Ilkka Auer kirjoittaa nuorille
Kirjaililja Ilkka Auer ajattelee, että nuoret kaipaavat kirjoja, jotka sijoittuvat heille tuttuun elämänpiiriin. Auer oli vuoden 2017 ajan kaikkien aikojen ensimmäinen Espoon apurahataiteilija. Apuraha jaetaan vuosittain taiteilijalle, jonka työ vahvistaa mielikuvaa Espoosta monipuolisena kulttuurikaupunkina.
Kirjailija Ilkka Auer ei ehdi itse ensimmäisenä ulko-ovelle vastaanottamaan vierastaan, sillä siellä on jo perheen yhdeksänvuotias villakoira Toffee, joka kaikesta päätellen iloitsee uusista tulijoista. Auer toruu lemmikkiä lempeästi, ottaa mukaansa päivän ties kuinka monennen kahvikupillisen ja johdattaa yläkertaan ”työluolaansa”. Luolaksi Auerin työhuone on varsin valoisa ja hyvässä järjestyksessä. Täältä merellisen Espoon rauhallisen asuinalueen uumenista putkahtaa maailmalle kirjoja tuotteliaan kirjailijan työstäminä.
Espoo on Auerille rakasta seutua. Hän varttui 1970-luvulla Helsingissä Oulunkylässä ja Itä-Pakilassa ja muutti Espooseen teini-ikäisenä 1980-luvun alussa.
– Nuorena Espoo oli minulle tuntematon. Olimme ajaneet vain sen läpi matkalla Raaseporiin tai Kirkkonummelle. Heti kun muutimme tänne, erityisesti Espoonlahden ja Soukan alueesta tuli minulle hirveän rakas paikka. Olen siitä lähtien pitänyt itseäni espoolaisena ja ollut ylpeä siitä.
Kiehtovat betonilähiöt
Parasta Espoossa ovat Auerin mielestä luonto, merenranta ja väljyys. Auer pitää myös betonilähiöistä. Hän arvelee viehtymyksen juontavan juurensa kerrostaloympäristössä vietetystä lapsuudesta.
– Pyörimme pimeissä kellareissa leikkimässä, ja asfalttia oli joka puolella. Kaupunki ja sen lähiöt ovat fantastinen ympäristö, koska se on niin vaihteleva. Siellä on pimeitä ja valoisia nurkkia, valon ja varjon vaihteluita ja erilaisia pintoja. Kuinka monella tavalla asfaltti ja betoni kesällä tuoksuvat, kun sataa tai on kuuma. Ihmiset eivät ehkä yleisesti osaa katsoa tai heillä ei ole aikaa tai voimia nähdä tätä kaikkea. Jos lähtee vähän harhailemaan lähiöihin, sieltä löytyy oma magiansa.
– En tuo satuhahmoja nykymaailmaan vaan satumaiset piirteet löytyvät olemassa olevista paikoista ja ihmisistä. Taru sormusten herrasta -kirjan Gandalf-velhoon verraten omassa kirjassani lähiöstä saattaisi löytyä vanha herra, joka tietää paljon ja jota arvostetaan.
Auer on kirjoittanut etupäässä lasten ja nuorten kirjallisuutta. Auer on käynyt kouluissa puhumassa ja tietää, että nuoret toivoisivat kirjojen kertovan heistä ja siitä maailmasta, jossa he elävät ja jonka he tuntevat.
– Luulen, että nuoret toivovat, että heidän elämäänsä ei tuotaisi esiin masentavasti tai ahdistavasti vaan realistisesti. Nykykirjallisuudessa paneudutaan vähän liikaa huonoihin asioihin ja kirjoitetaan nuorille fantasiaa, joka ei ole kiinni heidän omassa elämässään ja maailmassa.
Miten sitten keski-ikäinen mies pääsee sisälle nuoria kiinnostaviin ajatuksiin ja maailmoihin? Auerin mielestä 14-vuotiaan tyttären kanssa vietetty aika on auttanut asiassa.
– Olemme pienestä pitäen puhuneet Victorian kanssa kaikesta ja olen vastannut kärsivällisesti kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Lapsen saamisen jälkeen minusta on tullut vielä tunteellisempi kuin ennen. Haluan nähdä asioita hänen silmiensä kautta. Esimerkiksi Domowik-käsikirjoitukseni ydin syntyi, kun kirjoitin Victorialle joka ilta sivun verran iltasatua ja luin sen hänelle.
Pullaa zombi-kirjailijalle
Auerin apurahahakemuksessa vuodeksi 2017 Espoon kaupungin kulttuurilautakuntaa puhuttelivat erityisesti suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden teemat, joita kirjailija haluaa käsitellä.
– Ihmisten erilaisuuden hyväksyminen on yksi asia, johon haluan keskittyä. Toinen on yhteisöllisyys ja toisista ihmisistä välittäminen. Esimerkiksi Soukan koulussa kaikki lapset riippumatta uskonnosta ja kulttuurista tulevat toimeen ja ottavat osaa yhteisiin asioihin. En halua kirjassa osoittaa sormella vaan yksinkertaisesti kuvata asiat toimimassa hyvin.
Auer muistelee omia lapsuusvuosiaan 1970-luvulla jotakuinkin nostalgisesti.
– Naapurit saivat komentaa toisten lapsia ja lapset tottelivat. Se oli tavallaan ihanteellista aikaa, ja siitä on tultu takapakkia, miten kylmästi nyt suhtaudutaan muihin ihmisiin. Annetaan helposti rahaa keräyskohteeseen ja tyydytetään sillä omatunto mutta ei nähdä, jos naapurilla on ongelmia.
