Daniel Leiviskä

Vaikuttava kirja – Tomi Aho: Stoner

Helsingin kaupunginkirjaston Vaikuttava kirja -kirjoituskilpailuun toivottiin vapaamuotoisia esseitä kirjasta, joka muutti tai vaikutti lukijaansa. Voittajien tekstit julkaistaan Helmet-verkkosivuilla.

Aikuisten sarja, 2. sija: Tomi Aho.

Kuinka voitte olla varma?

Otsikon kysymyksen esittää kirjallinen hahmo toiselle kirjalliselle hahmolle kampusromaaniksikin määritellyn teoksen alkumetreillä: englanninkielisen kirjallisuuden opettaja Archer Sloane on käskenyt opiskelija William Stoneria käväisemään työhuoneellaan, jossa he keskustelevat tämän tulevaisuudensuunnitelmista. Keskustelun lopussa Stoner esittää kysymyksen Sloanelle, joka vaikuttaa näkevän hänen tulevaisuutensa kirkkaammin kuin tämä itse. Kun muutama vuosi sitten luin Stonerin, juuri tuo kysymys tuntui kirjalliselta lupaukselta jostakin suuremmasta.

John Williamsin Stoner julkaistiin alunperin englanninkielisenä vuonna 1965, jolloin se ei onnistunut herättämään suurempaa huomiota.1 Julkaisu osuu ajankohtaan, jossa postmodernismi otti kirjallisella kentällä ensiaskeliaan, mutta sen kirjallisia keinoja sekoittava ja fiktiivisestä itsetietoisuudesta tunnettu kirjallisuustyyli ei kuitenkaan nimitä Stoneria, joka kulki ja kulkee yhä lukijoita kohti realistisemmin, mutta vähäeleisesti. Teoksen suomennos on Ilkka Rekiaron käsialaa ja sen julkaissut Bazar määrittelee verkkosivuillaan romaanin uudelleenlöydetyksi klassikoksi.

Muuten – kirjallisuusesseet muistuttavat usein karttapaperia, johon esseisti on piirtänyt teoksen polut omien polkujensa kera. Valmis kartta on saatettu nostaa vielä valoa vasten, ja tulkittu läpikuultavuuden paljastamaa teemaa. Sellainen kartta saattaisi johdattaa joukon innokkaita lukijoita löytämään sen aarteen, minkä esseistikin on löytänyt. Esseeni ei levitä Stonerin popliinitakkia silmiesi edessä, eikä paljasta tarinasta mitään, mitä en itsekään haluaisi ennalta tietää.

En tiedä ketään muuta kuin William Stonerin, joka olisi lypsänyt kuusivuotiaana lehmänkantturoita. Tiedätkö sinä? Williamin lapsuutta läpäisi kotitöiden kuormittama arki ja painostava hiljaisuus: ”Koti, jossa hän oli ainoa lapsi, tuntui yksinäiseltä – sitä sitoi yhteen vääjäämätön uurastus. Iltaisin istuttiin kolmestaan pienessä kyökissä öljylampun kajossa ja tuijotettiin kellertävää liekkiä - -”.2 Uurastus jatkui ylioppilaaksi pääsyyn saakka. Sitten Williamin isä näki parhaaksi laittaa poikansa opiskelemaan Columbiaan, korkeakoulun vasta avatulle maataloustiedekunnan laitokselle. William lähti, mutta uurastus ei loppunutkaan, sillä hän maksoi ylöspitonsa äidin serkun luona raskailla töillä, joita tilalla riitti. William uurasti ja opiskeli ensimmäisen neljästä vuodesta suunnitelmien mukaan. Toinen vuosi alkoi vaikeasti: ”Mutta pakollinen johdatus englanninkieliseen kirjallisuuteen vaivasi ja murehdutti häntä enemmän kuin mikään hänen siihenastisessa elämässään.”3 William oli vähällä reputtaa kirjallisuuden johdannon ensimmäisen tentin, eikä hän ymmärtänyt ahertamisen hyötyä Sloanen kurssilla. Pelkät sanat paperilla saivat hänet epävarmaksi. William oli tottunut siihen, että työhön käytetään lihaksia, ja että hiki virtaa.

