Love Records -logo

Love Records 50 vuotta, osa 3: Poliittisen laululiikkeen julkaisukanava

Love Recordsin perustamisesta tulee lokakuussa 2016 kuluneeksi 50 vuotta. Juhlistamme merkkivuotta juttusarjalla Loven historiaan liittyvistä tai sitä lähellä olleista henkilöistä ja ilmiöistä.

Sarjan kolmannessa osassa tietokirjailija Timo Kalevi Forss kertoo Love Recordsista ja poliittisesta laululiikkeestä.

1960-luvun radikaalit musiikilliset ja poliittiset virtaukset levisivät ja synnyttivät uutta musiikkia, joka tarvitsi oman levityskanavansa. Suuret levy-yhtiöt ovat tunnettuja jähmeydestä, hitaudesta ja konservatiivisuudesta. Näin oli myös 1960-luvulla. Suomen oloissa suuret Scandia, Fazer ja PSO keskittyivät kaupallisesti kannattavaan iskelmä- ja viihdemusiikkiin, ja korkeakulttuuria edustavalla klassisella musiikilla oli omat kanavansa. Kokeilevan jazzin, rockin, kansanmusiikin, avantgarden ja poliittisen musiikin julkaisu oli maassamme 1960-luvulla harvinainen poikkeus.

Ruohonjuuritason kulttuurinen loiskiehunta kasvoi niin suureksi, että kolme nuorta miestä päätti ryhtyä toimeen ja ottaa ohjat omiin käsiinsä. Uusi musiikki tarvitsi oman levy-yhtiönsä, joka ei kansan makua kumartaisi ja olisi valmis ottamaan riskejä. Love Recordsin perustivat toimittaja Atte Blom (s. 1943), trumpetisti-säveltäjä Henrik Otto Donner (1939–2013) ja jazzrumpali Christian Schwindt (1940–1992). Levy-yhtiö perustettiin Kivelän sairaalan vessassa lokakuussa vuonna 1966. Donner ja Schwindt olivat tulleet sairaalaan tapaamaan ystäväänsä Blomia, joka oli tutkittavana epäillyn epilepsian takia.

Vessa oli ainoa paikka, jossa sai tupakoida. Tupakoinnin lisäksi kolmea nuorta miestä yhdisti kiinnostus jazziin. Love Recordsin julkaisuskaala muodostui ennakkoluulottoman laajaksi. Yhtiö julkaisi niin rockia, jazzia ja iskelmää kuin pelimannimusiikkia, lastenlauluja ja elektronista nykymusiikkia. Jo alusta asti mukana oli myös poliittista laulua, jonka keskeisimmäksi julkaisijaksi Love Records kehittyi 1970-luvulla.

Atte Blom oli yhteiskunnallisesti valveutunut jo ennen Love Recordsin perustamista. Hän varttui kaksikielisessä perheessä. Ruotsia puhuva isä edusti porvarillisia arvoja, kun taas suomenkielinen äiti oli työväenhenkinen punakaartilaisen tytär.

– Olen seurannut politiikkaa 1950-luvun lopusta asti. Luokkatoverini Erik Dannholm oli tenorisaksofonisti, joka soitti jazzia muun muassa Donnerin ja Schwindtin kanssa. Dannholmin kautta ajauduin Helsingin Albertinkadun legendaarisen Mäyränkolon jazz-jameihin, Blom kertoo.

Myös Henrik Otto Donner oli vasemmistolaisesti suuntautunut. Sen sijaan politiikkaa karttanutta Schwindtiä kiinnosti ennen kaikkea musiikki – erityisesti jazz.

Viehtymys afroamerikkalaiseen musiikkiin johdatti Blomia kiinnostumaan kolmannesta maailmasta. Hän liittyi Tricont-nimiseen järjestöön, jossa pohdittiin juuri kolmannen maailman kysymyksiä. 1960-luvun puolivälissä alkoi myös Blomin ura toimittajana.

