Ilmajuuret-kirjan kansi

Runo puhuu meille: Sirpa Kyyrösen Ilmajuuret

Vesa Haapala arvioi Runo puhuu meille -sarjassa Sirpa Kyyrösen teoksen Ilmajuuret.

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret, Otava, 2016

Sirpa Kyyrösen (s. 1978) kolmas runokokoelma Ilmajuuret liittyy luontevasti suomalaiseen naisten kirjoittaman lyriikan perinteeseen. Naislyriikan tausta on teoksessa läsnä monella tasolla. Arjen ja perheen kuvaus tuo mieleen Tyyne Saastamoisen ja Rakel Liehun, puiden merkityksekäs syleileminen ja puhe juurista Mirkka Rekolan kokoelman Puun syleilemällä (1983) sekä luontokuvasto ja kulkeminen halki historiallisten ja esihistoriallisen aikakausien Eeva-Liisa MannerinTämän matkan (1956). Toisaalta Kyyrösen kokoelmalle keskeinen perheen kuvaus on tuttu aihepiiri myös nykyrunoudesta. Etenkin Kyyröstä edeltävän sukupolven kirjoittajilla, kuten Saila Susiluodolla ja Johanna Venholla, perhe on olennainen osa runoutta. Ilmajuurilla ja sen teemoilla on myös pohjansa Kyyrösen aiemmissa kokoelmissa, sillä ne kuvaavat naisen elämää ja kokemusta moniulotteisesti, usein ruumiillisin kuvin ja luontoanalogioin.

Ilmajuurien runot on jaettu viiteen osastoon. Runot on kirjoitettu preesensissä, joten ne ovat ikään kuin samassa tilassa siitäkin huolimatta, että teoksen osastojen voi nähdä heijastelevan pienen ihmisryhmän elämänvaiheita tai jopa tarinaa: matka alkaa nuoruudesta, rakastumisesta ja parinmuodostuksesta, etenee lasten syntymään ja elämään heidän kanssaan. Teoksen kuvaama arkielämä laajenee runolliseksi muistamisen ja läsnäolon tilaksi. Runot ovat raikkaan moderneja tyrkyttämättä silti muotokieltään.

Jos Kyyrösen teosta lukee mannerilaisen ”tämä matka” -kuvion lävitse, on se nimenomaan elämänmatkaa nuoren naisen ja perheenäidin näkökulmasta. Tätä matkaa värittää tietoisuus siitä, miten elämä on kehittynyt pitkinä historiallisina ja esihistoriallisina aikoina silloinkin kun välittömimmät kosketuskohdat ovat perheen omassa mikrokosmoksessa:

Sinä löysit rannan, kasvatit karvat ja sukelsit

Sinun itkusi minussa monta päivää itken itseäni

Kuinka me kaikki kirjoitamme valaista, tavallisista tunteista

saat yhä useammin diagnoosin: suru, raivo

Olennaista runoissa on arkisen elämän syvätason tunnistaminen. Se on paljon tärkeämpää kuin pikaiset, vallalla olevien psykologisten tutkimusten valossa tarjotut pikadiagnoosit. Yhtä merkittäväksi kokoelmassa muodostuu sen esittäminen, miten hajanaiselta ja ei aina niin onnistuneelta tuntuva perhe-elämä kasvattaa vähitellen juuret ihmisten välille siten, että heistä tulee jotain uutta ja itsensä ylittävää. Kahdesta erillisestä ihmisestä tulee pari, he saavat jälkeläisiä, joiden kanssa puolestaan muodostuu uudenlaisia merkitysten perustoja ja juurtumisia. Teoksen tiivis säe ”Muodostaa pari, jakautua” koskee koko luontoa.

Kenties merkitsevin sana kokoelmassa on jo sen nimessä esiintyvä ”juuret”. Ajatus juurista, samoin kuin rihmastoista ja haarautumista, muodostaa teosta koossapitävän motiivien kudoksen, jonka Kyyrönen kirjoittaa hienovaraisesti ja turhia alleviivaamatta teoksensa kokoajaksi. Teoksessa käsitelty kasvuprosessi hahmottuu esimerkiksi seuraavista katkelmista.

Ensin ovat nuoruus ja rakastuminen (osastot I ja II):

[- -]

tulivat kiiltokuvat ja postimerkit, muistot,

yhteiset ja ne jotka ripustamme pallean alle

kuten ilmajuuret köyttävät tähtikuviot taivaankanteen

[- -]

Kun rakastuneet katsovat toisiaan silmiin hengitykset muuttuvat yhteen

ja muinaisesta sumusta puhkeavat joka-aamuiset sormet

                                                                                                   napajuuret, ilmanuorat

                                                                                                   nuorallatanssi, juurikasvu

Parisuhde merkitsee uusien tähtikuvioiden syntyä. Leikittely uudissanoilla ”napajuuret, ilmanuorat” (vrt. yhdyssanoja ”ilmajuuret”, napanuorat”), kuvaa osuvasti sitä, miten kaksi yksilöä alkavat kietoutua toisiinsa ja muodostaa uusia merkityksiä yhteisessä leikissä, joka välillä voi muistuttaa myös ”nuorallatanssia” ja johon kuuluu ennen pitkää myös ”juurikasvun” kaltainen asioiden muutos ja arkipäiväistyminen.

