Kaikkien aikojen pop-vuosi 1966: Helmikuu
Naislaulajat
Teoriani mukaan teinitytöillä on edistyksellisin musiikkimaku. Jos haluat tietää, mikä musiikki jää ajastamme elämään, niin kannattaa kysyä 12-16-vuotiaalta tyttäreltäsi mitä hän kuuntelee. Todennäköisesti saat vastaukseksi listan naisartisteja: Adele, Ellie Goulding, Katy Perry, Taylor Swift, Charli XCX, jne. Kaikki mainitut ovat omaa musiikkiaan ja imagoaan hallinnoivia vahvoja taiteilijoita, joille kaikki on mahdollista. 1960-luvulla tilanne oli toinen. Silloin naislaulajat olivat vielä levy-yhtiöiden ja tuottajien tiukassa talutusnuorassa. Laulajilla oli vain vähän sananvaltaa vaikuttaa levytettävään materiaaliin tai muihin musiikillisiin yksityiskohtiin. Vakiintuneilla naislaulajilla oli levy-yhtiössään yleensä oma hovituottaja ja –säveltäjä, joka tuki ja ohjasi usein vasta teini-ikäistä suojattiaan. Yhteistyö oli parhaimmillaan hedelmällistä ja aitoa yhteistoimintaa, mutta huonoimmillaan se saattoi saada hyväksikäytön piirteitä.
Vuodet 1964-65 olivat brittiläisten naislaulajien kulta-aikaa, jolloin monet (Petula Clark, Cilla Black, Dusty Springfield, Sandie Shaw, Lulu) saavuttivat suurta kansainvälistä menestystä. Vuosi 1966 oli kokonaisuudessaan naisartistien kannalta seesteisempi. Kevyttä beat-poppia aiemmin esittäneet laulajat vakavoituivat ja julkaisivat taiteellisesti kunnianhimoisempaa musiikkia. Dramaattiset italo-iskelmät tulivat muotiin ja levytysten ääni- ja sointimaailmassa tehtiin kokeiluja. Yksi vuoden hätkähdyttävimmistä julkaisuista oli Nancy Sinatran single ”These Boots Are Made For Walkin'”. Single nousi helmikuun viimeisellä viikolla listojen ykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa.
Paha tyttö listojen kärjessä
”Laula kuin nuori tyttö, jolla on tapana nussia rekkakuskeja” sanoi tuottaja Lee Hazlewood Nancy Sinatralle ”These Boots Are Made For Walkin'”-singlen äänityksissä. Hän halusi, että Nancy hylkäisi heleän pikkutytön äänensä ja laulaisi matalalta ja voimakkaasti. Kyseinen laulu vaati karkeutta ja ylimielisyyttä, johon Nancy ei ollut laulajana tottunut. Laulun nainen ei nimittäin ainoastaan jätä miestään, vaan kävelee buutseillaan miehen ylitse. Nancy oli levytyksen aikoihin jo 25-vuotias eronnut nainen. Hän oli nähnyt elämää ja onnistui nyt Hazlewoodin avustuksella tallentamaan kauan piilossa olleet aggressionsa ja vihansa levylle. Hazlewoodin suosituksesta Nancy muutti myös imagoaan. Hän blondasi tukkansa, alkoi käyttää vahvaa meikkiä ja puki päälleen tavaramerkiksi muodostuneet polveen asti ulottuvat saappaat. Kaiken lisäksi singlen mainosmateriaaleissa ja tv-esiintymisissä hyödynnettiin sadomasokistista kuvastoa. Kiltistä Frank Sinatran tyttärestä oli muotoutunut ”paha” ja riskejä ottava nainen. Pop-listojen kärkipaikoille ei ollut noussut aiemmin Nancyn kaltaisia julkean röyhkeitä naisia. Vuonna 1966 tuntui heillekin olevan tilausta, ajat olivat muuttumassa.