– Yksi Tricontin kantavia voimia oli Seppi von Bonsdorff [Johan von Bonsdorff (1940-2002), toim.huom.]. Itse vedin Tricontissa Toinen Amerikka -nimistä ryhmää, joka tutki afroamerikkalaisten kansalaisoikeustaistelua. Erik Dannholmilla oli palsta Hufvudstadsbladetissa. Hän pyysi myös minua kirjoittamaan lehteen. Aloin elättää itseni toimittajana. Kirjoitin etupäässä jazzista, bluesista ja rockista.

Lapualaisooppera aloitti uuden aikakauden

Toimittajataustan takia Atte Blomin alkuperäinen rooli Love Recordissa oli tiedottaja, mutta rooli laajeni varsin pian myös tuotantopuolelle. Blom oli tutustunut helsinkiläisiin muusikkopiireihin. Jazzin ulkopuolelta tulivat tutuiksi muun muassa säveltäjät Kari Rydman ja Kaj Chydenius.

– Lovella oli yhteyksiä myös 1960-luvun pieniin teatteriryhmiin. Liikuin kulttuuripiireissä, ja ystäviini kuuluivat muun muassa Kirsti Wallasvaara, Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen ja Peter von Bagh. Ylioppilasteatteri teki Lapualaisoopperan vuonna 1966. Sen laulut myös äänitettiin, ja Tammi julkaisi sen kirjallisena äänilevynä, Atte Blom sanoo.

Lapualaisoopperasta tallennetut Kaj Chydeniuksen ja Arvo Salon laulut olisivat olleet täsmäjulkaisu Lovelle, mutta juuri perustetun yhtiön rahkeet eivät vielä riittäneet tarpeeksi nopeaan reagointiin saati materiaalin julkaisemiseen. Kirjakustantamo Tammi ehti ensin.

Atte Blom pyrki houkuttelemaan omaa Eteenpäin!-levymerkkiä vuosina 1966–68 pyörittäneitä Pekka Gronowia ja M. A. Nummista Loven talliin jo 1960-luvun lopulla, mutta Loven toiminta oli vielä tuolloin melko vaatimatonta.

– Kerroin Gronowille, että olemme perustaneet levy-yhtiön ja olemme erittäin kiinnostuneita työväenlauluista. Olin itse vasemmistolainen ja liityin SKP:hen syksyllä vuonna 1969. Tuolloin kommunistien jako enemmistöön ja vähemmistöön oli jo olemassa, mutta se ei hallinnut vielä ajattelua ja toimintaa, Blom sanoo.

Scandia-levy-yhtiö julkaisi vuonna 1969 ja 1970 Pekka Gronowin kokoamat levyt Työväen lauluja ja Työväenlauluja 2. Blom harmittelee Loven tahmeaa alkua.

– Olin pyytänyt työväenlauluja Gronowilta Loven julkaistavaksi, mutta Scandia ehti ensin.

M. A. Nummisen tultua Loven artistiksi vuonna 1970 myös Eteenpäin!-merkki siirtyi Loven alamerkiksi. Sen alla julkaistiin paljon poliittista laulua, ja levyjen hinnat pidettiin normaalihintaisia lp-levyjä halvempina. Loven vakiinnutettua asemansa 1970-luvulla Suomessa julkaistut työväenmusiikin ja poliittisen laulut levyt olivat lähes yksinomaan sen julkaisemia.

Loven varhaisiin poliittisen laulun merkkiteoksiin kuului Lautanen Guatemalan verta, joka julkaistiin vuonna 1969. Se sisältää musiikkia Kalle ja Ritva Holmbergin ohjaamasta katuteatteriesityksestä Saaren vangit sekä Televisioteatterin kabareesta Oma, jonka ohjasivat Anu Saari ja Timo Bergholm.

