JSPäiväkirjat

Sinä ihana, sensitiva Jean Sibelius!

Jean Sibelius : Päiväkirja 1909-1944

Kun Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuodesta on turvallisesti päästy ohi, sitä uskaltaa kirjoittaa mietteitä tuoreen suomennoksen äärellä. Teoksen alkuperäinen ruotsinkielinen laitoshan ilmestyi jo vuonna 2005 Fabian Dahlströmin luotettavasti toimittamana, mutta kun ruotsi ei ole äidinkieli, tätä Juha Saikkosen ja Arja Gothonin erinomaista käännöstä oli mukava lukea. Vaikka faktat ovat samat, jostain syystä tunnelma on toinen.

Se jatkuva itsesääliä tihkuva yksinpuhelu, joka ruotsinkielisenä tuntui ehkä vähän tragikoomiselta, muuttuu suomenkielisenä yllättävänkin voimakkaaksi tuntemukseksi tirkistelystä. Ehkä sitä osaa tuntea itsensä tungettelevaksi vain äidinkielellään? Sibeliushan on päiväkirjansa sivuilla hyvin avoin (vaikka ei tietenkään kaikesta puhu edes kiertoilmaisuin) ja muistuttaa useammankin kerran itseään siitä, ettei kukaan ulkopuolinen saa päiväkirjaa koskaan lukea. Kun niin kuitenkin tapahtuu, sitä tuntee itsensä vähän vaivautuneeksi.

Päiväkirjaa ei voikaan suositella sellaiselle Sibelius-fanille, joka tuntee vain säveltäjästä rakennetun kansallisen kiiltokuvan, jossa Ainolan luonnon keskellä ainutlaatuinen nero takoo ideoitaan hopeanhohtoisiksi musiikillisiksi aarteiksi. Kyllähän Sibelius paljon näistä takomisistaan kirjoittaa ja kuvailee äärettömän mielenkiintoisella tavalla erityyppisten sävellysten syntyprosessia. Kaikki se pelkästään olisi antanut hyvän syyn päiväkirjan julkaisemiseen.

Inhorealismia ja itsekritiikkiä

Mutta ei sille mitään voi, että kaiken musiikin keskelläkin päiväkirjan keskeisiä teemoja ovat rahan puute, tupakan ja viinan himo sekä äärettömän jyrkästi pohjalta huipulle vaihtelevat, voimakkaasti vainoharhaisen, kyltymättömästi narsistisen ja kiivasluonteisen taiteilijan mielialan vaihtelut. Ehkä tätäkin karumman kuvan päiväkirja antaa Jean ja Aino Sibeliuksen suhteesta, joka kahvipöytäkirjoissa mielellään kuvataan romanttisin ja kaunistelevin sanakääntein. Se liitto kesti, mutta ei se elämä mitään auvoa ollut kuin hetkittäin, vaikka Sibelius uudelleen ja uudelleen korosti, ettei hän olisi ilman Ainoaan pärjännyt.

Päiväkirjasta heijastuvaa avointa juutalaisvastaisuutta ja maalaisjuuriaan häpeävän kotitekoisen aristokraatin ”roskaväkeen” kohdistamaa halveksuntaa täytyy tietysti lukea myös oman aikansa yleisiä asenteita vasten. Antisemitismihän oli 1900-luvun alkupuolella yleistä ns. sivistyneistön piirissä, eivätkä Sibeliusta vuosikymmeniä palvelleet apulaiset varmaan itsekään pitäneet itseään isännän arvoisina. Silti Sibeliuksen sanavalinnat ovat paikoitellen pöyristyttävää luettavaa, vaikka hän vuonna 1943 intoutui sanoutumaan irti Hitlerin Saksan edustamasta rotuajattelusta. Miksi hän ei tehnyt sitä jo vuonna 1941, voi silti perustellusti kysyä.

