Toimittaja Laura Airola

Hyvä kulttuurijournalismi keskustelee yhteiskunnan kanssa

Kulttuurijournalismin mestarikurssin Jotkut taas väittävät -antologian painettu julkaisu on luettavissa kirjastoissa ja verkossa. Julkaisun aiheiden ympärille järjestetään kirjastoihin myös keskustelutilaisuuksia.

Toimittaja Laura Airola on yksi 180-sivuisen Jotkut taas väittävät – kirjoituksia kulttuurijournalismin mestareilta -antologian kirjoittajista. Verkkojulkaisu ja kirja syntyivät Suomen Kulttuurirahaston järjestämällä Kulttuurijournalismin mestarikurssilla syksyllä 2016.

Kurssilaiset tutustuivat suomalaisiin kulttuuri-instituutioihin ja tiedon tuottajiin ja opiskelivat juttujen kirjoittamista kokeneiden journalistien ohjauksessa. Kurssin tavoite oli valottaa sellaisia kulttuuriin liittyviä aiheita, jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein marginaaliin. Näillä aiheilla ei kurssilla tarkoitettu niinkään tiettyjä kulttuurin lajeja vaan sitä, kuka saa keskustelussa olla äänessä.

– Valkoisella länsimaisella ihmisellä on ylivalta siihen, miten kulttuurista ja historiasta kirjoitetaan. Halusimme valottaa aiheita, jotka yleensä jäävät varjoon.

Airola naurahtaa, että tätä taustaa vasten on hieman ironista, että hän itse kirjoitti valkoisesta keski-ikäisestä miehestä, elokuvajärjestäjä Klaus Klemolasta, joka on työskennellyt uuden Tuntematon sotilas -elokuvan parissa. Klemola valikoitui Airolan aiheeksi henkilökohtaisesta mielenkiinnosta alalla arvostettua mutta julkisesti tuntematonta ammattilaista kohtaan.

Airola kirjoitti lisäksi Juho Kuosmasen  Hymyilevä mies -elokuvasta, jossa hänen sisarensa esittää pääosaa ja ensimmäistä isoa rooliaan. Vaikka elokuva on saanut mainetta ja ylistystä sekä Suomessa että muualla maailmalla, siitä ei tuotantoryhmässäkään osattu odottaa kummoista menestystä.

Vain asianharrastajille?

Mestarikurssilla pohdittiin taiteen ja kulttuurijournalismin suhdetta elitismiin. Onko kulttuurista kertova journalismi tarkoitettu vain harvoille ja valituille asianharrastajille?

– Kulttuurista täytyy keskustella sellaisella tasolla, että se puhuttelee ihmisiä. Itse tulen periferiasta ja olen pyörinyt enimmäkseen ei-akateemisissa ympyröissä. Kirjoittaessani ajattelen, että tekstini pitää pystyä lukemaan myös kotipaikkakunnallani Ykspihlajassa. Mutta aina, kun ihminen on syvällä omassa aiheessaan, elitismin vaara on olemassa.

Airola jatkaa, että kulttuurijournalismista on vaikea erottaa elitismiä tyystin, sillä kulttuuriaiheet itsessään kiinnostavat vain osaa ihmisistä. Kulttuurijournalismilla on samat kriteerit kuin journalismilla ylipäätään.

– Hyvä kulttuurijournalismi on kriittistä, eikä siinä kohdella taitelijoita neroina, jotka saavat kertoa muille, miten asiat ovat. On tärkeää ajatella taidetta osana yhteiskuntaa. Taide yrittää tulkita, mitä maailmassa tapahtuu, ja journalismi keskustelee tästä taiteesta yhteiskunnan kanssa. Esimerkiksi hyvä kritiikki ei puhu vain teoksesta, vaan sen pitää keskustella yleismaailmallisemmalla tasolla.

Kirjasto on oman tiensä kulkijoiden mekka

Jotkut taas väittävät julkistetaan Kallion kirjastossa Lainan päivänä 8.2. Julkaisuun pääsee käsiksi verkossa osoitteessa www.jotkuttaasvaittavat.fi, ja lisäksi sitä jaetaan fyysisenä kappaleena mahdollisimman laajasti Helmet-kirjastoihin ja lisäksi kirjoittajien kotipaikkakunnille ympäri Suomen, muun muassa Pelkosenniemelle, Kittilään, Ouluun, Poriin ja Turkuun.