Nancy Sinatra oli nuoresta tytöstä asti ollut määrätietoinen. Hän ei halunnut ratsastaa maailmankuulun isänsä suosiolla, vaan pyrki kurinalaisesti kehittämään omia laulu- ja tanssitaitojaan. Isän pyörittämä levy-yhtiö Reprise Records otti Nancyn talliinsa vuonna 1961. Lukuisten kaupallisesti epäonnistuneiden single-levyjen jälkeen levy-yhtiö oli jo valmis luovuttamaan. Frank Sinatra päätti antaa Nancylle vielä yhden mahdollisuuden. Hän palkkasi ryyppykaverinsa Dean Martinin suosituksesta seuraavan singlen tuottajaksi Lee Hazlewoodin. Hazlewood oli pitkän linjan tuottaja ja lauluntekijä, jolla oli oma tunnistettava tyylinsä, jota on jälkiviisaasti kutsuttu ”cowboy psykedeliaksi”. Hänen tuotannoissaan kuului aavojen preerioiden pöly ja polttavan auringon väreily. Hänen lauluissaan miehet olivat usein karjapaimenia ja naiset hempukoita. Countrystä ja lännenelokuvista tutu kliseet saivat Hazlewoodin käsissä kuitenkin surrealistisia sävyjä. Tavanomaiset vastakkainasettelut miesten ja naisten välillä näyttäytyivät oudossa valossa ja murentuivat. Hazlewood oli löytänyt Sinatrasta täydellisen parin. Parivaljakko levytti jo vuoden 1966 aikana klassikoksi nousseen dueton ”Summer Wine”, joka tunnetaan Suomessa parhaiten Anna Hanskin laulamana nimellä ”Kotiviini”. Anna Hanski julkaisi vuonna 1993 Lee Hazlewoodin kanssa myös yhteisalbumin Gypsies & Indians, joka on lainattavissa HelMet-kirjastosta.
Viattomat ja ujot ranskalaistytöt
Vuoden 1965 euroviisuvoittaja oli vain 17-vuotias pariisilainen France Gall kappaleella ”Poupée de cire, poupée de son”. Laulun oli säveltänyt ja sanoittanut 36-vuotias Serge Gainsbourg. Gainbourg oli erikoistunut säveltämään ja tuottamaan erityisesti nuorten naisten ja tyttöjen levytyksiä - toisinaan hän esitti laulujaan duettona tyttöjen kanssa. Euroviisumenestystä seuraavana vuonna 1966 parin yhteistyö jatkui parilla lapsenomaisella singlellä ”Baby pop” ja ”Les Sucettes”. Jälkimmäinen laulu kertoi tikkareista ja niiden imeskelystä, mutta Gainsbourg oli tyypilliseen tapaansa ujuttanut sanoihin kaksimielisiä vitsejä. France Gall ei ollut laulua levyttäessään ymmärtänyt, että laulussa olisi mitään epäilyttävää tai ronskia. Asia paljastui hänelle vasta laulun mainosesiintymisen aikana ja hän loukkaantui suunnattomasti. Gall ei häpeissään suostunut poistumaan kotoaan kolmeen viikkoon. Häntä loukkasi tapa, jolla aikuiset olivat käyttäneet hänen viattomuuttaan ja tietämättömyyttään hyväkseen. Gainsbourgille kohu oli vain mieleen, sillä hänen maineensa provokaattorina vain kasvoi. Yllättävää kyllä, Gainsbourgin ja Gallin yhteistyö jatkui jo seuraavana vuonna uudella kokeilevan psykedeelisellä tyylillä.
