Runoilija Tiina Lehikoinen

Runo puhuu meille: Tiina Lehikoisen Multa

Vesa Haapala arvioi Runo puhuu meille -sarjassa Tiina Lehikoisen teoksen Multa.

Tiina Lehikoinen: Multa, 2016, Osuuskunta Poesia

Multa on Tiina Lehikoisen viides kirja, hänen kolmas runoteoksensa. Aiemmin Lehikoiselta on julkaistu kaksi runoteosta ja kaksi aforismikokoelmaa, joskin hänen teoksissaan raja kahden lajin välillä on liukuva. Multa merkitsee käännekohtaa Lehikoisen tähänastisessa tuotannossa. Jos Lehikoisen runot ovat aiemmin olleet enimmäkseen tiivistä kuvan ja ajatuksen lyriikkaa, tulee nyt mukaan entistä voimakkaammin äänteellisyys, jopa laulullisuus. Voidaan sanoa, että teos vie nykyrunoutta takaisin runouden syntyjuurille, runon ja muistin yhteyteen: runo ja tunne, samoin kuin runo ja muistaminen kietoutuvat toisiinsa.

Alkujaan runoudella onkin ollut muistiin merkitsijän tehtävä, se on tallentanut heimon tai yksilön kokemukset ja vaiheet. Usein laulettuna, fyysisesti ääneen tuotettuna runous on tarjonnut yhdessä laulajansa ruumiin kanssa lihallisen muistipaikan historiallisille tai myyttisille tapahtumille. Lehikoisen teoksessa voi nähdä vastaavan asetelman. Tilanne on kuitenkin moderni, sillä teos käsittelee kirjoitetun nykyrunouden keinoin perinteisiä aiheita – elämän kiertokulkua ja loppumista – muistisairauden ja kielen kuoleman tematiikkaan paneutuen. Tarkemmin ottaen kyse on muistisairaan läheisen poissaattamisen ja siitä koituvan surutyön runollisesta kirjaamisesta.

Runot etenevät usein monitasoisina koosteina yhdessä poislähtevän kanssa koetuista hetkistä sekä noiden tuokioiden herättämistä mietteistä:

että valkoista tulee siitäkin

valkoista tulee kaikkialta, vaatteesi viikataan

ja heitetään jätesäkeissä varastoon,

muoviset ruhot

aluspaitojen niskalappuihin kirjailtu nimesi

tarkoittaa eri huoneita eri vuosina, olet ehtinyt asua

niin monessa paikassa,

viimeiset kymmenen olet asunut hyvin kaukana

ja mitä siinä välissä tapahtui, laimenee

käyt täällä yhä harvemmin,

tänään käy yhä haaleammaksi

hyljeksit kieltä,

syötän sinulle mansikoita

sammakoita, sanoja jotka karkaavat

auki unohtuneesta ikkunasta näkyy eilistä

maiseman täydeltä upottavaa vaippaa

kuljet takaperin,

pyyhin leukasi ja kampaan palmikkosi talveen

Kuusi mustaa lehteä rajaavat teoksen osastoiksi tai pikemminkin prosessin osiksi. Useimmiten mustien lehtien läheisyydessä – ennen tai jälkeen ja molemmin puolin – on kursivoitu runo, joka toimii moton tavoin eli tiivistää jotain sanottua tai johdattaa osaston tapahtumiin.

Temaattisesti mustat lehdet toimivat monimerkityksinä tauon paikkoina: vievät tyhjän ja kuoleman äärelle, kaiuttavat muistin katoamisen pimeyttä, mutta merkitsevät myös uusia aloituksia. Lehikoisen teokselleen suunnitteleman kannen voi nähdä toistavan samaa mustien lehtien teemaa. Kannessa vaakatasoon aseteltu ja keltaisella sävytetty kasvi, ehkä köynnöksen katkelma, on kuin pysäytyskuva orgaanisesta prosessista, johon kuuluvat yhtä aikaa kasvu ja kuihtuminen sekä niiden näkeminen tietyssä valaistuksessa. Puhujan tehtävä onkin elää valkoisen ja mustan välialueella, etsiä ja tuottaa merkitseviä muotoja: ”Vedostan sanoja pimeässä, kuin hahmosi jatkuisi lauseissa, / kuvan pinnalle valottunut suortuva, kaipaus hämärtää sanat”

Lehikoisen metodina suhteessa muistisairaan läheisen poismenemisen käsittelyyn ei ole suoraviivainen etääntyminen, laulu laululta pois. Pikemminkin kyseessä on edestakaisuus: joukko päällekkäisiä tapahtumia, jotka ovat täynnä läheisen kuoleman ja lopullisen luovuttamisen ennakointia, haurastuvien hetkien ikuistamista mutta myös paluuta niihin päiviin kun poislähtevä ei ollut vielä ”ruumio”. Runot ovat koskettavaa kirjoitusta siitä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka kohtaa muistin kuoleman ennen ruumiin luhistumista, ja mitä tämä kuolema ennen kuolemaa tekee läheisille.

