Runo puhuu meille: Satu Mannisen Nollakatu nolla
Runo puhuu meille -sarjassa kirjailija ja kriitikko Vesa Haapala arvioi uutta kotimaista runoutta.
Satu Mannisen runokokoelma Nollakatu nolla on paikkoihin sitoutuvaa runoutta. Tässä suhteessa se muistuttaa Pauliina Haasjoen uutta runokokoelmaa Planeetta. Tähän yhteydet loppuvatkin. Kokoelman motto kuuluu: ”Minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne (Matt: 25:35).” Kun Haasjoen teoksessa puhuja etsii ihmisen yhteyttä luontoon planeetan mittakaavassa, ei Mannisen teoksessa ole edes varmaa, onko siinä yksi eri paikoissa matkaava puhuja vai useita eri paikoissa eläviä puhujia.
Huomio kiinnittyy moton mukaisesti outoihin olijoihin sekä kaupunkien postikoodeihin. Teoksen viisi osastoa onkin nimetty kaupunkien ja postikoodien mukaan. Ne ovat LA 70605, 0050 Helsinki, 48-155 Krasne Pole, 9800 Monte Carlo ja 96190 Rovaniemi. Voi tulkita, että teos kuvaa yhden havaitsijan matkaa maasta ja kaupungista toiseen, tai että se kuvaa erilaisten, elämässä sivupoluille joutuneiden ihmisten kokemuksia.
Yleensä paikkaan keskittyvä runous tarjoaa suuren näköalan koettuun ja tunnistettavaan kaupunkiin tai muuhun paikkaan. Mannisen teoksessa tällaista ei tapahdu, vaan lukija saa eteensä ikään kuin joukon nopeita postikortteja, luonnoksia koetuista hetkistä:
Romuttamolla ruosteen polttamaa peltiä, hikinen naama
likaiset hiukset, aina samaa askelten rahisevaa hiekkaa,
kiroilua aamuruuhkan ryteikössä. Jos löisi kaikki panokset
rakkauden pöytään, vartioisi pimeässä haulikko ladattuna
tai kierähtäisi sillan alle tummilla väreillä töhrittyyn jengiin
huutamaan viidakon lakia.
Miltei kaikkia runoja luonnehtii voimakas vierauden ja ahdistuksen kokemus, ulkopuolisuus. Vain parissa runossa negatiiviset tunteet syrjäytyvät ja syntyy kyky tunnistaa kauneutta ja haaveilla yhteydestä toisiin:
Oravien tikkuiset leikit, matelijoiden lehtivihreä,
metsä on kuin maalattu varjoja vailla, ja jos olet hiljaa
voit kuulla rusakon pienen rummun.
[- - ]
Lapsi piirtää väriliidulla pehmeän pellon. Olisi ihanaa olla rypsi,
kasvaa kesässä muiden rypsien kanssa.
Yleensä runojen puhuja ikään kuin käväisee lukijan näköpiirissä, häviää sitten ja paikoin jopa tahtoo häviämistään: ”Antakaa olla yksin, maatua lehtien alle / pieneksi keoksi.” ja ”ajattelen häntä joka muuttui myyräksi / ja kaivautui maan alle, nukahti multaa sukissaan.”
Mannisen kirjoittamisessa on selvä metodi. Liki jokaisessa runossa yhdistyvät kaupunki ja keinotekoiset teolliset elementit, informaatiotodellisuus, jokin kosminen ulottuvuus ja luonnon yksityiskohta, jotka sitten sekoitetaan ekspressiiviseksi kieleksi:
Täällä on vaarallinen kosteusvaurio, räkäinen vauva.
Televisiokuvan maito valuu, käytän rättiä kumihanskoja
köyttä keittiösaksia hankaan puhki survon leikkaan silpuksi
kunnes kaikki on sähisevää viidakkoa surisevaa tekniikkaa,
kaikki laitteet päällä piuhat sotkussa. Monitorissa välkkyy
auringon kaksoiskappale syvä huoli hätäraketti suihkukone.
[- -]
Illat nuudeleita ja olutta, talven lohkareessa vilttiin
kääriytyneenä kaadan termospullosta sulaa avaruutta mukiin.
Katson alkuräjähdystä miljardeja vuosia sitten, tähtien
syntymistä kaasupilvistä ja sydämeni on loputtomasti laajeneva
pimeä liekki.
Runoista tulee nopeasti luonnosteltuja pyyhkäisyjä maailman virrasta ja asioiden kitkasta. Niitä puhuja ahdistuneen purkauksenomaisesti ilmaisee.
Oman mausteensa joihinkin osastoihin tuo se, että niissä on sanastotasolla tapahtumapaikkaa luonnehtivaa jatkuvuutta. Etenkin osastossa ”98000 Monte Carlo” on paljon talouteen ja rahaan viittaavaa sanastoa. ”Kelluvan valuutan matkustajat”, ”finanssitaivas”, ”pörssikurssin aallokko” ja ”luksusliikkeiden aalto” kertovat, että rahasta on tullut tuossa paikassa olemisen mitta. Osaston puhuja on sivullinen Monte Carlossa.
Mannisen kokoelman nimi Nollakatu nolla tiivistää olennaisen: se viittaa Hortto Kaalon 1970-luvulla esittämään lastenlauluun ”Oskari Olematon”, jossa laulun päähenkilön asuinpaikka on Nollakatu nolla. Laulun mukaan Oskari Olematon oli vasta lapsi, kun hän joutui lähtemään kulkijaksi julmaan maailmaan. Helsinkiin sijoittuvassa runossa puhuja toteaakin:
Olla vaan täysi nolla Oskari Olematon karaokebaarissa,
istua pöydässä illasta toiseen piirtelemässä sammaleista kiveä,
odottamassa kissan keltaista silmäniskua.
Runon karaokebaarikohtauksessa leikitellään myös Eppu Normaalin kappaleella ”Rappiolla”, jossa lauletaan ”Olla vaan, täysin olla, rappiolla…”. Mannisen runossa reteästä ”täysin olla” -olemisesta on tullut ”täysi nolla” -olemista, humalan jälkeistä puhdasta henkistä rappiota.
Mannisen teos on koko lailla ahdistavaa luettavaa. Se onnistuu kuitenkin tuomaan hienovireisesti esille sivullisuuden kokemuksen, joka näyttää olevan paikasta riippumatta hyvin samanlainen. Kokoelma vihjaa Jeesuksen sanoihin kytkeytyvällä motollaan myös vastuunkantamiseen: Minä olin outo, minä olin vieras, ja te otitte minut huoneeseenne, luoksenne.
Mannisen postmodernistisilla kuvapinnoilla on tässä suhteessa eettinen velvoittavuutensa. Se pyytää huomaamaan oudot olijat, joita löytyy joka kaupunginosasta, ja ottamaan heidät vastaan.
Satu Manninen: Nollakatu nolla, Gummerus, 2016, 61 s.
Teksti: Vesa Haapala
Kuva: Satu Manninen / Gummerus