Epävarmuus on inhimillinen ja universaali piirre, eikä se tunnu kiinnittyvän aikaan tai paikkaan. Tarvitaanko epävarmuuden tunteeseen edes ihmistä? Voisimme kai mennä kysymään metsäneläimeltä, onko kieli ja sen ympärille kietoutuva tiedostava mieli välttämätön epävarmuuden kokemiseen; kun lähestyisimme eläintä, todenn se paradoksaalisesti etääntyä yhä kauemmaksi meistä. Epävarmuudenkin kokemisesta kumpuava itsesäilytysvaisto voi johtaa pakenemiseen; ihminenkin pakenee, ei välttämättä metsään vaan vaikka uurastukseensa, kun pyrkii piiloon itseltään. Luennolla Sloane tivasi Stonerilta ”Mitä tämä sonetti tarkoittaa?”4, mutta Stoner ei saanut sanaa suustaan; ehkä juuri silloin tarinan päähahmo havahtui tiedon ja ajattelun merkitykseen, ja luonnontieteiden itsetarkoituksellinen pänttääminen alkoi tuntua vieraalta. Toisen lukuvuoden lopussa Stoner keskeytti maataloustieteen opintonsa ja aloitti filosofian, historian ja englanninkielisen kirjallisuuden kurssit.

*

Seikat, jotka saivat minut lukemaan Stonerin tuntuvat nipulta ihan tavallisia asioita. Kun tarkemmin ajattelen niin siihen johtaneet yksittäiset seikat alkavat tuntua oikealta sattumusten sarjalta. Mitä olisi tapahtunut ellen olisi lukenut Stoneria? Tai paremminkin, mitä olisi jäänyt tapahtumatta? Ellen olisi aikoinaan perustanut kirjaputiikkia pikkukaupunkiin, ellei lähetti olisi kantanut putiikkiin ruskeita pahvilaatikoita, ellei niissä olisi ollut kirjanäytteitä ja myös Stoneria, ellei sen kannessa olisi ollut kirjan hyödyntämistä estävää tekstiä: ”Ennakkokappale, ei myyntiin”. Ellen olisi lainannut Stoneria työharjoittelijalle, jonka ystävä palautti kirjan myöhemmin minulle ja ylisti sitä. Ellen olisi myynyt kirjaputiikkia. Ellen olisi pakannut Stoneria muuttolaatikkoon, kun muutimme suuremman kaupungin kupeeseen. Ellen olisi jo vuosia ennen edellä mainittuja tapahtumia kohdannut tulevaa vaimoani, joka luettuaan Stonerin kehotti minuakin lukemaan sen. Ellen. Niin.

Koen Stonerin kysymyksessä ihmettelevää, jopa ihailevaakin sävyä. Se syntynee keskustelun asetelmasta, jossa Stoneria yli tuplasti vanhempi Sloane vaikuttaa näkevän Stonerin tulevaisuuteen lähes maagisella varmuudella. Kukapa meistä ei haluaisi tietää. Sloanen varmuus voitaneen purkaa ainakin korkeahkoon ikään, akateemisen uran kerryttämään tietoon sekä tietenkin käsitykseen Stonerin opintomenestyksestä. Sloanen ”kyky” teki vaikutuksen, joka voidaan nähdä Stonerin epävarmuuden ja hämmästyminen kautta. Kun Sloane aikaisemmin tivasi luennolla epävarmalta Stonerilta vastauksia soneteista, hän ehkä tiedostamattaan asettui tälle henkiseksi isäksi, joka vaati maatilalla tapahtuvan uurastuksen sijaan ajatustyötä, mielen pellon kääntämistä, kylvämistä. Luulenpa, että juuri se nurinkurisesti turvallisuuden tunnetta heijasteleva asetelma sai Stonerin puhumaan itsensä kanssa, pisti miettimään mitä tehdä elämällään. Eikö ajattelun vaatiminen olekin hyvin ystävällistä?

