Toivoa kirjallisuudesta: Teemu Keskisarjan kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
- Teemu Keskisarja, historioitsija ja tietokirjailija
- Tuotanto: useita historiateoksia, muun muassa Suomen ainoa sarjamurhaaja: Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus (2008), Viipuri 1918 (2013), Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (2015) ja Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (2016)
- Ajankohtaista: Keskisarja tutkii Aleksis Kiven elämää ja leipätyökseen esimerkiksi muuatta vakuutusyhtiötä.
- Suhteeni kirjastoon: ”En paljon valehtele, jos sanon että käyn kirjastossa joka päivä. Työskentelen monta tuntia viikossa Maunulan, Paloheinän tai Pointin kirjastossa, sillä teen töitä mieluummin siellä kuin kotona. Lainaan kirjastosta myös musiikkia, ja 45-vuotiaana olen löytänyt äänikirjat. Kuuntelen niitä autolla ajaessa. Hyvä lukija tuo kirjaan lisäarvoa.”
”Kalle Päätalon Iijoki-sarja oli minulle itsestään selvä valinta toivoaiheiseksi kirjaksi. Se on loistava mittatikku lähimenneisyydestä, osoitus siitä, että ennen leikkauslistojakin ihmisillä on ollut viheliäisiä kärsimyksiä ja onnettomia kohtaloita. Ei ollut kipulääkkeitä ja selviytymispillereitä, mutta silti ihmiset pystyivät selviytymään koettelemuksista ja näyttämään epäilijöille.
Löysin Päätalon 25-vuotiaana työn vieroksujana. Ystäväpiirissäni oli yksi ainoa työssäkäyvä kaveri, kukkakauppias, ja hän suositteli minulle Iijoki-sarjaa. Luin yhden kirjan ja sen jälkeen kaikki loput 25 osaa putkeen. Lainasin kirjat yksi kerrallaan Korson sivukirjastosta, ja osa taisi jäädä palauttamattakin. En ollut sitä ennen tehnyt töitä päivääkään, mutta Iijoki opetti minulle kunnollista työntekoa: ensin ruumiillista työtä ja sitten kirjoittamista. Palaan Iijoki-sarjaan edelleen silloin tällöin. Otan käteen sen osan, joka kulloinkin sielunmaisemaani sopii.
Iijoki-sarjassa on 17 000 sivua ja yli 1 700 henkilöhahmoa. Ennen sosiaalisen median läpimurtoa ihmiset olivat päivittäin toistensa kanssa tekemisissä, ja Päätalo tutustui vaihtuvien työmaiden rakennusmestarina väkisinkin moniin ihmisiin. Päätalo oli tyyppinä sellainen vonkamies, että hän ei ollut itse suuna päänä vaan havainnoi tarkasti työkavereittensa puheenparsia ja eleitä.
Iijoki-sarja on maailman pisin elämäkerta, eikä näin yksityiskohtaisia ja sielun sopukoihin meneviä tarinoita ole muita kirjoitettu. Karl Ove Knausgårdilla on kirjoissaan samoja itseruoskinnan ja viiltävän rehellisyyden elementtejä kuin Päätalolla, mutta häneltä puuttuu rehevä kansatieteellinen Koillismaan kulttuurin kuvaus, joka suomalaisiin vetoaa. Lukijaa saattavat lakata kiinnostamasta juoni tai Päätalon pään sisäiset asiat, mutta hän on tallentanut kirjoihinsa täysin kuolleen kielen, työmenetelmät, asenteet ja luonnon kuvaukset. Päätalolla ei ole juuri seuraajia, koska mammuttielämäkerrat ovat vaativa laji.
Akateemiset sepustukset ovat höpöjuttuja verrattuna Päätalon kaunokirjallisuuteen. Olen tutkinut arkistomateriaaleista Päätalon kuvaamia yksittäistapahtumia ja olen huomannut, että Päätalo oli käsittämätön muisti-ihme. Tapahtumat ovat hänen kertominaan päivämäärälleen ja yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin asiakirjoissa on dokumentoitu, esimerkiksi hänen ystävänsä itsemurhaan liittyvät asiakirjojen todistajanlausunnot osuvat yksiin uskomattomalla tarkkuudella.