Atte Blom kuvailee ristiriitaista rooliaan toimittajan ja äänilevytuottajan välimaastossa:

– Kyseessähän oli tuleva Kom-teatteri, joka tuolloin esiintyi nimellä Saaren vangit. Näin esityksen Jyväskylän kesässä, jossa olin paikalla Nya Pressenin toimittajana. Kirjoitin näytelmästä kriittisen arvion. Mielestäni suomalaista duunaria ei saanut arvostella muun maailman epäoikeudenmukaisuudesta. He eivät pitäneet kritiikistäni. Samoihin aikoihin tein Lovessa tuotannollisia valintoja, jotka mahdollistivat Kom-teatterin ja Agit-Propin myöhemmät levytykset.

Love Recordsin kohtalonhetket

– Vuonna 1970 Otto Donner siirtyi töihin Yleisradioon. Se oli Love Recordsin kohtalonhetki. Silloin oli julkaistu alle kymmenen levyä. Itse olin ajautunut poliittisesti hyvin vasemmalle. Christian Schwindt taas oli porvari, sanoo Blom.

Tästä on pääteltävissä, että poliittisen laululiikkeen kuumimpina vuosina 1970-luvun alussa lähes kaikki Love Recordsin poliittiset levyt olivat Atte Blomin projekteja. Blom jatkaa:

– Chrisseä ei kiinnostanut levy-yhtiötoiminnassa poliittinen musiikki eikä laaja tuotanto. Love Records joutui tuolloin myös isojen suomalaisten levy-yhtiöiden jakelukartellin uhriksi. Vuonna 1968 Laila Kinnunen oli julkaissut omakustanteena levyn. Isot levy-yhtiöt eivät pitäneet siitä, että levyn tuotto meni kokonaan artistille. Tämän seurauksena Scandia ja PSO eivät enää halunneet jaella muiden yhtiöiden levyjä. Kartelli oli oikeastaan laukaiseva tekijä Love Recordsin ammattimaisemman toiminnan aloittamiselle. Aloimme jaella levyjämme itse, ja halusin laajentaa katalogiamme. Emme olleet enää yksittäisten levyjen julkaisija.

Love Recordsin tuotantovauhti kiihtyi, ja kaikenlaisia levyjä alkoi ilmestyä – niin täysosumia kuin totaalisia floppeja. Tuotannon monipuolisuus ja vaihtoehtoisuus valtavirralle pysyi kuitenkin kantavana periaatteena. Atte Blom kertoo:

– Schwindt halusi tehdä levyn kerrallaan. Kun yhdestä levystä oli tullut rahat sisään, vasta sitten saatettiin tehdä seuraava. Sanoin hänelle, että jos teemme kolme levyä vuodessa, se ei kiinnosta minua. Elämä on liian lyhyt tuollaiseen toimintatapaan. Ehdotin tuotantomäärän nostamista ja samalla halusin varmistaa poliittisen musiikin julkaisun. Olimme siis Schwindtin kanssa varsin erimielisiä. Jälkeenpäin ajatellen Schwindt oli minulle ihanteellinen partneri, koska hän oli taloudellisesti varovainen. Donner taas ei ymmärtänyt bruton ja neton eroa nähdessään talouslukuja. Donnerin ollessa Ylellä kävin kuunteluttamassa muutamia demoja hänelle. Donner myös tuotti joitain levyjä, kuten Arja Saijonmaata, Pepe Willbergiä ja Maaritia

Otto Donner palasi Loveen syksyllä 1974, mutta hänen pestinsä Ylellä oli myös Lovelle elintärkeä. Yleisradion viihdepäällikkönä Donner vaikutti ratkaisevasti siihen, että Love Recordsin levyt, erityisesti poliittinen laulu ja jazz, soivat runsaasti ainoassa valtakunnallisessa radiossa.