Seuraavassa katkelmassa (osastosta II) juurtuminen on edennyt lapsiin. Samalla paljastuu, että kokoelma on pohjimmiltaan aktiivista muistamista ja merkityksenantoa. Puhuja on nyt selvästi äiti, joka muistaa kipuilunsa lapsen hoivaamisessa ja kasvattamisessa:

Minä muistan sinut, hierotut kuusenkerkät

hierotut koliikkivatsat, hartiat, puolukat,

laueta kuin hengitys

ilta-auringossa maata kiemurtavat juuret

[- -]

syyllisyys jonka alla et osaa sanoa ei, kuunnella

ilman ahdistusta, apupyöriä, turvaköysiä,

ilman juuria, ilman

toisiaan kiehnäävät hiukkaset, mitä olisit

ilman lapsia, köynnöksiä

Kyyrösen teoksessa kuljetaan siis perheen ja lasten elämän kuvin juurille, jotka ovat yhtä aikaa ihmislajille ominaisia biologisia viettejä mutta myös merkitysten juuria. Runoissa havahdutaan siihen, miten arjesta tutut konkreettiset asiat ovat aina merkinneet myös muuta: niillä ihminen juurruttaa itsensä merkityksiin, tekee muistamiselle paikkoja, mutta toisaalta ihmisruumiissa vaikuttavat ikiaikaiset voimat. Ihmisruumis vaistoineen ja biologisine perintöineen sekä ihmistä ympäröivä todellisuus tekevät yhtä tavalla kotiaan ihmiseen kuin ihminen yrittää rakentaa omaa elämäänsä.

Arkisen aherruksen lomassa sekä lasten kanssa olemisen ja heidän kanssaan käytyjen keskustelun myötä runojen puhuja tajuaa, millaisista yhteyksistä merkitykset ovat aina syntyneet. Tämä merkitsee ”tavallisen” ja arkisen kokemisen ja havainnoinnin uutta tunnistamista. Niin konkreettisesta asiasta kuin keittiön ikkunasta näkyvästä kuusesta syntyy kokemuksellinen yhteys laajaan kulttuuriseen taustaan:

Kotikuusi on se puu joka näkyy keittiön ikkunasta,

hyvän tiedon puu, kasvattipuu,

elämän puu, pyhät kuulevat oksat

Kuusi, jonka joku on aikoinaan istuttanut tai antanut kasvaa aloilleen, alkaa kerätä merkityksiä siitä, mikä näyttäytyy hyvänä ja elämää säilyttävänä. Tärkeää on, että kuusella on puheyhteys myös ihmiseen – juuri siksi se on kotikuusi. Kuusi on pyhä kuuntelija, suvun vanhin. Runojen puhuja kokee havainnoissaan myös helpotusta.

Aivan teoksen loppu kokoaa aiemmat juurimotiivit ja puiden saamat merkitykset yhteen:

Juuret ovat että maa pysyisi

paikoillaan kaikki kaksisataa kasvia jotka löydät takapihallasi

tiivistyy peritty veri, raudanmakea pihka, punaiset kävyt, oravat,

kellastuneet valokuvat, villivadelmat

                                         Maatua kerroksittain, ilmasto kuin arkisto,

                                         maakellareiden kostea tuoksu,

                                         humusaineet, tihkuminen

Lapsi puhuttelee puuta, isoäitiä,

kutsuu syömään saniaissalaattia ja sammalmehua,

painaa otsansa lämpimään kaarnaan, kuoriutuu

Ilmajuuria esittää, että kasvuprosessissa juuret eivät ole vain juurtujia itseään varten. Ne pitävät yllä laajempaa merkitysten ympäristöä: ”Juuret ovat että maa pysyisi / paikoillaan” Ihminen on samasta syystä kuin muut eläimet ja kasvit: että maa pysyisi.

Kyyrösen teoksen aihepiirit ovat samaan aikaan tunnistettavan tuttuja ja uusia. Ilmajuuret luovat merkityksiä tavalliselle elämälle, ”ruuhkavuosille” tai ”lapsiperheen arjelle”, jota usein elämme ja jopa kiirehdimme kuin ohimenovaihetta.

Arjen syvyyden avaaminen ja sen prosessien moninaisuuden osoittaminen ovat Kyyrösen kokoelman suuria ansioita. Runollisen ja lapsenomaisen ajattelun myötä teos avaa arkikokemuksen kokonaisiksi muistien ja mielikuvitusten arkistoiksi.

Teksti: Vesa Haapala
Kuvat: Otava

Lue lisää

Sarjan muut osat on julkaistu Vinkit-osiossa.