Klassikkoviikko

Mikä tekee klassikosta klassikon?

Klassikko on teos, joka ei unohdu. Joskus lukukokemus on niin vaikuttava, että teosta on mahdotonta unohtaa, joskus teoksen vaikutus muuhun kirjallisuuteen on niin valtava, ettei sen anneta painua unohduksiin. Mitkä tekijät loppujen lopuksi tekevät klassikosta klassikon?

Klassikon synonyymejä ovat ikuisuus, ajattomuus ja tuoreus. Klassikko kestää aikaa, tuntuu ajankohtaiselta ja tärkeältä eri aikoina ja eri paikoissa. Sen teemat ovat uskottavia, koskettavia, samaistuttavia ja vaikuttavia myös jossain toisessa ympäristössä. Kenties tämä on mahdollista teoksissa, jotka saavuttavat jotain kaikille ihmisille yhteistä. Olemassaolon suurimmat kysymykset – elämä ja kuolema, hyvän ja pahan problematiikka, Jumala, ikuisuus ja katoavaisuus – ovat teemoja, jotka koskettavat kaikkia. Suuri klassikko pystyy käsittelemään suuria kysymyksiä syvällä, tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla olematta liian mustavalkoinen. 

Elämän peruskysymysten äärellä on esimerkiksi Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset (1880). Romaanin kantavia teemoja on muun muassa kysymys pahuudesta – siitä, miksi maailmassa on pahuutta ja miksi viaton kärsii. Ihmisenä oleminen henkilöityy teoksessa kolmeen veljekseen, jotka kaikki edustavat ihmisyyden eri puolia: älyä, tunnetta ja uskoa. Toisaalta yleisinhimillisten kysymysten käsittelyyn ei tarvita yhtä runsasaineksista romaania kuin Dostojevskilla. Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri  (1952) on hyvä esimerkki klassikosta, jonka universaalit teemat välittyvät vähäeleisesti. Vanhus ja meri on vahvasti symbolinen kertomus yksinäisestä kalastajasta, joka taistelee elämästään luonnon armoilla. Hemingwayn kielen niukkuus ja vähäeleisyys välittävät tiivistunnelmaisen kokonaisuuden ihmisenä olemisen avuttomuudesta ja yksinäisyydestä.

Toisaalta ajan kestäminen ei ole ainoastaan ajan kestämistä sukupolvelta toiselle, lukijalta lukijalle, vaan myös sitä, että teos kestää aikaa yhden lukijan käsissä. Useita lukemiskertoja kestävä teos on ainekseltaan runsas. Jokainen lukukerta mahdollistaa uuden näkökulman. Teokset, joissa on useampia tasoja ja kerroksia, ovat syviä ja tarjoavat mahdollisuuksia useampiin tulkintoihin. Esimerkiksi vertauskuvallisuus, symboliikka, viittaukset muihin teoksiin, runsas monipolvinen juoni ja syvä henkilökuvaus ovat aineksia, jotka tekevät monitulkintaisuuden mahdolliseksi. Kirjat, jotka kestävät useamman lukukerran – tai usein jopa vaativat sitä – ovat klassikkoja, sillä niissä sama aines monistuu aina uudelleen löydettäväksi merkityksiksi. 

Virginia Woolfin Majakka (1927) menee kerronnassaan ihmisen tajuntaan. Teos on ainekseltaan runsas ja täynnä aina uudelleen löydettäviä yksityiskohtia.  James Joycen Odysseus  (1922) kertoo yhden miehen elämästä yhden päivän aikana Dublinissa. Moderni muunnos antiikin Odysseuksen tarinasta on tulvillaan erilaista ainesta. Se vyöryttää yksityiskohtia ja risteyttää erilaisia symbolisia ja myyttisiä tasoja toisiinsa. Toisaalta sen runsaus perustuu jo yksistään kielen ja kerronnan keinojen valtavaan muunteluun. Sanaleikit, uudissanat, mielleyhtymien ja mielen epäloogisuuden kuvaaminen muodostavat valtavan merkitysten ryöpyn, jota on yhdellä lukukerralla mahdotonta tyhjentää. Suomalaisesta kirjallisuudesta Joycea muistuttaa jossain määrin Volter Kilven Alastalon salissa (1933). Siinä kuuden tunnin tapahtumat hidastuvat yli 900-sivuiseksi, monitulkintaiseksi ainekseksi. 