Läsnä ovat siis kirjoittaja rooleineen (muistaja, läheinen ja selviäjä), lähtevä ihminen ja itse tapahtuma:

sipulin päälle tulee kaksi kertaa

sipulin korkeuden verran multaa,

ihmisen päälle multaa tulee vain metri

mutta ruumis katoaa kuoppaan

yhtä vääjäämättä kuin kevättähtien mukulat

loppukesästä, kasvattavat talvenajan kilpaa juuria

päälakesi ei sijaitse kohti taivasta

toisin kuin lumikellojen, posliinihyasinttien,

sinililjojen ja krookusten

jalkasi matkaavat avoimeen ulottuvuuteen

kunnes tulet taas laukkana puutarhaan

mykät iltapäivät vaeltavat huoneissa

minä multaan teidät kaikki

Muistisairauden todistaminen on hätkähdyttävä asia. Tässä luonnon dekonstruktiossa kieli ja tajunta hajoavat ennen lopullista lähtöä.

Suruprosessi ja toisen saattaminen kohti kuolemaa on monitasoista muistityötä. Se on teoksen motoksi lainatun Charles BaudelairenPahan kukkien katkelman mukaista tyhjän, mustan, paljaan etsimistä: ”Car je cherche le vide, et le noir, et le nu!” Runojen puhuja muistelee poismennyttä, mutta väliin myös pysäyttää tämän runon preesensissä vasta poismeneväksi. Yhtä lailla puhuja muistaa toisen puolesta ja tuo toista takaisin muistoillaan. Poislähtevästä tulee sinä, jonka olemassaoloa tehdään näkyväksi: ”kampaan muistiani, jotta löytäisin edes yhden ehjän lauseen / jonka olet joskus sanonut, sanatkin kuolevat”

Runojen puhuja tunnustaa myös tosiasiat: ”alan päästä jäljillesi, / mutta koodauksesi ei ole helppoa” ja ”haaskio, se on tämän tuhoutuneen kielen hinta [- -] rajaan aikaa ja pilkon muistoja esiin, / asetan palasesi näytteille / edustan täällä sinua / toisto ei tee sinusta enemmän totta”

Samalla syntyy käsitys olemassaolosta tarpeena, jossa vastakohdat yhtyvät osaksi samaa kokonaisuutta:

sarastus tarvitsee aurinkoa ja kuuta,

kuolema tarvitsee lihaa ja luuta,

elämä kuolemaa ja lunta,

kireää mustaa kaulusta,

kalseita lauseita, kukkia, kultaista

multaa

sillä pohja on irronnut kokonaan

kuilujen pisarat, räntäkäärmeet,

viettävät vihreää, vaipuvat viistoon,

kaivaudut syvään, kieletön musta,

kuoresi mykkä väistää kosketusta

multaa

multaa multaa

takainen imaisi hänet kokonaan

*

Toisen muistamisen lisäksi runoteokseen kuuluvat yritykset loikata surusta omaan elämään, välttämättömään eteenpäin jatkamiseen. Tähän kuuluu myös se, että ”opettelen lausumaan sinut pois”. Teoksessa avuksi tulee leikillinen trixter-kuvio, joka alkaa laulusta ”Jänis istui maassa”: ”että hyppää pois nyt jänönen, hyppää pois metsäjänis [- -] pitkäkorva, pupujussi, ristihuuli, vemmelsääri, hyppää pois, / pois nyt vaan // itkut virtaavat meitä” Näillä sanoilla runojen puhuja vaihtaa hetkeksi roolinsa muistajasta ja surijasta trixteriksi, jänöksi, joka hyppää kuoleman kyydistä kohti ympäröivää todellisuutta, työtä, matkustamista ja maailman tosiasioita.

