Vesa Haapala

Runo puhuu meille: Kymmenen runoteosta pikakelauksella

Vesa Haapala arvioi Runo puhuu meille -sarjassa lyhyesti joukon vuonna 2016 ilmestyneitä kiinnostavia runoteoksia, jotka jäivät vaille laajempaa kritiikkiä. Lopussa on pieni lista muista viime vuoden keskeisistä runoteoksista tai teoksista, jotka käsittelevät runoutta.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY, 2016, 72 s.

Neljännessä runoteoksessaan Erämaja jatkaa tutuksi tulleella perustalla. Hänen runonsa ovat ennen kaikkea äänelle rakennettuja, esitettäväksi tarkoitettuja, rytmikkäitä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Erämaja hyödyntäisi visuaalisia keinoja tai sekoittaisi säerunoutta ja proosarunoa. Näitä kaikkia keinoja Erämajan teoksesta löytyy, jopa aiempaa monipuolisemmin. Mutta runojen lähtötilanne on usein kuitenkin puhe: puhelinsoitto, puhuttelu, kiitos, julkinen puhe, toiselle kertominen, suullinen välittömyys ja aina puheenomaisuus pikemmin kuin korkealentoinen retorisuus. Ehkä liioittelen vähän on ehdottomasti kiehtovaa runoutta, joka vie lukijan mukanaan.

Yumi Fuzuki: Kirjoitusmerkkien meri. Suomentanut Mayu Saaritsa. Aviador Kustannus, 2016, 70 s.

Japanilaisen nykyrunoilijan Yumi Fuzukin vuonna 2009 ilmestynyt teos esittelee nuoren ihmisen maailman kaikessa odotuksessaan. Yksi kokoelman osastoista, joka on nimetty ”Suhteelliseen maailmaan suhteet on minä”, osoittaa mistä on kyse: minästä maailman ja tapahtumien tulvan keskellä etsimässä kieltä ja tarttumapintaa siihen, mitä voidaan kutsua omaksi kokemukseksi. Fuzuki yhdistelee muiden muassa kokemusta kartoittavaa säettä ja sitä kommentoivaa proosaa. Runoilija on koettu japanilaisessa runouskentässä kokeilijaksi, mutta mielestäni hänen tekstinsä ovat helposti lähestyttäviä ja tuovat osin mieleen 2000-luvulla Suomessa virinneen tyttörunouden buumin, esimerkiksi varhaisen Vilja-Tuulia Huotarisen ja Juuli Niemen lyriikan.

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita. Runoja äidiksi tulemisesta. Into, 2016, 76 s.

Runoilijan ja sanataideohjaajan toinen runoteos kuvaa monesta näkökulmasta – sekä keskeislyyrisin, minämuotoisin runoin että erilaisten naisten kokemuksia kuvaavin roolirunoin – lapsen odottamista, synnytystä, äitiyttä ja vanhemmuutta. Isoaron teos on yhtä aikaa maanläheinen ja runollisesti perusteltu. Niin äitiyden iloja kuin hankalia vanhemmuuteen kuuluvia asioita ja pelkoja käsitellään hienosti ja huumorilla. Kirjaa voi suositella jokaiselle äidille tai äidiksi aikovalle, ja se on ehdoton teos myös lukupiireihin.

Max Jacob: Runoja noppapikarista ja muita tekstejä. Suomentanut Tommi Nuopponen. Osuuskunta Poesia, 2016, 173 s.

Jykevä valikoima erittäin hienosti käännettyä aforistista proosaa ja proosarunoa ranskalais-bretagnelaiselta kirjoittajalta. Jacobin proosaruno tai proosakielinen runo (poème en prose) tilallistaa tekstin, luo yllättäviä ja moneen kertaan miettimistä vaativia havaintoja ja ajatuskulkuja. Jacob yhdistää moderniin muotoon ajattelun, huumorin ja hieman yllättäen – tai ehkä symbolismin perintönä – mystiikan. Suomennoksena teos on täysosuma. Kääntäjä Tommi Nuopponen on valikoinut kokoelmaan tekstejä, joita ei ole suomennettu aiemmin. Vaikka Jacobin vanhimmat runot on kirjoitettu sata vuotta ja tuoreimmat seitsemänkymmentä vuotta sitten, ovat hänen tekstinsä säilyttäneet tuoreutensa, itse asiassa paremmin kuin monen tunnetumman modernistisen klassikon.