Bob Dylan konsertoi Pariisissa toukokuussa 1966. Esiintyminen meni heikosti. Dylan oli epävireessä eikä halunnut enää väliajan jälkeen palata lavalle. Hän sanoi palaavansa lavalle vain sillä ehdolla, että ranskalainen laulajatar Françoise Hardy kävisi moikkaamassa häntä takahuoneessa. Hardy suostui tapaamaan ihailijansa, vaikka tilanne oli kiusallinen. Dylan kutsui hänet myöhemmin samana iltana hotelliinsa bileisiin. Siellä Dylan lauloi yksityisesti Hardylle julkaisemattomat laulunsa ”I Want You” ja ”Just Like A Woman”. Dylanin liehittelyt eivät tehonneet, sillä Hardy ei ollut vedätettävissä. Aikaisemmin hän oli jo käynyt treffeillä Mick Jaggerin kanssa ja lounaalla The Beatlesin seurassa. Hän kuului 1960-luvun pop-eliittiin, vaikkakin vastentahtoisesti. Hardy oli luonteeltaan sairaalloisen ujo ja syrjäänvetäytyvä. Hän oli kuitenkin onnistunut kääntämään luonteenpiirteensä voitokseen. Hänen viileän rauhallinen ja tunneherkkä äänensä ja aran flegmaattinen esiintymisensä loivat vaikutelman sensuellista ranskattaresta, johon ulkomaisten pop-tähtien oli helppo ihastua. Hänen langanlaiha olemuksensa ja luonnollinen ulkonäkönsä olivat myös omaa tyyliään hakevien tyttöjen mieleen. Hänen kasvonsa tuli tutuksi monelle suomalaistytölle Suosikin ihailijakuvista ja julisteista.
Françoise Hardy oli poikkeuksellinen 1960-luvun naisartisti, sillä hän sävelsi ja sanoitti suurimman osan esittämästään materiaalista. Hän ei ollut teini-ikäisen Gallin tapaan ohjailtavissa, vaan piti lankoja omissa käsissään. Hänen ensimmäinen hittinsä ”Tous les garçons et les filles” (1962) oli omaa käsialaa, kuten myös ”All Over The World” (1965). Hardyn varhaisessa tyylissä yhdistyi ranskalainen chanson ja Cliff Richardsin kirkas ja kepeä pop-sointi. Lokakuussa 1966 hän julkaisi ensimmäisen täysipainoisen ja yhtenäisen lp-levynsä Françoise, joka tunnetaan nykyään paremmin nimellä La maison où j’ai grandi. Levy oli alusta loppuun asti mietitty kokonaisuus, jossa intiimi laulelmamainen tunnelma säilyi rikkomattomana. Hardy jatkoi samalla kunnianhimoisella linjallaan myös tulevilla levyillään. Hän rikasti niillä musiikillista palettiaan mm. folkista ja maailmanmusiikista poimituilla sävyillä. 1970-luvun alussa hänen ja Nick Draken oli tarkoitus tehdä yhteistyötä kirjoittamalla lauluja Hardyn tulevalle levylle. Kahden toivottaman introvertin sävellystyöstä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä molemmat istuivat studiossa sanaakaan sanomatta.
Paljaita jalkoja ja paljetteja Isosta-Britanniasta
Sandie Shaw muistetaan nykypäivänä vain vuoden 1967 Euroviisujen ärsyttävästä voittokappaleesta ”Puppet On A String”. Shaw vihasi tekopirteää voittolauluaan yli kaiken. Se edusti kaikkea sitä, mitä hän oli yrittänyt paeta ja vältellä urallaan siihen asti. Laulu on itse asiassa jättänyt varjoonsa yhden 1960-luvun huikeimmista hittiputkista. Syyskuun 1964 ja tammikuun 1966 välillä hän nousi Ison-Britannian singlelistan kymmenen parhaan joukkoon peräti kuusi kertaa. Euroviisuissa ryvettynyt maine palautui vasta 1980-luvulla, kun hänen suurin faninsa Morrissey masinoi comebackin. The Smithsin säestämä ”Hand In Glove” nousi listoille ja vasta 37-vuotias legenda nähtiin jälleen televisioissa esittämässä nuoren indie-sukupolven (Lloyd Cole, Jesus & Mary Chain, The Waterboys) säveltämää materiaalia.