Love Recordsin jatkaminen oli siis 1960-luvun lopulla vaakalaudalla. Musiikkiteollisuuden uusien virtausten seuraaminen osoittautui yhtiön vahvuudeksi myös julkaisuformaatin valinnassa. Atte Blom kertoo:

– Vuosina 1968–1970 tapahtui nopea muutos. Minä olin hoitanut Lovessa tiedotusta ja ajauduin enemmän tuotantoon. Donnerin ja Schwindtin mielestä mielipiteilläni oli painoarvoa tälläkin saralla. Donnerin lähdön jälkeen minusta tuli tuotantovastaava ja Schwindt vetäytyi enemmän talouden puolelle. Jouduimme miettimään, jatketaanko Lovea vai ei. Tilanne oli kriittinen. Jos emme olisi jatkaneet, sellaista Love Recordsia, jollaisena sen nyt muistamme, ei olisi koskaan syntynyt. Mielestäni muut levy-yhtiöt jatkoivat tuolloin vanhoilla kaavoillaan. Täytyy myös muistaa, että vinyylialbumi oli tuolloin uusi asia. Levyt oli julkaistu aikaisemmin lähinnä ep- ja singlemuodossa. Isojen levy-yhtiöiden tuotantotavat pysyivät samanlaisina kuin savikiekkoaikoina pitkälle 1970-luvulle. Studioon mentiin tekemään kaksi kappaletta kerralla. Esimerkiksi kaikki Olavi Virran albumit on koottu vanhoista savikiekoista.

Love Records ryhtyi hyödyntämään lp-formaattia, ja vähitellen 1970-luvun kuluessa ep-levyjen julkaiseminen kävi harvinaiseksi.

Poliittisen laulun kultakausi

Eri esittäjien Lenin 1870–1970, Kom-teatterin Porvari nukkuu huonosti ja Agit-Propin kaksi ensimmäistä levyä olivat selkeitä albumikokonaisuuksia – ja sellaisiksi alun perin tehtyjäkin. Albumiajattelu valtasi vähitellen yhä enemmän alaa.

– Poliittiset teatteriryhmät ja poliittiset lauluryhmät pääsivät levyttämään pitkälti Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen aktiivisuuden ansiosta. He sävelsivät paljon materiaalia. Julkaisimme useita poliittisten lauluryhmien albumeita, mutta myös muun muassa Kristiina Halkolan, Arja Saijonmaan ja Annariitta Minkkisen soololevyt, Blom sanoo.

Kaj Chydenius pitää Lovea tärkeänä niin hänen omalle uralleen kuin poliittiselle laululle.

– Yhteistyö Love Recordsin kanssa 1970-luvulla oli luontevaa ja jokapäiväistä. Se oli firma, joka levytti kaiken, mitä ikinä kerittiin tehdä. Asuin Helsingissä ja tein niin paljon lauluja kuin oli tarve. Ulkomaistakin materiaalia oli runsaasti. Yksi merkittävä lisäseikka poliittisella laululiikkeelle oli se, että otimme haltuun myös vanhemman työväenliikkeen poliittiset laulut, Chydenius kertoo.

Kaikesta käyttökelpoisesta vanhasta työväenlaulumateriaalista levytettiin uusia versioita. Näin vanha ja uusi vasemmistolainen laulu linkittyivät uudeksi eläväksi kokonaisuudeksi.

Love Recordsin alamerkki Eteenpäin! julkaisi poliittista laulua myös muualta maailmasta. Normaalia halvempien äänitteiden hankkiminen ei tuntunut liikaa opiskelijankaan kukkarossa. Monilla Eteenpäin!-merkin albumeilla esiintyy useita eri artisteja. Ulkomaista poliittista musiikkia julkaistiin esimerkiksi Angolasta, Albaniasta, Kuubasta ja Pohjois-Koreasta.