Jukka Koskelainen: Idän ympäriajo: polkimien tahtiin halki vihreän. Aviador Kustannus, 2016, 86 s.

Jukka Koskelainen on yksi 1990-luvulla debytoineiden nuorten lyyrikoiden kärkinimistä. Hän on näkynyt kirjallisuuskentällä niin voimakkaasti, että tuntuu hieman hätkähdyttävältä huomata, että Idän ympäriajo on vasta Koskelaisen kuudes runokokoelma – kokoelmia on ilmestynyt siis pari vuosikymmenessä. Idän ympäriajo on paikallisrunoutta. Siinä poljetaan pyörällä kesäisessä Itä-Helsingissä. Matka vie niin luonnonmaisemiin kuin rakennettuun ympäristöön. Runoissa sukelletaan myös historiaan – henkilökohtaiseen ja kauemmas kulttuuriseen menneisyyteen. Kokoelmassa on paljon Koskelaisen aiemmasta runoudesta tuttuja keinoja – tiiviitä kuvia, litanioita ja retorisia puhujarakenteita – mutta jotenkin meno on entistä vapautuneempaa. Liekö pyöräily antaa säkeille uutta rytmiä ja rentoutta?

Teemu Manninen: Hautausmaa. Poesiavihkot # 7. Osuuskunta Poesia, 2016, 19 s.

Poesian runovihkosarjaan kuuluva teos on Teemu Mannisen kuudes runovalikoima. Tiiviissä paketissa näkyy hyvin Mannisen kielitietoinen ote. Enää Manninen ei kuitenkaan kartoita flarf-runouden hengessä nykyajan ilmeisimpiä heimokieliä, vaan kehittelee klassisten säe- ja säkeistömallien pohjalta ilmaisua, joka saisi otteen esineistä, tilanteista ja runouden ikuisuuskysymyksistä, kuten kirjoittamisesta, ystävyydestä ja kohtalosta. Runoissa näkyy teoksessa Paha äiti alkanut suunta, mutta nyt tapa ajatella on vakavampi ja ikään kuin sisäistetympi ja oudolla tavalla yhtä aikaa konkreettinen ja abstrakti. Rilke tai joku englantilainen romantikko voisi kirjoittaa tällaisia runoja, jos eläisi.

Paperi T: post-alfa. Kosmos, 93 s.

Räppärin runoteos oli viime syksyn myydyin runojulkaisu. Se sai liikkeelle monet sellaisetkin lukijat, jotka eivät tavallisesti runoudesta kiinnostu. Runot ovat luonnosmaisia heittoja. Runojen puhuja ei ole selkeästi post-alfauros, vaan hänen äänessään on yhä rap-lyriikalle tyypillinen itsekeskeinen ja uhoava sävy, tosin ilman musiikin tuomaa biittiä. Teos toimii kenties porttina runouteen, mutta käsitystä nykyrunoudesta ei kannata muodostaa sen perusteella. Hienointa kokoelmassa on graafinen ilme, mustat sivut, runot valkoisella. Toivottavasti Paperi T panee seuraavaan kokoelmaansa hieman enemmän paukkuja.

Auli Särkiö: Ruohosinfonia. Poesiavihkot # 4. Osuuskunta Poesia, 2016, 28 s.