Toisaalta klassikon asema voi perustua myös erilaisuuteen ja muutokseen. Klassikoina voidaan pitää siis myös kirjallisuutta, joka on jollakin tavalla haastanut aikansa maun ja muuttanut kirjallista traditiota. Teos on erilainen suhteessa menneeseen, usein tarkoituksella. Se kommunikoi menneen kanssa tekemällä jotain toisin. Pesäeron tekeminen toiseen herättää samalla kysymyksen siitä, mitä taiteen tulisi olla ja mikä on sen tehtävä.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) ei saavuttanut aikoinaan arvostusta, koska se kuvasi kansaa tavalla, joka katsottiin alentavaksi. Seitsemän veljeksen merkitystä myöhemmälle kirjallisuudelle ei voi kuitenkaan tarpeeksi alleviivata – se oli ensimmäinen suomalainen moderni romaani ja täydellinen suunnanmuuttaja suhteessa tulevaan tapaan kuvata kansaa. Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) voidaan katsoa panneen alulle kokonaisen maagisen realismin lajityypin. Lyriikan puolella suunnannäyttäjä on esimerkiksi Eeva-Liisa Manner, joka erityisesti teoksellaan Tämä matka (1956) vaikutti modernin lyriikan kehitykseen. Klassikoiksi muodostuvat teokset, jotka uudistavat ja vaikuttavat aikansa kirjallisuuteen. 

Klassikot kertovat siitä, millaista kirjallisuutta pidetään hyvänä kirjallisuutena. Kirjallisuuden arvoa pohtiessa jako niin sanottuun korkeakirjallisuuteen ja viihdekirjallisuuteen muistuttaa usein olemassaolostaan. Toisaalta yksi klassikon aseman edellytyksistä on se, että teos on luettu. Voiko populaareja, suuren suosion saavuttaneita teoksia näin ollen pitää myös klassikoina?  Edgar Rice Burroughsin Tarzanit ovat hyvä esimerkki kirjallisuudesta, joka on sekä viihde- että lastenkirjallisuutena marginaalissa, mutta samalla aikaa kestänyt klassikko.

On hyvä myös muistaa, että kirjallinen teos ei hevin menetä saavuttamaansa asemaa klassikkona. Vaikka teos olisikin menettänyt kestävyytensä suhteessa aikaan, maine klassikkona pitää huolen siitä, että lukijat etsivät kirjan käsiinsä. Mikään teos ei ole kuitenkaan klassikko itsestään. Tiettyjen teosten esiin nostaminen osaksi kirjallisuuden kaanonia eli erityisen arvovaltaisten teosten listaa tai kirjallisuuden historiaa on aina myös valinta. Marginaaliin jää useita.

Klassikon aseman voi purkaa useisiin tekijöihin. Yhteistä perusteille tuntuu kuitenkin olevan yksi asia – aika. Klassikko on universaali ja siksi aikaa kestävä, monitulkintainen ja siksi aina uudelleen löydettävissä. Klassikko on kätkettynä muihin teoksiin silloin, kun sillä on muuttajan tai vaikuttajan rooli. Tällöin se jatkaa matkaansa ajassa myös itsensä ulkopuolelle.

Klassikko heijastelee sitä, mikä on arvokasta, mutta käsitys arvosta on aina muuttuvaista ja siten sen voi kyseenalaistaa. Koska vain aika paljastaa klassikon, on vaikea täysin tietää, millaisen aseman nykykirjallisuutemme teokset tulevat saavuttamaan tulevaisuudessa. Jäljelle jäävä kysymys on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen: millainen kirjallisuus on lukemisen arvoista?

Klassikoiden valinta ja teksti: Suvi Annola, kirjallisuuden opiskelija
Kuva: Helsingin kaupunginkirjasto