinaa – pitää vieläkin kuunnella. Ei sillä, että tietäisin itsekään, mitä tehdä. Olen uutisten edessä avuttoman turhautunut ja puran turhautumista maneerimaiseen tuhahtamiseen: ”Kysyisivät minulta, voisin ihan ilmaiseksi antaa neuvon, että ei kannata!” – Läheiseni tunnistanevat ryöstöviljelemäni sananparren.  

Kymmenen vuotta sitten kävin Hiroshimassa. Onko kummallista sanoa, että nykyinen Hiroshima on todella miellyttävä kaupunki, vai kertooko se pikemminkin lohdusta ja toivosta? Siltä Japanin-matkalta on peräisin myös käänteentekevä kirjaostos. Hankin ihan pikkurahalla käytettyjen kirjojen myymälästä tuotteliaan lastenkirjailijan Miyoko Matsutanin romaanin Futari no Iida. Sitä ei ole Helmetin kokoelmassa, muita Matsutanin teoksia kylläkin. Futari no Iidassa eletään jo 60-lukua. Sisarukset Naoki ja Yuuko ovat vierailulla mummolassa maalla. Naoki lähtee illalla ulos käyskentelemään ja ensin kuulee, sitten näkee kävelevän tuolin. Lastentuoli kävellä koikkelehtii kujaa eteenpäin mutisten ”ei, ei näy, ei, ei, ei missään”. Kuin etsien. Seuratessaan ihmeellistä tuolia Naoki löytää hylätyn talon ja uskaltautuu sisään. Vähä vähältä osoittautuu, että talossa ei ole asunut kukaan enää aikoihin. Eteisen maljakon auringonkukat ovat mustuneet ja kuivuneet, ja Naokin kosketuksesta ne hajoavat ilmaan kuin tuhka.  

Kukkien tuhka. Hiroshimasta voi kertoa näinkin: ei konkreettisesti, vaan symbolien tasolla. Futari no Iidassa on samanlaista voimaa kuin Ilse Aichingerin kirjassa Die größere Hoffnung (vastikään ruotsinnettu ja tarjolla Helmet-kirjastossa). Kummassakin kirjassa allegoria lyö lukijaa lujaa, lujemmin kuin mikään fakta. Matsutanin satu on surullinen. Kävelevä tuoli etsii tyttöä, jonka tuoli se on ollut. Tyttö on kadonnut aikaa sitten, mutta tuolilla ei ole aikakäsitystä – tuoli kuvittelee katoamisesta olevan vain hetken, ja kun Naokin 3-vuotias pikkusisko Yuuko leikkii tuolilla, tuoli on onnellinen ja luulee tytön tulleen takaisin. Tragedia ei välttämättä kaipaa enempää konkretiaa, sotakirjan ei tarvitse perustua faktoihin. Sota on sitäkin, että tuoli on menettänyt ihmisen. 

Kyllä Futari no Iidassakin taustoitetaan tarinaa: hylätyn talon perhe on aikoinaan lähtenyt käymään Hiroshimassa, eikä kukaan heistä ole palannut kohtalokkaalta matkalta. Loppu on melkein onnellinen, mutta vain melkein. Tuolin tyttö on sittenkin jäänyt eloon, mutta koska hän on ehtinyt kasvaa aikuiseksi, ei tuoli enää tunnista häntä. Tuolillahan ei ole aikakäsitystä. Onko meillä ihmisilläkään? Kun aika kuluu, sodat jäävät vuosiluvuiksi ja vakiintuneiksi sanoiksi. Sanon sanan puunilaissota enkä tiedä mistään mitään. Hiroshiman lapset kannattaa edelleen lukea, koska tarinat ovat henkilökohtaisia. Ja Futari no Iida kannattaa edelleen lukea, koska tarina on ajaton.