Julkaisu haluttiin nimenomaan kirjastoihin, sillä sen lukijoiksi halutaan mahdollisimman monenlaisia ihmisiä eikä pelkästään nuoria kulttuurin kuluttajia. Aiheiden ympärille järjestetään kirjastoissa myös kaikille avoimia keskusteluiltoja.

Airola toteaa, että kaikki mestarikurssilaiset ovat suuria kirjaston ystäviä.

– Kirjasto on peruskoulun jälkeen parasta, mitä Suomessa ylläpidetään julkisin varoin.

Kirjasto on Airolan havaintojen mukaan kasvualusta monille luoville aloille päätyneille ihmisille. Hänen haastattelemilleen kulttuurihenkilöille kirjasto on lähes aina ollut tärkeä paikka löytää oma elämänpolkunsa ja paikkansa ympäröivässä yhteiskunnassa.

– Oman tiensä kulkijat ja taiteilijat aloittavat usein kertomalla, kuinka ollessaan lapsia ja nuoria pienellä paikkakunnalla he lukivat kaikki kirjaston kirjat läpi. Kirjasto on maailmaa päin suuntautuneiden ihmisten mekka siinä elämänvaiheessa, kun on muuten vaikeaa.

Airola itse kertoo käyttävänsä kirjastoa esimerkiksi tausta-aineiston hankkimisessa kirjoittaessaan kritiikkejä. Kaikkea haluamaansa ei edelleenkään löydä hakukoneista, ja niiden tulosten vinoutuminen huolestuttaa.

– Google on vain yksi tietojätti, ei se kirjaa korvaa. Toivon, että kirjalliselle sivistykselle annetaan arvoa jatkossakin.

Airola toteaa, että kirjasto ei ole pelkkä kirjavarasto vaan myös yhteiskunnallisen keskustelun areena.

– Kirjasto antaa ihmisille tunteen, että he pystyvät vaikuttamaan ja osallistumaan. En kyseenalaista kirjaston tarvetta nyt enkä tulevaisuudessa, sillä se on ainoa foorumi, jossa kaikilla on tasa-arvoinen ja maksuton pääsy tiedon äärelle.

Näitä kulttuurielämyksiä Laura Airola suosittelee

1. Abbas Kiarostami -sarja elokuvateatteri Orionissa. Tähän on kaksi painavaa syytä: 1. Iranilaiset ovat elokuvan mestareita, ja viime vuonna kuollut Kiarostami on yksi viime vuosikymmenten merkittävimpiä ohjaajia. Suuren humoristin elokuvat vaikuttavat länsimaisesta katsojasta epäkonventionaalisilta ja avaavat kiinnostavan ikkunan vuosituhansia vanhaan kulttuuriin, joka on suurimmalle osalle meistä aivan tuntematon. 2. Orionin tulevaisuus on vaakalaudalla, joten saattaa olla viimeiset hetket nauttia sen penkkien pehmoisuudesta!

2. Isäni Toni Erdmann. Tämä vielä toistaiseksi elokuvissa pyörivä saksalaisen Maren Aden elokuva on ennennäkemätön outouden ylistys, joka kyseenalaistaa elämäntapamme ja kysyy mitä on olla onnellinen. Suosittelen kaikille, varsinkin niille, jotka eivät ole viime vuosina katsoneet naisten ohjaamia elokuvia.

3. David Foster Wallace: Hauskaa mutta ei koskaan enää (suom. Juhani Lindholm). Olen oikeastaan vasta vuoden sisällä tutustunut essee-muotoon kaunokirjallisuuden lajina ja olen siitä aivan valtavasti innostunut juuri nyt! Niinpä luin vuoden vaihteessa Yhdysvalloissa matkustaessani amerikkalaisen essehdinnän mestarin, Foster Wallacen, mainioita esseitä, joista osa on myös julkaistu aikakauslehdissä. Suomalaisista essee-kirjoittajista suosikkejani ovat Tommi Melender, Antti Nylén ja Anu Silfverberg.

Teksti: Iina Soininen

Kuva: Jotkut taas väittävät/Anne Puumala

Lue myös: 

Kulttuurijournalismin julkaisu luettavaksi kirjastoihin