Pöyristyttävää tai ei, on varmasti terveellistä lukea esimerkiksi Erik Tawaststjernan kultivoituneen elämäkerran rinnalla päiväkirjan kuvaamaa Sibeliuksen päänsisäistä myllerrystä, jonka Tawastjerna kyllä tunsi, mutta jota hän ei kaikessa paljaudessaan voinut tai halunnut kuvailla. Sibelius on voinut päiväkirjaa kirjoittaessaan laskelmoida, että se ehkä jonkun ulkopuolisen silmiin voi päätyä. Monet itseironiset käänteet viittaavat kuitenkin siihen, että päiväkirja oli säveltäjälle sekä muistiinpanoväline (sävellykset ja tulot) että terapeutin vastaanotto. Sibelius on ajoittain niin inhorealistisen itsekriittinen, että laskelmoiva kirjoittaminen tuntuu kaukaiselta ajatukselta.

Säveltäjäkin on ihminen

Sibeliuksen musiikkia tuntevalle päiväkirjan merkintöjen seuraaminen on kertakaikkisen kiehtovaa puuhaa. Varsinaisesta luovasta työstään Sibelius ei kirjoita, mutta sitäkin enemmän innostuksen, epätoivon, onnistumisen ja hylkäämisen prosessista, jossa nimet ja opusnumeroinnit vaihtuvat kuin arkivaatteet ja toimittajan lisäämät tunnistetiedot tulevat enemmän kuin tarpeeseen. Harmillista vain, että päiväkirjan kirjoittaminen väheni ratkaisevasti 1920-luvun alkuun tultaessa, eikä kahden viimeisen valmistuneen sinfonian syntyprosesseista siksi tiedetä sitä, mitä varsinkin neljännen ja viidennen kohdalta voidaan autenttisista merkinnöistä lukea.

Kirjaan koottu erittäin perusteellinen ja laaja kommentaariosa ansaitsee erityiskiitoksen, vaikka itse olisin arvostanut toteutunutta tapaa enemmän samalle sivulle lisättyjä alaviitteitä. Arvatenkin niitä on ollut yksinkertaisesti liikaa ja niihin olisi tullut liikaa tekstiä. Mutta ei se jatkuva hyppiminen paksun kirjan toiseen ääreenkään mitään herkkua ole. Kirjassa on myös tehty se painoteknisesti kallis, mutta lukijan kannalta hieno ratkaisu, että vaikka kyse ei ole – tietenkään – varsinaisesta faksimile-julkaisusta, Sibeliuksen omat puna- ja viherkynämerkinnät on kopioitu ja muutenkin väripainatusta on voitu käyttää kirjan typografisessa hahmottamisessa hyväksi. Tästä kaikesta suuret kiitokset kustantajalle!

Kuten edellä jo totesin, Sibeliuksen päiväkirjaa ei oikein tohdi herkkähipiäisille Sibelius-faneille suositella. Jos haluaa säilyttää ylevän mielikuvan säveltäjänero Jean Sibeliuksesta, ehkä kannattaa jättää tämä väliin, niitä juhlakirjoja vuosi 2015 tarjosi yllin kyllin valittavaksi. Mutta jokaiselle, joka haluaa tutustua todelliseen ihmiseen nimeltä Jean Sibelius, voi tätä lämpimästi suositella. On ehkä hyvä muistaa, että suosionsa huipullakin tämä kiistatta nerokas säveltäjämme tunsi toistuvasti alemmuutta, hylkäämisen ja unohtamisen pelkoa. Säveltäjäkin on myös ihminen.

Teksti: Heikki Poroila

Jean Sibelius : Päiväkirja 1909-1944 / toimittanut Fabian Dahlström. – Helsinki : Svenska litteratursällskapet i Finland, 2015. – ISBN 978-951-583-288-7

Teos HelMet-aineistotietokannassa: http://luettelo.helmet.fi/record=b2181247~S9*fin

*****************

HPKeravalla

Suomalaisen musiikkikirjastotyön grand old man Heikki Poroila käsittelee juttusarjassaan musiikkia eri näkökulmista.

Sarjan aiemmat osat:

Kaustinen meets Pekka Pohjola