Toivoa kirjallisuudesta: Riikka Pulkkisen kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
”Jos on kirjailija ja lukee paljon, kaikkea lukemaansa tarkastelee paljolti kerrontaa ja tekniikkaa silmällä pitäen. Siksi puhdasta lohtu- ja toivokirjaa pitää etsiä melko kaukaa omasta henkilöhistoriasta. Toivoa herättävistä kirjoista ensimmäinen mieleeni tullut oli Tomas Tranströmerin runokokoelma Eläville ja kuolleille, jonka sain opettajaltani 18- tai 19-vuotiaana. Tämä kirja on tavallaan pelastanut minut. Olin tuohon aikaan hiukan kuolemankaipuinen niin kuin nuoret ja kokemattomat usein ovat ja ajattelin, että on kauheaa olla minä. Aikuiset olivat hiukan neuvottomia, ja nyt kun olen itse äiti, ymmärrän paremmin, millaisen neuvottomuuden keskellä he silloin olivat. Minulla ei ollut oikeasti hätää: olin vain nuori ja kokematon, minua vaivasi vain nuoruus.
Etsin tuolloin vastauksia filosofiasta, mutta kukaan filosofi tai mikään oppihaara ei auttanut minua. Olin kohtalokas, fataali ja morbidi nuori. Toivoisin, että jokainen sellainen nuori lukisi mieluummin kaunokirjallisuutta kuin filosofiaa. Kävin juttelemassa filosofian opettajalle ahdingostani, ja hän antoi minulle Eläville ja kuolleille -kokoelman. Oli rohkeaa antaa nuorelle tämän niminen kirja matkaoppaaksi, ja se on vaatinut paljon luottamusta siihen, että osaan lukea teoksesta nimenomaan elämää ylläpitävän viestin. Olin kauhean nuori enkä uskaltanut heittäytyä elämään mutten myöskään ajatellut, että kuoleminen voisi oikeasti koskettaa minua. Vuoden aikana minusta tuli aikuinen ja samalla kuolemanpelkoinen. Pidin kirjaa joitakin vuosia mukanani, ja sinä aikana opin kokoelman ulkoa. Kirja määritteli minut uudestaan toivovaksi ihmiseksi. Opin elämään ja tulin onnelliseksi elämällä, tuli uusia aamuja ja päiviä, pääsin yliopistoon ja lukiolaisidentiteettini karisi. Astuin uudestaan nuoruuteen, kun täytin 20. Minun ei tarvinnut enää kantaa kirjaa mukanani, sillä olin sisäistänyt sen.
Viime aikoina lohtua, apua tai terapointia on pidetty vähän toissijaisena tai hyljeksittävänä asiana kirjallisuudessa, mutta minua se ei haittaa. Olen ollut mukana keskusteluissa, joissa kirjallisuuden samastumispintaa pidetään halvempana kuin tajunnanräjäyttävää vierauden kuvausta. En tarkoita, että minun pitäisi löytää itseni kirjasta; haluan, että kirjallisuus nyrjäyttää minut, ja sen Eläville ja kuolleille teki. Se sai etsimään lisää samanlaista ja kirjoittamaan rohkeasti ja paljaana. Ei pidä kirjoittaessaan pelätä lainkaan, että horjuu kliseen reunalla. Kun luin kirjan hiljattain uudelleen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, huomasin erään absurdin asian: ensimmäinen viittauskohde mielessäni oli Tommi Läntinen. Ystävien kanssa meillä on ollut tapana kokoontua säännöllisesti kesäleireille, joissa olemme laulaneet yhteen ääneen Tommi Läntisen biisejä. Tämän vertailun tarkoitus ei ole halventaa Tranströmeriä vaan tuoda esiin, että Tranströmer kirjoittaa aivan kipurajalla: kaikki kielikuvat ovat melkein liikaa, mutta vain melkein, ja juuri siksi niin hienoja. Liittyy tiettyyn rohkeuteen ja häpeilemättömyyteen, että uskaltaa yhdistää isoja asioita toisiinsa. Sellainen kirjallisuus, jota kirjailija kirjoittaa piiloutuakseen proosan sisälle, on jähmettynyttä ja kuollutta syntyessään. Luulin pitkään, että fiktioon voi piiloutua, mutta fiktion kirjoittaminen on paljastamista ja riisuutumista. Siinä alastomuudessa voi olla hyvä olla.
Minulla oli tapana signeerata töitäni Tranströmerin sitaatilla, ennen kuin hänestä tuli nobelisti, mutta nyt en enää kehtaa. En ole koskaan kakistellut Tranströmerin juhlavuutta, ja olen varmasti ottanut sieltä vaikutteita myös omaan kirjoittamiseeni. Tranströmerin runot vilisevät yhteiskunnallisia viittauksia menneisiin kansoihin ja valtioihin. Hänellä on ajatus, että muinaiset kansat ovat läsnä elävien joukossa ja ’elävät ja kuolleet vaihtavat paikkaa’. Ajatus siitä, että joukossamme virtaa kansoja, herättää samaan aikaan tyyneyttä, kauhua ja toivoa, ja sitä voi suodattaa itselleen loputtomiin tietämättä, mihin kirjailija viittaa. On kirjallisuudentutkijan tapa lukea kirjaa tarkistaen viittaukset. Itse olen lukenut Tranströmeriä tietämättä mitään mistään. Olen vain antautunut tekstille.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Otava / Jouni Harala