Auerin omassa naapurustossa pidetään kyllä huoli myös työhuoneeseensa juuttuneesta kirjailijasta.
– Minähän olen niin epäsosiaalinen ihminen, etten ole kenenkään kanssa tekemisissä, kun istun huoneessa ja kirjoitan kaiket päivät. Kun vaimoni oli lapsen kanssa kerran leikkipaikalla, häneltä kysyttiin, onko hän yksinhuoltaja. Kerran naapuri toi minulle pullaa ja sanoi että häntä pelottaa, kun joka kerta kun hän näkee Ilkan ulkona – siis hyvin harvoin – näytän ihan zombilta.
Ideat herättävät yölläkin
Varsin usein kirjailijan normaali arki onkin aamusta iltaan koneen ääressä istumista. Auerin työpäivä alkaa jo aamuvarhain sen jälkeen, kun sairaanhoitajana toimiva puoliso on lähtenyt töihin. Siinä välissä Auer herättää lapsen, laittaa aamupalaa ja lähettää hänet kouluun.
– Teen töitä siihen saakka, kun hän tulee koulusta. Jatkan työtä saman tien kun tyttö menee harrastuksiin ja teen kaiken sen ajan, minkä pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään.
Joskus Auer jatkaa kirjoittamista vielä senkin jälkeen, kun muu perhe on mennyt nukkumaan.
– Pahimmassa tapauksessa olen täällä kolmeen–neljäänkin asti ja herään taas kuudelta aamulla. On se inspiraatio ja hirveä palo tehdä tätä hommaa. Tarinat ja juonenkäänteet pyörivät ihan koko ajan päässä.
Auerilla on seitsemän tai kahdeksan muistikirjaa siroteltuna ympäri kotia, suurin osa työhuoneessa. Niihin hän kirjaa ideoitaan, joita alkaa virrata heti kun on vähänkin hiljainen hetki tai tauko muussa tekemisessä.
– Sitten on lukemattomia muistilappuja, joita pulpahtaa silloin tällöin esille. Joskus yölläkin täytyy nousta kirjoittamaan ideoita ylös. Kun joskus löytää siivotessa kaksi vuotta tehdyn muistilapun, tulee mieleen, että tämänhän voisi käyttää johonkin. Olen hirveän impulsiivinen ja epäjärjestelmällinen.
Visuaalisuus on tärkeää
Auer harrastaa kuvataiteita ja valokuvaamista ja käyttää visuaalisuutta apuna kirjoittamisessa. Hän etsii kuvaamalla kiinnostavia aiheita, mutta yrittää myös tuoda näkyväksi kirjoittamiseen liittyviä ajatuksiaan. 3D-ohjelmien avulla hän suunnittelee fantasiamaailmat, joista on kirjoittamassa.
Mahdollisesti hämmästyttävintä Auerin työskentelyssä on perinpohjaisuus, jolla hän kartoittaa yksityiskohtia. Auerin selän takana työhuoneen seinällä on pienimpiä kyliä ja lahtia myöten piirretty kartta, jossa on 400–500 paikannimeä, kylää ja kaupunkia. Auer keksinyt paikannimet ja laatinut kartan kokonaan itse, jotta näkisi konkreettisesti edessään maisemat, joissa kirjojen henkilöhahmot liikkuvat. Ei ole yllättävää, että yksi hänen suurista esikuvistaan on Taru sormusten herrasta -kirjailija J.R.R. Tolkien.
– Fantasiaa kirjoittaessani käytän paljon olemassa olevia muinaisskandinaavisia henkilöiden nimiä. Paikannimet pyrin keksimään kaikki itse, ja se on välillä vähän ongelmallista. Nykysuomessa ei ole käytössä niin paljon vanhaa ja luontoa kuvailevaa sanastoa kuin tarvitsisin. Apuna toimii erilaisten kielten ja kulttuurien tutkiminen. Kun nimiä tulee mieleen, kirjoitan ne listaan myöhemmin käytettäviksi.
Auer huomasi aikoinaan, että kirjoittaminen tyssäsi monesti juuri nimien puutteeseen. Niinpä hän päätti valmistella nimiä kerralla riittävästi etukäteen ja keräsi kasaan 1 100 muinaisislantilaista ja -norjalaista nimeä taustoineen ja merkityksineen.
– Olen aina ollut sellainen, että mitä olenkin ruvennut tekemään, sen olen tehnyt hullun lailla enkä ole antanut periksi. Kun aloitin kirjoittamisen ja huomasin, että tämä on valokuvauksen ohella oikea kanava tuoda ajatuksiani esille, minulla ei ole ollut mitään pidäkkeitä.
Kuvassa Ilkka Auerin suunnittelema ja piirtämä kartta osasta kuvitteellista Kheanhin valtakuntaa. Jutun pääkuvassa Kheanhin pääkaupungin Chelin kartta.
Ilkka Auerin tuotanto:
Lumen ja jään maa -sarja:
Sysilouhien sukua 2004
Varjoissa vaeltaja 2006
Hyinen hauta 2007
Ikitalvi 2008
Nicholas North -sarja Antti J. Jokisen kanssa:
Kalmattaren kirous 2013
Sammon ryöstö 2014
Anastasia 2017
Teksti: Iina Soininen
Päivitetty 2.7.2018: Marjut Saloniemi
Kuvat: Ilkka Auer