*

Ystävyyttä käsittelee kirjallisuudentutkija Kuisma Korhonenkin, joka kiteyttää Kuollut ystävä, paras ystävä? -esseessään väitöskirjansa ydinväitteen: essee syntyy ystävyydestä. Ydinväite vihjaa ystävyyden ja tekstien dynaamiseen suhteeseen, jonka punoksia Korhonen avaa:

"Michel de Montaigne löysi hieman 1500-luvun puolivälin jälkeen pienen tutkielman nimeltä Discours de la servitude volontaire. Hän piti tekstistä niin paljon, että päätti etsiä käsiinsä sen kirjoittajan, Étienne de La Boétien. Nuorten miesten välille kehittyi syvä ystävyys, joka jäi kuitenkin lyhyeksi. La Boétie kuoli vain pari vuotta miesten kohtaamisen jälkeen, vuonna 1563."5

La Boétien kuoleman myötä Montaigne oli päättänyt luoda ystävälleen kirjallisen muistomerkin ja sisällyttää tämän tutkielman keskelle omaan teostaan.6 Michel de Montaigne (1533-1592) oli ranskalainen filosofi, jota pidetään esseemuodon kehittäjänä, mutta niinpä vain hänkin on jo vuosisatojen ajan kuorsannut multaisella patjallaan, ehkä hengittänyt pilviä. Onneksemme Korhonen kuitenkin elää, onneksi hän on luonut kirjallisia muistomerkkejä; julkaistuja tekstejä. Esseellään Korhonen tulee liittäneeksi itsensä niin esseen syntyyn ja traditioon kuin kenties sitäkin suurempaan, kirjallisuuden tekijäksi ja lukijoiden ystäväksi.

Kirjastothan ovat eräänlaisia kirjallisen ystävyyden majataloja, joita kierrellessä tulee välillä jännittävä tunne kaikesta siitä elämästä, jota hyllyt kannattelevat. Olivatpa kirjailijat elossa tai ei, niin on selvää, että teokset pitävät sisällään menneisyyden puhetta. Puhetta, sanoja; alunperin ajatuksia, joiden eteen on nähty vaivaa, ajateltu. Jokainen kirja vaikuttaa vain odottavan ihmistä, joka kuuntelisi sen puhetta: ”Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner. Kuuletteko hänet?”, niin Sloane kysyi Stonerilta.7

Lukiessani Korhosen esseetä minut valtasi lämmin tunne. Stonerin kysymyksen kohdalla tunsin samaa lämpöä konkreettisesti koko kehossani. Kaukolämpömäisen energian lisäksi kirjallisuus onkin peili, joka heijastelee erilaisia ajattelutapoja, näkökulmia, aatteita ja sosiaalista dynamiikkaa, jotka asettuvat päällekkäin omien ajatusten kanssa kuin kaksi kuvaa; kuva ja peilikuva ovat samanlaisia, mutta erilaisia. Osa heijastuksista voi tehdä niin suuren vaikutuksen, että se vaikuttaa konkreettisesti lukijan toimintaan. Kirjallisuus onkin lahja, josta tekee mieli kiittää erityisesti silloin, kun resonoiva teos osuu kohdalle: Montaignea tai La Boétiea en voisi tavoittaa kirjekyyhkyillä, John Williamsille olisi turha yrittää rimpauttaa vastapuhelua. Korhoselle kuitenkin lähetin sähköpostin, jonka kirjoitin muodolliseen sävyyn kuin Stoner Sloanelle. Kirjallisuus on aikakone, joka kuljettaa menneisyyden kirjailijat lukuhetkeen ja lukijat menneisyyteen. Ne sanat, jotka ovat joskus olleet kirjailijan mielessä, ovat yhtäkkiä minun mielessäni, sitten sinun mielessäsi.

*

Pari vuotta sitten eräänä syysiltana olimme käyneet vaimoni kanssa pitkäksemme hämäräntäyteiseen sänkyyn odottamaan unta. Kuuntelin hänen hengitystään, eikä uni meinannut tulla. Käänsin katseen itseeni, ajattelin menneitä ja meneillään olevaa, tärkeitä asioita. Luovan kirjoittamisen opintoja. Kirjoittamista. Lukemista. Valokuvaamisella elämistä. Avoimen yliopiston psykologian opintoja. Kehityspsykologian kurssista olin tykännyt, mutta kognitiivisen neurotieteen kurssista en; aloitusluennolla opettaja oli kertonut, ettei kurssia voisi läpäistä ilman kunnon pänttäämistä, kuin opettajan käsi olisi venähtänyt puolen auditorion yli ja läpsäissyt poskeeni litsarin. En kestänyt ajatusta pänttäämisestä pänttäämisen vuoksi. Tönäisin vaimoani. Ei mitään reaktiota. Yskäisin kuuluvasti. Ei liikahdustakaan. Nukutko, kysyin ja vedin peittoa itselleni. Tönäisin kovempaa, hetkutin hartiasta. Hän säpsähti ja mumisi, että mitä nyt? Avauduin pänttäämisestä, mutta kun lopetin, hän kuulosti pänttäävän lampaita. Ravistin kunnolla. Kun hän ihmetteli käytöstäni, kysyin miten hän oli päätynyt lukemaan sosiologiaa. Se vain kiinnosti, hän vastasi. Kysyin välittömästi, olisiko järkeä opiskella kirjallisuutta? Kysymykseni hämmensi minut, kuin se olisi ollut jonkun muun kysymys. Tunsin tarvetta vastata siihen, mutta pysyin hiljaa. Hän mainitsi Stonerin, muusta en saanut selvää. Sitten hänen tuhinansa valtasi pimeän kuution. Stoner.