Sandie Shaw oli kotoisin Lontoon esikaupunkialueelta Dagenhamista, jossa hän oli työskennellyt Fordin tehtailla. Hän oli luisevan laiha ja pukeutui yksinkertaisen käytännöllisesti. Hänellä oli tapana esiintyä paljain jaloin tylsistynyt ilme kasvoillaan. Hän oli androgyyni poika-tyttö, johon monen tytön oli helppo samaistua. Hänestä tuli kuin vahingossa sukupuolirooleja sekoittaneiden mod-tyttöjen suuri tyyli-ikoni. Suurin osa Sandien hiteistä oli hänen hovisäveltäjänsä Chris Andrewsin käsialaa. Andrews ymmärsi Sandien ominaisluonteen ja kykeni säveltämään hänen tietoisen arkiselle äänelleen sopivia sävelmiä. Hän osasi asettua nuoren naisen asemaan ja esittää asiat realistisesti. Hänen laulunsa olivat vain harvoin siirappisia ja niiden aiheet nousivat konkreettisista tilanteista: ”Girl Don’t Come” kertoo ohareista poikauhrin näkökulmasta ja ”Nothing Comes Easy” stalkkaavasta tytöstä. Laulujen luuseri-hahmot olivat tuttuja 1960-luvun alkupuolen kitchen sink -realistisista brittielokuvista kuten "The L-Shaped Room" tai "A Taste of Honey". Elokuussa 1966 julkaistun singlen ”Run” b-puolelta löytyi helmi ”Long Walk Home”, joka oli yksi Sandien omista suosikeista. Brittiläinen tyttöpop oli siirtymässä uuteen kunnianhimoisempaan ja vakavahenkisempään aikakauteen.
Dusty Springfield oli toista maata kuin Sandie Shaw. Hän oli 8 vuotta vanhempi ja ollut ammattilaulajana eri kokoonpanoissa jo vuodesta 1958 asti. Hänen ensimmäinen soolo-singlensä ”I Only Want To Be With You” ilmestyi marraskuussa 1963 ja oli valtava menestys ympäri maailmaa. Dusty ei menestyksestään huolimatta pitänyt itseään pop-laulajana, vaan enemmänkin soul-laulajana. Hänen laulutyylissään oli sielukkuutta ja syvyyttä, mikä erotti hänet muista oman aikansa brittilaulajista. Hän oli myös tietoinen amerikkalaisten ja brittiläisten levytuotantojen laatueroista ja halusi omille levyilleen yhtä täyteläisen soundin kuin amerikkalaisissa soul-levyissä. Hänelle oli tarkka näkemys omasta musiikistaan ja miltä sen tulisi kuulostaa. Monet hänen levytyksissään soittaneet muusikot ovat muistelleet kauhulla äänityssessioita, jotka jatkuivat loputtomiin täydellisyyttä tavoittelevan Dustyn vaatimuksesta. Philips Recordsin Johnny Franz oli hänen luottotuottajansa ja –sovittajansa, mutta laulusovitukset Dusty hoiti aina itse. Hänellä oli myös mahdollisuus valita omien levytystensä laulumateriaali. Hänellä tuntui olevan 1960-luvun naislaulajaksi harvinaisen paljon valtaa.
Dusty oli ihmisenä ujo ja epävarma. Hänen ulkoinen habituksensa oli kuin naamio, jonka taakse oli helppo piiloutua. Voimakas pandameikki, muhkea tupeerattu tukka ja kimaltelevat vaatteet olivat hänen tunnistettavia tavaramerkkejään, mutta kukaan ei tainnut tietää millainen hän oikeasti oli. Omien sanojensa mukaan jokainen meikkikerros hänen kasvoillaan paransi hänen surkeaa itseluottamustaan. Hän onnistui pitämään yksityiselämänsä piilossa julkisuudelta, minkä ansiosta hän onnistui salaamaan lesboutensa/biseksuaalisuutensa. Hänen suurin hittinsä ”You Don’t Have To Say You Love Me” paljasti kuitenkin ehkä jotain olennaista Dustyn persoonasta. Maaliskuussa 1966 julkaistu laulu oli esittäjälleen vaarallinen, sillä pienikin virhe olisi tehnyt siitä makeaa siirappia. Dustyn tulkinta onnistui, koska se oli totta. Hänen oli helppo samaistua musertavasta yksinäisyydestä ja kommunikaation katkeamisesta kertovaan lauluun. Laulu oli alun perin italialainen Pino Donaggion iskelmä ”Io che non vivo (senza te)”, jonka Dusty oli kuullut Sanremon laulufestivaaleilla 1965. Simon Napier-Bellin (mm. Wham!:in legendaarinen manageri) ja Vicki Wickhamin sanoittaman laulun levytys oli vaativa urakka. Dusty oli tyytyväinen laulusuoritukseensa vasta 47. oton jälkeen.