– Sisällöistä neuvottelin paljon muun muassa Pekka Aarnion kanssa. Sattui niinkin, että Kansalaisia – medborgare -levyn kannessa oli pari duunarikuvaa ja pari kuvaa porvarillisista suuromistajista. Levynkannen painaneen kirjapaino Novan omistajan isä huomasi yhdessä porvariskuvista tuttunsa, kauppaneuvos Rakel Wihurin. Wihuri sai kuulla asiasta ja uhkasi nostaa syytteen, jos hänen kuvansa julkaistaan. Tilanne ratkaistiin peittämällä kummatkin kasvot tarralla, ja levy saatiin ulos, muistelee Atte Blom nauraen. 

Kansalaisia-levyt.jpg

– Useat Eteenpäin!-merkin levyt olivat kokoomalevyjä. Ne koostuivat joko halvalla tuotetusta materiaalista tai yksittäisistä biiseistä. Ongelmana oli, että oli paljon sälää eli hyviä biisejä, joilla ei ollut albumikotia. Niinpä kasasin niitä eri teemojen alle albumeiksi. Jotkut Eteenpäin!-levyt onnistuivat mielestäni aika hyvin, Blom sanoo.

Eteenpain-levyt.jpg

Eteenpäin!-merkillä julkaistulla Lakkokevät 1971 -levyllä puolet oli poliittista puhetta ja puolet poliittista laulua. Formaatti on ennakkoluuloton ja harvinainen. Se kuvaa osaltaan myös Love Recordsin tuotantofilosofiaa. Blom kertoo:

– Lähtökohtani oli, etten itse ollut muusikko. Kun päätimme jatkaa Love Recordsia vuonna 1970, mietin mikä on kenttä, jossa operoimme. Päädyin siihen, että se ei ole kuva vaan ääni. Niinpä meille kelpasivat kaikki äänenmuodot, jotka eivät ole taantumuksellisia. Hitlerin puheita emme olisi julkaisseet. Kaikki muu kiinnostava äänimateriaali oli tervetullutta. Tähän tietysti vaikutti sekin, että olimme aikaisemmin julkaisseet Erkki Salmenhaaran kokeellista elektronimusiikkia ep:nä. Olennaista Loven linjalle oli myös se, ettei musiikin taltioinnin laatu ollut tärkeää eikä se, oliko laulu tai soitto epävireessä. Tärkeintä oli, että musiikissa oli substanssia, omaperäisyyttä tai jokin viesti tai sisältö.

Avarakatseista julkaisupolitiikkaa

Love Recordsin tunnusomaisimpia piirteitä oli avarakatseinen ja nykytermein monikulttuurinen tuotantopolitiikka. Siihen vaikuttivat kaikkien kolmen perustajan mieltymykset. Atte Blom toi poliittisen laulun lisäksi yhtiöön kolmannen maailman musiikkia. Lovelle oli olemassa muutakin kuin yksi länsimainen kulttuuripoliittinen totuus. Yhtiö julkaisi muun muassa musiikkia vapaustaistelua käyneistä Guinea-Bissausta ja Tansaniasta.

– Jossain vaiheessa sain käsiini poliittista materiaalia Albaniasta. Marshim Partizan -nimisen tupla-albumin suurin ongelma oli se, etten saanut siihen koskaan tekstejä. Se oli kuitenkin pakko julkaista. Toivoin, että olisin saanut myöhemmin tekstit ja julkaissut ne monisteena levynkannen sisällä, Blom muistelee.

Yksi eksoottisimmista Loven julkaisuista oli Eteenpäin!-merkillä vuonna 1973 julkaistu Korea, joka sisältää musiikkia Korean demokraattisesta kansantasavallasta eli Pohjois-Koreasta. Atte Blom kertoo yhteyksistään Pohjois-Koreaan, jota pidettiin jo tuolloin kommunististen valtioidenkin keskuudessa oman tiensä kulkijana:

