Monet meistä muistavat Disneyn piirretyt elokuvat lapsuudestaan. Ne jotka ovat nähneet näitä elokuvia myös aikuisiällä tietävät, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
Olen rakastanut Disneyn piirroselokuvia pienestä pitäen. Toisin kuin monella muulla, kiinnostukseni niihin ei ole missään vaiheessa lopahtanut. Intohimoisena elokuvaharrastajana katson elokuvia kaikista genreistä, mutta varsinkin kauhu- ja jännityselokuvat ovat Disneyn lisäksi suosikkejani. Perinteiset Tuhkimot ja Prinsessa Ruususet ovat aina jääneet kiinnostussäteeni ulkopuolelle, mutta Disneyn elokuvat eivät ole pelkkää prinsessasatua. Tämä onkin yksi syy siihen miksi pidän 1990-lukua Disneyn kulta-aikana. Monet Disneyn 1990-luvun piirretyt tarjoavat aikuiskatsojalle ulottuvuuksia, jotka jäävät lapsilta huomaamatta.
Katsoako elokuvat alkuperäiskielellä vai dubattuna?
Suomi eroaa suuresta osasta muista maista siinä, että meillä dubataan eli äänitetään alkuperäisen ääniraidan päälle vain lapsille suunnatut elokuvat ja ohjelmat. Olemme tottuneet siihen, että elokuvat kannattaa katsoa alkuperäisellä ääniraidalla jos siihen on mahdollisuus. Disneyn kohdalla kannattaa kuitenkin harkita elokuvan katsomista suomidubilla.
Varsinkin 1990-luvun Disneyn elokuvissa on erittäin hyvät käännökset ja ääninäyttelijäkaarti. Näissä suomennetuissa käsikirjoituksissa vanhempia katsojia huvittavat sutjakat repliikit, varsinkin ne joilla on selvät kaksoismerkitykset: "Kimppakivaa, ryhmäkuvaa!" huudahtaa lampunhenki Aladdinin lopussa tai sanaleikki Kiinaan sijoittuvassa Mulanissa: "Hiljaa kuin sushi kukassa."
Ei vain lasten viihdettä
Ehkä paras esimerkki aikuiseen makuun suunnatusta Disneyn piirroselokuvasta on synkkä Notre Damen kellonsoittaja (1996). Elokuva sisältää useita teemoja, jotka jäävät lapsikatsojalta huomaamatta. Vaikka elokuva onkin siloteltu versio Victor Hugon alkuperäisteoksesta, goottilaisen synkeä piirrostyyli ja mahtipontinen musiikki korostavat julmia ihmiskohtaloita aivan toisella lailla kuin muissa Disneyn piirretyissä: elokuvan roisto kieriskelee syntisen himon tuskissa, naispäähenkilö poltetaan roviolla ja kyttyräselkäisen Quasimodon sydän särkyy kun kaunis Esmeralda rakastaakin toista miestä. Nuorempia katsojia viihdyttävät puhuvat gargoilipatsaat ja näiden viljelemä huumori, mutta parhaimman elokuvakokemuksen saavuttaa varttuneempi katsoja.
Elokuvia, jotka jokaisen pitäisi nähdä
Leijonakuningas (1994), Disneyn kaikkien aikojen menestynein piirroselokuva, kuuluu elokuviin, jotka jokaisen pitäisi nähdä. Kokonaisuus syntyy upeasta musiikista, loistavista ääninäyttelijöistä (niin suomeksi kuin alkuperäiskielellä) ja tietenkin eeppisestä kasvutarinasta ja toimivista hahmoista. Leijonanpentu Simban tavoin jokainen meistä on varmasti joskus halunnut paeta menneisyyttään, Mufasan kuolinkohtaus liikuttaa paatuneintakin sydäntä ja Scarin häikäilemätön juonittelu hämmästyttää kerta toisensa jälkeen.
Kaunotar ja hirviö (1991) taas palautti Disneyn klassiseen satumaailmaan. Visuaalinen ilme ja musiikki pelaavat yhteen saumattomasti luoden Grimmin saduista tutun synkän vivahteen tarinaan. Vaikka päähenkilö saakin lopulta prinssinsä, ei elokuva ole perinteinen prinsessakertomus. Kaunis, kiltti, älykäs ja pienen kylän rutiineihin kyllästynyt Belle on jokaisen miehen unelmanainen. Omissa maailmoissaan kulkeva tyttö rakastuu kuitenkin petoon ja saamme todistaa, että kauneus voi olla sisäistä kauneutta.
"Ei nainen voi lukea! Kohta alat ajatella! Ei saa!" – Gaston, elokuvan roisto, on herkullinen hahmo ja huvittaa omalla tavallaan varttuneempaa väkeä enemmän kuin lapsia.
Aladdin (1992) kuuluu edellä mainittujen elokuvien kanssa tuottoisimpien Disneyn elokuvien joukkoon. Aladdinin kohdalla ääninäyttely ja dialogi on hersyvän hauskaa, laulut ovat mukaansatempaavia eikä toimintaa puutu. Juoni alleviivaa ovelasti kerjäläispoika Aladdinin ja sulttaanin tyttären Jasminen tarinoiden kautta, kuinka ruoho tuntuu aina olevan vihreämpää aidan toisella puolella – myös silloin kun olet päässyt sinne toiselle puolelle. Agraban katujen maisemakaan ei ole niin vieras kuin ensisilmäyksellä voisi kuvitella, sillä maailman jokaisesta kolkasta löytyy varmasti joku joka halajaa sulttaaniksi sulttaanin paikalle.
Esiteltyjen elokuvien lisäksi tietenkään muitakaan 1990-luvun helmiä ei pidä unohtaa: Mulan (1998), Herkules (1997), Pocahontas (1995) ja Tarzan (1999) kuuluvat ehdottomasti mukaan suositeltavaan repertuaariin.
Ilse Tuohimaa, Pasilan kirjasto
Fanin tunnustus -juttusarjassa HelMet-kirjaston työntekijät paljastavat henkilökohtaiset suosikkinsa kirjaston kokoelmista.