Irtautumisessa – puhujan tekemän lentomatkan aikana, hypyssä yläilmoihin – mukaan tulee yleisempiä mietteitä maailman tilasta. Teoksen nimeen nostettu ”multa” on teoksen temaattisella yleistasolla elämän ja kuoleman yhteen kietovaa hedelmällistä välialuetta, perustaa, johon ihmiselämä palaa ja josta se myös nousee ravintona toisille asioille ja elämänmuodoille. Lentomatkalla multa alkaa edustaa yksilön kuolevaisuuden sijaan ekologisia teemoja ja asettuu vastakkain syvemmällä maassa olevan toisen mustan eli öljyn kanssa.

Mullassa kasvaa esimerkiksi Solanum tuberosum eli peruna. Myös bataatti, ”sweet potato”, ominaisuuksineen saa ylistyslaulun. Tärkeiden ravintokasvien lisäksi mullassa kasvavat sipulikasvit, ja mullaksi myös ihminen lopulta palaa. Musta kulta, öljy, joka auttaa ihmisen esimerkiksi lentoon ja ilmojen teille, ei jalostettuna kuitenkaan hajoa mullaksi ja ravinteiksi, vaan jokainen sen avulla kuljettu ”kilometri tuhoaa elonkehää”. Öljyn aikakausi saa puhujan toteamaan voimattomana: ”annan lapsilleni meret / joiden kaloista jokainen kantaa elimistössään muovia”.

Hyvän mullan ja pahan öljyn taistelu solahtaa kokoelman kudoksiin luontevasti. Se tuo horisontaalisen maaperspektiivin lisäksi mukaan ristiriitaiset vertikaaliset liikkeet, joista mukavuudenhaluinen nykyihminen on miltei pääsemättömissä. Toisaalta tämän uudelle runoudelle tyypillisen ekologisen juonteen olisi voinut aivan hyvin jättää poiskin – kuolevaisuuden ja muistin teema olisi jaksanut kantaa itsessäänkin läpi teoksen.

*

Nivoessaan tiiviiseen, aforistiseen ilmaisuun laulullisuuden ja äänen Multa ei merkitse ainoastaan käännekohtaa Lehikoisen tuotannossa vaan oikeastaan nostaa tekijän runouden uudelle tasolle. Kuulen Mullassa paljon samaa äänelle herkistymistä kuin esimerkiksi Miia Toivion lyriikassa tai Henriikka TavinToivossa. Voimakkaiden tunteiden tullessa mukaan teksti alkaa soida. Minuutensa kadottavan läheisen lähtö samoin kuin kuoleman vuoroin mustina, vuoroin valkeina kääntyvät sivut pakottavat esiin laulut. Edessä häämöttävää ei voi lähestyä kuin omia ja lainattuja laulusäkeitä hyräillen ja sanoja esiin loihtien. Tuntuu siltä kuin kuollutkin laulaisi:

mullan alla, aloitan alusta, aloitan alhaalta ahtaasta

maasta, mahasta, lahoavasta lihasta, aloitan matojen

ahtamista aivoista, aivastan, alitan maan likaiset

kerrostumat, kumarat luut, luteet, laulusi kumpuaa

kaukaa [- -]

Samaan tapaan kuin lainaamassani katkelmassa edetään hetki hetkeltä mullan alla, sanat kaivautuvat kerros kerrokselta ja muisto muistolta toiseen ja itse katoamisen tapahtumaan ja ikuisiin kysymyksiin:

missä olet nyt? minkä pimeän reunalla?

maaksi olet tuleva maasta, kerran tullut

menet nyt, toukat kaivautuvat kainaloihisi,

alaisen hetulat

Lehikoinen sitoo harvinaisen onnistuneesti teokseensa kertovat elementit, hillityn typografisen tilankäytön, osastorytmityksen ja lyyrisen ilmaisun. Kokonaisuutena Multa on koko 2010-luvun hienoimpia ja koskettavimpia runoteoksia. Toivon, että mahdollisimman moni lukija löytää teoksen ja näkee, kuinka taidokkaasti runoudessa voidaan käsitellä ihmiselämää, sen menetyksiä ja avoimeksi jääviä kysymyksiä, kuoleman gravitaatiota, ”takaisen imaisuja”.

Teksti: Vesa Haapala
Kuva: Marko Niemi / Poesia

Lue lisää

Sarjan muut osat on julkaistu Vinkit-osiossa.