– Meillä oli yhteyksiä oikeastaan enemmän yksittäisiin henkilöihin kuin järjestöihin. Olin itse mukana vuonna 1968 järjestetyillä Maailman nuorisofestivaaleilla Sofiassa. Osallistuin tuomarina festivaalien musiikkikilpailuun. Useat muut maat edustivat Euroviisut-tyyppistä kilpailuhenkeä. Itse tuin pohjoiskorealaisia. Heidän käsityksensä mukaan vanha Stalinin aikainen tyyli, jossa jaetaan kolmesta neljään kultamitalia ja saman verran hopea- ja pronssimitaleja, oli hyvä. Jokainen voi siis kannustaa lähes jokaista. Pidimme korealaisten kanssa kiinni tästä periaatteesta, niinpä festivaalin suomalaisartisteista Muksut ja Anki Lindqvist pääsivät mitaleille. Sain kutsun Pohjois-Koreaan.

Hyvin alkanut toveriyhteistyö pohjoiskorealaisten kanssa kaatui kuitenkin poliittiseen suhmurointiin ja Blomin kirkasotsaiseen ehdottomuuteen.

– Festivaaleilla pohjoiskorealaiset olisivat halunneet paremman sijoituksen mielestään parhaalle mieslaulajalleen, joka sai vain hopeaa. Sen sijaan annoimme kultaa pohjoiskorealaiselle naislaulajalle. Tästä korealaiset eivät pitäneet. Suivaantuneena he jättivät tulkin pois yhteisistä kokouksista. Näin ollen kokouksissa ei päästy eteenpäin. Lopulta muut maat luovuttivat ja kultamitali jaettiin pohjoiskorealaiselle mieslaulajalle. Olin nuori ja ehdoton, enkä hyväksynyt menettelyä. Kutsuni peruttiin, ja Korean-matka meni sivu suun, Blom kuvailee Blom 1960-luvun kansandemokraattisia toimintatapoja. Loven Korea-levy kuitenkin julkaistiin yhteistyössä suomalaisten Pohjois-Korean ystävien kanssa.

Korea-Angola.jpg

Otto Donner ja Loven henkinen pääoma

Henrik Otto Donner pohti Love Recordsin ideologista julkaisupolitiikkaa ja toimintatapaa Yleisradion haastattelussa vuonna 1979:

– Levy-yhtiö toimii harvoin kuin jokin toinen tavallinen firma. Levy-yhtiö ei ole mikään sukkatehdas, jossa tehdään vain trikoosukkia. Sitten sukkia viedään kauppaan, ja jos ne ovat oikean värisiä, kauppakin käy. Levy-yhtiössä työskentelyssä ollaan tekemisissä luovien ihmisten kanssa. Tehtävänä on aikaansaada tilanne, jossa tämä luovuus tulee esille. Suurissa levymonopoleissa, ja pienemmissäkin, uskotaan usein, että itse levy on se lopputulos, se musta kakku tai kasetti, jossa on vähän nauhaa sisällä. Se on luonnollisestikin kaupallisen prosessin välikappale, mutta minusta se millä me käymme kauppaa, on henkinen omaisuus, joka on tallentunut levyn uriin.

Itsekin poliittista laulua säveltänyt, sovittanut ja laulanut Donner pyrki yhdistämään kaupallisen ja poliittisen ajattelun. Loven kunnianhimoisena tavoitteena oli muun muassa levittää poliittisen musiikin vallankumouksellista sanomaa jo valmiiksi vasemmistolaisten väestöryhmien ulkopuolelle.

– Musiikkipoliittisesti tärkeintä tuotannossamme ei suinkaan ole pelkästään poliittinen tuotanto, siis se poliittisesti artikuloitu tuotanto. Paljon tärkeämpää on se, että tietyt säveltäjät, esiintyjät ja tekijät pääsevät lyömään itsensä läpi musiikin laajalla rintamalla suuren yleisön tietouteen. Otetaan esimerkiksi Reijo Frank, joka laulajana on jo pitkään nauttinut työväenliikkeen suosiota. On tietysti tärkeää dokumentoida Reijo Frankin poliittista laulutyötä, mutta ei ole lainkaan tärkeää, että se suosio, joka hänellä työväenliikkeen puitteissa on, tarvitsisi vahvistusta. Tärkeämpää on se, että Reijo Frank saavuttaa suosiota työväenliikkeen ulkopuolella. Silloin poliittisesti työväenliikkeen näkökulmasta Reijo Frank tekee arvokasta työtä, Donner sanoi Yleisradion haastattelussa.