Satuttavimpia kohtia koko sarjassa ovat Päätalon oman isän mielisairauden yksityiskohtaiset ja naturalistiset kuvaukset. Sitä syvemmälle nuorukaisen ihmismielen syövereihin ei kynällä pääse. Näitä kohtia en mielelläni lue uudestaan.
Omien kärsimysten vertailu 1930-luvun kärsimyksiin helpottaa, niin myös selviytymistarinoiden lukeminen: mitä kurjimmista oloista voi tulla onnellisia ihmisiä. 30-luvun yhteiskunta oli nälkäisyydessäänkin reilu. Vähäiset verotulot jaettiin suhteellisen järkevästi köyhille, eikä verorahoista mennyt yhtään ainoaa penniä turhuuteen.
Päätalon tarinoihin voimme samastua. Ihmisen sapetus ja suru eivät ole 70 vuodessa lisääntyneet eivätkä vähentyneet. Kipupisteet ovat siirtyneet, mutta ihmisen elämään on aina kuulunut iloa ja surua. Mielenterveysongelmat eivät ole Suomenmaassa lisääntyneet sen vuoksi, että määrärahoja on leikattu, vaan koska diagnosointi on kehittynyt valtavasti. Ennen ei ollut aina paremmin. En ole löytänyt Päätalon kirjoista ihania, välittäväisiä, yhteisöllisiä ihmisiä, vaan rutiköyhiä, kivulloisia piruparkoja, jotka tappelivat samalla tavalla kuin ihmiset tänään, vain eri asioista, esimerkiksi laidunoikeuksista. Pienessä yhteisössä ihmiset kyllä tunsivat toisensa, mutta eivät välittäneet toisistaan enempää kuin ihmiset tänä päivänä.
Työelämän aallonpohja ei ollut 1930-luvun lamassa vaan 1860-luvulla, jolloin 100 000 suomalaista kuoli vuoden aikana nälkään. Työelämä ei ole huonontunut vaan pikkuhiljaa nykäyksittäin parantunut: ihmiset viettävät aikaisempaa vähemmän aikaa töissä ja saavat parempaa palkkaa, ja kiusaaminen on nykyään lailla kielletty. Ennen työuupumus tarkoitti kolmea vuorokautta tukkisuman päällä yksillä silmillä.
Päätalo oli armoton itsensä käskijä. Kirjoissa on jonkin verran yhteiskunnallista valittamista, mutta Päätalon perimmäinen elämänkatsomus oli, että ihminen on oman kohtalonsa herra.
Turvaverkkojen repimistä en kannata, mutta haluan levittää toivoa: vaikka kaikki turvaverkot repeäisivät maan tasalle ja hallitus päättäisi lakkauttaa kaikki peruskoulut, jopa siinä tilanteessa ihminen keksii selviytymiskeinoja. Ihmisen sielulla on yhtä monta henkeä kuin kissalla, ja ihmisellä on uskomattomia voimavaroja, jotka hän ottaa käyttöönsä tiukan paikan tullen. Historioitsijan ei pidä ajatella, miten kinuta lisää yhteiskunta-paran rahaa historiantutkimukseen. Minusta reilumpaa on miettiä, miten historioitsija voisi tuottaa maanmiehilleen enemmän hyötyä ja iloa.
Tietokirjoista en ole saanut toivon kipinöitä elämääni, romaaneista sanoma erottuu selkeämmin. Historioitsijana minua kiinnostaa totuus, olipa se valoisaa tai pimeää. Kirjoitan niin tosia tarinoita kuin osaan niin kirkkaalla kielellä kuin pystyn.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta
helmet.fi/toivoa
.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Siltala / Hanna Weselius