Suuruudenhullut italialaiset
Vuosi 1966 oli italialaisen iskelmän kuuma vuosi. Lauluja julkaistiin eri kielisinä käännöksinä ympäri maailmaa. Erityisesti tyhjänpäiväiseen teinipoppiin kyllästyneet naislaulajat etsivät Italiasta draamaa ja eksotiikkaa. Italiassa oli omat vahvat naislaulajansa, tunnetuimpana ehkä Lombardian Cremonasta kotoisin ollut Mina. Hän oli tullut tunnetuksi räväköistä mielipiteistään ja eleistään. Hän oli raivostuttanut vanhoilliset katoliset ja porvarilliset piirit oltuaan suhteessa naimisissa olevan (mutta eroprosessia käyvän) miehen kanssa. Parille syntyi lapsi ja Mina joutui paikallisen yleisradioyhtiö RAI:n mustalle listalle. Hän oli RAI:n pannassa myös laulujensa vuoksi, joissa käsiteltiin uskaliaita aiheita: uskontoa, seksiä ja päihteitä. Mina pystyi kääntämään kohun hyödykseen, ja hän kehitti paheellista imagoaan myös ulkoisesti. Hän ajoi kulmakarvansa, meikkasi kasvonsa näyttävästi mustalla ja tupakoi julkisesti.
Minan lauluääni oli uskomattoman vahva ja ilmaisuvoimainen. Italialaiset lauluntekijät osasivat hyödyntää Minan laajaa äänialaa, ja hänelle sävellettiin erityisen vaikeita ja rakenteeltaan monimutkaisia lauluja. Toukokuussa 1966 julkaistiin single ”Se telefonando", joka oli yksi vuoden suuruudenhulluimmista julkaisuista. Laulun oli säveltänyt elokuvasäveltäjänä tunnettu Ennio Morricone. Hän rakensi laulun kolmen laskevan sävelen varaan, jotka hän oli napannut poliisiauton sireenin ujelluksesta. Hän muutti jatkuvasti kolmen sävelen korkeutta ja sävellajia, ja rakensi näiden pohjalta intensiteettiä koko ajan kasvattavan pop-sinfonian. Sävellaji vaihtuu kappaleen aikana yhteensä kahdeksan kertaa. Minan virtuoosimainen lauluääni kohoaa trumpettien, pasuunoiden, naiskuoron ja jousien yli voimakkaana. Vastaavaa ei ollut pop-listoilla ennen kuultu ja hämmentävää oli, että laulu kohosi Italian listoilla jopa sijalle 7. Tämä oli mahdollista vielä vuonna 1966, jolloin taiteellinen kunnianhimo toi mukanaan usein myös kaupallista menestystä.
Levysuosituksia HelMet-kirjastosta näistä linkeistä:
Nancy Sinatra: The Essential Nancy Sinatra (2006) (CD-levy)
France Gall: Poupée de son (2001) (CD-levy)
Françoise Hardy: The Vogue Years (2001) (CD-levy)
Sandie Shaw: Nothing Comes Easy (2004) (CD-boksi)
Dusty Springfield: Complete A and B Sides 1963-1970 (2006) (CD-levy)
Mina: Studio Uno 66 (1966/2009) (CD-levy)
Kirjallisuutta näistä linkeistä:
Gilles Verlant: Gainsbourg - The Biography (TamTam, 2012)
Sylvie Simmons: Serge Gainsbourg - A Fistful Of Gitanes (Helter Skelter, 2001)
Paul Howes: The Complete Dusty Springfield (Reynolds & Hearn, 2008)
Karen Bartlett: Dusty - An Intimate Portrait Of A Musical Legend (The Robson Press, 2014)
Teksti: Jukka Uotila
**********
Sarjan aiemmat osat:
Tammikuu 1966 : Laulaja-lauluntekijät