Vuonna 2011 debytoineen Auli Särkiön toinen runoteos yhdistelee äänteellisyyttä, ekspressiivistä ilmaisua, kaupunki- ja luontokuvia sekä musiikin rakenteita – onhan kyse sinfoniasta. Teoksessa tarkastellaan, miten asiat rytmittyvät, miltä ne kuulostavat ja miten havainnot muotoutuvat musiikillisesti. Ruohon ja elollisen vihreää motiivia teoksessa alleviivaa siellä täällä käytetty vihreä fontti. Värifontin käyttö ärsytti minua. Itse ajattelen, että runoudessa sanojen tulisi herättää värit, hajut, maut ja muut aistimukset. Kokonaisuutena Ruohosinfonia on virkistävä tapaus – on hauska nähdä, miten tekijä jatkaa kirjoittamistaan.

Panu Tuomi: Hiekkalinnojen alkemia. WSOY, 2016, 62 s.

Alkemia, numerologiset järjestelmät ja lukusymboliikka, tiivis muoto ja mystiikka, siinäpä Panu Tuomen runouden perusainekset. Tuomen runouteen ihastunut lukija ei pety nytkään. Tuomen kymmenes teos on  kunnianosoitus Barcelonan Sagrada Família -kirkon seinään kaiverretulle Gaudín taikaneliölle, jonka numerot päätyvät kaikista suunnista yhteen laskettuna lukuun 33. Kirjan rakenne noudattelee tämän neliön numerosuhteita ja tarjoaa mahdollisuutta lukea osastoja eri suunnista. Tuomen kieli on kaunista ja äärimmäisen hiottua, kuin käsityötä. Tuomelle tyypillinen pakotettu rakenne alkaa kuitenkin tuntua jo maneerilta, jonka murtumista jään odottamaan.

Marjatta Viikilä: Kuun kivinen kirjain. Väyläkirjat, 2016, 82 s.

1970-luvun puolivälissä kristillisenä runoilijana aloittaneen lyyrikon kuudes runokokoelma on synteesi Viikilän tähänastisen tuotannon teemoista ja tyyleistä, mutta teos tuo mukanaan myös uusia piirteitä. Viikilälle on ominaista voimakkaan tunteellinen runo, jossa näkyy piirteitä niin symbolistisesta kuin ekspressionistisesta runoudesta. Hänen aiheitaan ovat perhe, luonnon ja ajan kulku, luominen ja muistaminen, minän suhde sinään. Uudessa kokoelmassa korostuu runon tekemisen ja runouden ehtojen pohdinta. Viikilän runonkirjoitus on saamassa uusia suuntia. Tämä näkyy entistä iskevämmässä retorisessa muodossa, mutta myös runojen visuaalinen ilme on muuttunut tutusta säkeistörunoudesta typografisesti vapaaseen ilmeeseen. Viikilän runoutta voi suositella suomalaisesta modernistisesta naislyriikasta kiinnostuneille – tässä sen yksi, ehkä piiloon jäänyt puoli.

Toiset kymmenen mielenkiintoista

Like:

Jani Nieminen: Bigini. Yhteiskunnallista runoutta räpin ja beatin hengessä.

Osuuskunta Poesia:

Siru Kainulainen: Runon tuntu. Teos tarkastelee 2000-luvun runoutta rytmin näkökulmasta.

V. S. Luoma-aho: Mantra. Tekijän neljäs runokokoelma yhdistää aforistisen lauseen, fragmentin ja dystopian.

Henriikka Tavi (toim.): 13/12. Runokentän toimijoiden näkökulmia Tavin 12-runoprojektiin ja runouteen muutenkin.

Sammakko:

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. Kaupunkirunoilijana tunnettu Hertell kirjoittaa luonnosta ja lapsesta.

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. Runollinen ruumiinavaus ajastamme, jossa kaikki on kaupan.

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu. Runotutkielma ihmisyydestä.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. Runoja rakkaudesta, yhteiskunnan hulluudesta ja kuolemasta. 

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut. Ekokriittisiä runoja ihmisestä ja luonnosta.

WSOY:

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas. Miniesseitä runoudesta, sen lukemisesta ja merkityksistä.

Teksti: Vesa Haapala
Kuva: Tommi Tuomi

Lue lisää

Sarjan muut osat on julkaistu Vinkit-osiossa.