Love Recordsin taloudellinen kultamuna oli kuitenkin 1970-luvulla noussut suomirock. Hurriganesin, Juice Leskisen, Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Rauli ”Badding” Somerjoen mittavilla levymyynneillä yhtiö nousi valtakunnallisesti vakuuttavaksi tekijäksi. Sisältö ja artisti edellä toiminut Love sijoitti levymyynnistä saadut rahat uuteen tuotantoon ja jatkoi rämäpäisesti eteenpäin. Suurpiirteinen taloudenhoito ja suuruudenhullu riskinotto kostautuivat myöhemmin, mutta 1970-luvun alkupuoliskon kultaisina ja tulipunaisina vuosina Love Recordsia ei pysäyttänyt mikään.

Epäkaupallisesta maineestaan huolimatta Lovessa osattiin ajatella sangen kaupallisesti. Kaupallista ajattelua on harjoitettu jopa Love Recordsin poliittisen laulun levyilläkin. Suurimmat hitit kuten Kenen joukoissa seisot?, Laulu siirtotyöläisestä ja Oppimisen ylistys on levytetty usean Love-artistin laulamana eri levyille. Näitä versioita on julkaistu aktiivisesti kokoelmissa niin singleinä, lp-levyinä kuin kasetteinakin. Kenen joukoissa seisot? ovat levyttäneet Aulikki Oksanen, Kaisa Korhonen ja Agit-Prop. Laulu siirtotyöläisestä tunnetaan Kristiina Halkolan, Kaisa Korhosen ja Kom-teatterin versioina. Oppimisen ylistyksen ovat levyttäneet Agit-Prop, Kristiina Halkola ja Kom-teatteri. Nämä poliittisen laulun klassikot ovat toisaalta niin vahvoja, että tänä päivänä itse laulu on tekijäänsä tunnetumpi.

Love Recordsin merkitys poliittiselle laululiikkeelle on kiistaton. Ilman Lovea moni levy olisi jäänyt tekemättä ja usea poliittinen artisti olisi jäänyt täysin tuntemattomaksi tai pelkäksi nimeksi pioneerileirin tai työväentalon illanvieton ohjelmajulisteessa. Helsingissä toiminut Love toimi valtakunnallisesti. Se oli keskus ja yhdistävä tekijä eri vasemmistolaisille suuntauksille, muusikoille ja teatteriväelle. Jälkeenpäin Loven asema on korostunut, koska käsityksemme 1960- ja 1970-luvusta perustuu pitkälti tuon ajan äänilevyihin, kirjoihin ja elokuviin. Poliittisista tilaisuuksista, mielenosoituksista tai teatteriesityksistä ei ole paljon tallenteisiin verrattavaa tarkkaa dokumentaatiota.

Teksti: Timo Kalevi Forss

Timo Kalevi Forss (s. 1967) on helsinkiläinen tietokirjailija, toimittaja ja muusikko. Hän on julkaissut muun muassa rocklyriikka-antologian Alumiinikuu sekä tietokirjat Karjala edestakaisin ja Napakirja. Toimittajana Forss on kirjoittanut lukuisia juttuja muun muassa Voimaan ja Like Uutisiin sekä tehnyt ohjelmia Radio Helsinkiin.  Vuonna 2015 Forss julkaisi kirjan Toverit herätkää – poliittinen laululiike Suomessa (Into Kustannus).

Lue myös:

Love Records 50 vuotta, osa 1: Ellipsin Hannu Sinnemäki

Love Records 50 vuotta, osa 2: Levy-yhtiömies Matti Laipio muistelee

Kaikki musiikkiaiheiset vinkit