Katselin yön maalaamaa seinää, kattoa johon valo ryömisi joidenkin tuntien kuluttua ja seinästä vaivalloisesti erottuvaa neliskanttista muotoa, josta näki ulkopuolista mustaa. Siirsin jalkaani niin, että se kosketti jotain lämmintä. Stoner, kuinka hyvältä sen ajatteleminen tuntuikaan.

Se tunnelma. Opintojen käänne. Tuntui hullulta opiskella psykologiaa, vaikka ajattelin koko ajan kirjoitettua ja luettua. Pimeä näytti yhä mustemmalta, mutta ajatukset kirkkailta. Jopa tulevaisuus näytti joltakin, ääriviivattomalta, mutta kuitenkin. Suljin silmät. Kuvittelin Missourin yliopiston, pihatien, jolla kävelisin. Missourilaisen rakennelman päälle alkoi ilmaantua suoria linjoja kuin kameran filmille, johon valotettiin kuvan päälle toinen kuva. Missourin ja Tampereen kaksoisvalotus näytti mahdottomalta, mutta mahdolliselta. Näinhän sen ihan selvästi.

*

Katson punaista ja tunnen häpeää. Liikennevalon minuun kohdistama tuijotus ei sitä aiheuta, enkä oikein tiedä, mistä se syntyy. Valo vaihtuu. Kävelen kohti muistinvaraista pistettä, joka oli merkitty valintakoekutsun karttaan. Mielessäni kiemurtelee irtonaisia toisiinsa liittymättömiä sanoja kuin polku, joka vaikuttaa pitenevän sitä mukaa kuin sitä kävelee. Pitkältä, mahdottomalta, mutta edessäolevalta. Miksi ihmeessä ilmoittauduin valintakokeisiin? Kerkiän kääntyä vielä. 46-vuotias fuksi, haloo! Varisisin kuin hautakanerva tulppaanien joukossa. Näyttäisin eksyneeltä, ehkä muistisairaalta tai jostakin karanneelta. Pakotan jalkani keskustakampuksen nurmikkoa halkovalle hiekkatielle, askeleissa rahisee, vihreä tuoksuu, linnut laulavat kuin unessa. Paistaa vaikka piti sataa. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei tunnu siltä vaan jotenkin väärältä. Lähestyn väkijoukkoa, joka on kerääntynyt kutsussa osoitetulle paikalle. Noin paljon porukkaa, en ikinä pääse sisään. En haluakaan päästä. Haluanhan. Todellakin. En todellakaan tiedä. Katson kelloa, kävelen muiden ohi, hattupäinen katsoo silmiin ja hymyilee itsevarmasti. Vielä 20 minuuttia. Menen loivasti viettävää asfalttia alaspäin, ennen parkkialuetta käännyn vasemmalle. Nousen portaat ylös, sitten toiset ja näen puun, menen sen luokse. Paksu puu, lehtipuu. En tiedä sen lajia, sekin hävettää. Ala-asteellehan tässä pitäisi pyrkiä. Tässä olin kirjoittanu runoja pari kesää sitten. Oli kuuma, tummaa Pirkka-olutta, pianomusiikkia matkaradiosta. Haaveita. Harakka lehahtaa puuhun, otan sen merkkinä. Nappaan kaksi SiriPiriä, murskaan ne hampaillani ja kiirehdin. Esanssinen mansikan maku leviää kielelleni ja lupaan itselleni, että jos pääsen yliopistoon, luen Stonerin uudelleen.

