TerhiNikulainen_juttukuva

Dekkarikirjailija kirjoittajakoulussa

"Jonkun on dekkarissa tapettava joku. Tarinaan on kirjoitettava monta ahdistunutta ihmistä", kirjoittaa dekkarikirjailija ja entinen kirjastonjohtaja Terhi Nikulainen. Nikulainen muistelee käymäänsä kirjoittajakoulua, jossa kysyttiin muun muassa, tarvitaanko tarinassa nunnaa.

Ensimmäiset kolme dekkariani, Rakkausmurhan, Lyö hätärumpua ja Pelasta mut, kirjoitin kirjastonhoitajan työn ohessa. Kirjoittaminen oli oma juttuni, enkä osallistunut kirjoittajakursseille. En halunnut luovuttaa keskeneräisiä tekstejä ulkopuolisten ronkittavaksi.

Mieheni kävi Kriittisen korkeakoulun kaksivuotista kirjoittajakoulua. Häneltä sain kimmokkeen. Ehkä en kehity kirjoittajana yksin pakertamalla, ajattelin, ja hain vuonna 2011 kirjoittajakouluun.

Kriittisessä kuuntelin luentoja, osallistuin tekstipajoihin, hyödynsin maksimaalisesti kahdenkeskisiä vastaanottoja. Kurssi oli melkoinen kulttuuripläjäys. Moni maailmankirjallisuuden merkkiteos ruodittiin kirjoittamisen näkökulmasta. Tutkailtiin romaanin rakennetta, juonen merkitystä ja dialogia. Aiheen, henkilöhahmojen, miljöön ja ajan käsittelyä. Kielellisiä tehokeinoja kuten toistoa, ja eksoottisia kirjallisuudenlajeja kuten visuaalinen runous. 

Koulussa kerrottiin kokeellisesta Oulipo-ryhmästä, joka halusi kirjoittamiselle rajoitteita. Vaikkapa niin, että tekstissä ei käytetä e-kirjainta, kuten yksi oulipolaisista kirjoitti. Teesi oli: Täysin vapaa on eksyksissä. Rajoite puristaa esiin uusia ideoita.

Minusta, vaatimattomasta dekkarikirjailijasta, koko kirjoittaminen alkoi tuntua rajoitteelliselta. Kirjoitin Kuoleman kudelma -rikosromaaniani. Jo aiemmissa kirjoissani koin dekkarijuonen kahlitsevan, vaikka se myös auttoi kirjoittamista. Kaipasin psykologisempaa otetta, syvempiä henkilöhahmoja.

Jonkun on dekkarissa tapettava joku. Epäilynalaisten määrän kasvattamiseksi pitää kehittää useita henkilöitä, jotka voisivat tappaa. Tarinaan on kirjoitettava monta ahdistunutta ihmistä.

Dekkarimuoto rajoittaa. Jatkossa haluan sitä myös haastaa.

Kuoleman kudelmassa kuvaan pyörremyrskyn kaltaista tapahtumaketjua, joka käynnistyy, kun boheemi biologinen äiti äkkiarvaamatta rynnistää 17-vuotiaan Saaraliisan maailmaan. Tyttö on siihen saakka elänyt uskovaisen adoptioäitinsä Vapun kanssa.

Kirjoittajakoulun vastaanotoilla opettajat pommittivat minua ristiriitaisilla palautteilla:

Sinun täytyy katsoa asioita Saaraliisan kannalta, sanoi yksi opettaja. Pidä tyttö kauempana, tarkastele adoptioäitiä läheltä, sanoi toinen.

Ei ihmissuhdehöttöä! julisti kolmas, sinun pitää olla kova. Pyri kovaan kirkkaaseen tarinaan!

Neljäs opettaja vaati henkilöhahmojen syventämistä. Takaumilla voisit elävöittää ihmisiä, opettaja ehdotti. Minusta takaumat rikkovat tarinaa, sanoi viides opettaja. 

Tarvitaanko tarinassa nunnaa? kysyi kuudes opettaja. Samana päivänä toisella vastaanotolla seitsemäs opettaja ihasteli: Nunna on jännittävä henkilö. Nunna voisi kertoa koko tarinan!

Sisar Lauran avulla pohdin kirjassa syyllisyyttä ja armoa. Vapun ja Sisar Lauran vastakohtaisuudella peilaan erilaisia uskovaisia. Minua kiinnosti tutkia, mikä juttu uskonto on. Siirrettynä tietysti tarinaani.

Opettajien kommentteja pohtiessani tajusin, että samoista aineksista voi loihtia monenlaisen tarinan. Minä kirjoitin pohdiskelevan ihmissuhdedekkarin. Se vastaa ihmisnäkemystäni: Ihminen ei ole paha, mutta nurkkaan ajettuna hän voi jopa tappaa.

Kirjoittajakoulu oli kova ponnistus ja hyvien neuvojen aarrearkku. Dekkarien kirjoittajalle paras ja lohdullinen ohje oli yhden opettajan toteamus: ”Melkein kaiken voi antaa anteeksi, jos teksti ei pitkästytä.”

”Usko itseesi ja tarinaasi”, toivotti toinen opettaja, kun erosimme.

Sen lauseen kätken sydämeeni.

Teksti: Terhi Nikulainen
Kuva: Erkki Nikulainen

Nikulaisen teokset e-kirjastossa löytyvät tämän linkin alta.

Kuoleman kudelma ilmestyy 26.9.2014. Nikulaisen haastattelu kustantamon sivuilla on täällä.