*

Neljännen opintovuoden keskivaiheilla, talvella, Stoner hytisi kävellessään toiseen rakennukseen ilman kulunutta palttoota, ettei Sloane saisi nukkavierua käsitystä. Sloane oli käskenyt Stonerin juttusille Jesse Hall -päähallintorakennuksen toiseen kerrokseen. Stoner nousi portaat, koputti Sloanen oveen. He keskustelivat. Sitten Stoner kysyi niin kuin kysyi ja Sloane vastasi: ”Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner - -. Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.”

Niin yksinkertaista se tosiaan oli. Stoner tajusi nyökkäilevänsä Sloanelle ja sanovansa jotain merkityksetöntä. Sitten hän jo astui Sloanen huoneesta käytävälle. Hänen huulensa kutisivat ja sormenpäät olivat puutuneet; hän käveli kuin unissaan mutta tiedosti ympäristönsä hyvin terävästi. Hän hipaisi käytävän sileiksi hiottuja puuseiniä ja oli aistivinaan puun iän ja lämmön. - - Hän astui Jesse Hallista ulos aamupäivään, eikä harmaus enää painostanut kampusta; se ohjasi hänen silmänsä ylös kohti taivasta, ja hän tunsi katsovansa jotain mahdollisuutta, jolle ei tiennyt nimeä.8

*

Opiskelijat virtaavat luentosalista ulos kuin aikuiset lapset, ei minkäänlaista remakkaa, siirryn muiden mukana toisen kerroksen käytävälle, menen ikkunan viereen. Katselen pilviä, joilla ei ole reunoja. Taivas näyttää lattealta, johon pilviläikät luovat syvyyttä. Ne liukuvat lähes huomaamattomasti oikealle. Katseeni laskeutuu takapihan joutilaisiin urheiluvälineisiin, kuntoilualueeseen, neonväreihin. Muistan kuinka olin runopuulta nähnyt naisen kuntoilualueella heilauttelevan ranteenpaksuisia köysiä vuorotahtiin, ne kiemurtelivat kuin jättiläiskäärmeet, nainen hallitsi niitä. Se liike taisi siirtyä ajatuksista jalkoihini, yhtäkkiä tajuan käveleväni portaita kohti harkitsematta, hypähteleväni joidenkin askelmien yli, kääntyväni lattiatasanteella päinvastaiseen suuntaan ja jatkavani pääkampuksen takaovelle, jonka työnnän selälleen. Maa on vihreä, siihen on kylvetty betonilaattoja, säännölliseen asetelmaan. En tähtää askeliani laattojen väliin tai keskelle tai mihinkään vaan annan jalkojeni viedä, ne melkein juoksevat edellä! Kipuan mitättömän rinteen ylös muutamalla askeleella. Pysähdyn ja nojaan polviini kumarassa, huohotan. Nostan katseeni, painan käden puuta vasten. Se on lämmin, lämmin vanha puu, rungon uurteet ohjaavat katseeni ylös kuin lukemattomat pienet polut. Taivaalle on kertynyt muhkeita valkoisia pilviä, joilla on selkeät reunat. Puun latvuksen muoto osuu pilven muotoon kuin palapelin pala, sitten palat limittyvät, ja hetki on ohi. Kosketan puuta ja puu taivasta, taivaskin jotakin. Tiedän, että tulee muitakin hetkiä, kunhan vain olen, ja ajattelen, teen niin kuin ajattelen, niin kuin haluan. Niin yksinkertaista se on. Tai kaksinkertaista, kuten Stoner; ensimmäinen lukukokemukseni oli upea, toinen vielä upeampi. Stoner on sellainen kuuden tähden klassikko.

Lähteet ja viitteet:
1. https://www.bazarkustannus.fi/kirja/stoner/
2. John Williams, Stoner, Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro, 16 
3. John Williams, Stoner, Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro, 22 
4. John Williams, Stoner, Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro, 24 
5. Kuisma Korhonen, Lukijoiden yhteisö, Avain 2011, 14 
6. Kuisma Korhonen, Lukijoiden yhteisö, Avain 2011, 14-15; erinäisistä syistä La Boétien tutkielmaa ei Montaignen kirjassa julkaistu.
7. John Williams, Stoner, Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro, 25 
8. John Williams, Stoner, Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro, 33