Pienten lajien maailmat: Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja
Pienten lajien maailmat -sarjassa käsitellään nykykirjallisuuden ilmiöitä ja tutustutaan kirjallisiin muotoihin, joita ei lueta yhtä paljon kuin kertovaa romaania. Tässä osassa Juhani Sipilä käsittelee Harry Salmenniemen novellikokoelmaa.
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (2017)
Novelli on kaikille tuttu tekstilaji siinä missä romaani, runo ja näytelmä. Sitä ei juuri sekoiteta muihin lajeihin, mutta harva tulee miettineeksi, mistä seikoista sen tunnistaa juuri novelliksi. Itsekään en ollut pysähtynyt miettimään koko novellin käsitettä, saati jotain yksittäistä novellia lajityyppinsä edustajana, ennen kuin itse aloin opettaa kirjallisuutta. Mieleeni ei ollut tullut miettiä, mikä perimmältään tekee esimerkiksi F. E. Sillanpään vaikuttavasta ”Lumituiskusta” novellin. Se nyt on proosaa ja se on lyhyt – muutaman sivun mittainen: eikö se silloin ole novelli?
Entä sitten novellikokoelma? Onko se jotain enemmän kuin nippu erillisiä kertomuksia? Helposti ajattelee niin, että kunhan kirjailija on saanut kirjoitetuksi novelleja tarpeellisen määrän, hän voi tarjota niitä kustantajalle ja niin ne julkaistaistaan kirjana. Aikaisemmin olikin tapana julkaista novelleja esimerkiksi aikakauslehdissä, kunhan ne vain olivat sopivan lyhyitä, ja usein ne päätyivät myöhemmin novellikokoelmiin. Esimerkiksi Pentti Haanpään monet novellit on ensin julkaistu lehdissä ja vasta myöhemmin kovissa kansissa. Ja muutamat kirjallisuuslehdet, kuten Parnasso, julkaisevat myös edelleen novelleja.
Novellit ovat lyhyytensä vuoksi suosittuja äidinkielen- ja kirjallisuudenopetuksessa, koska ne käyvät esimerkkiteksteiksi paremmin kuin romaanikatkelmat. Vaikka novelli on käytettävyytensä vuoksi suosittu laji, se ei kuitenkaan ole arvostettu kustantajien näkökulmasta, koska novellikokoelmat eivät ole juuri koskaan mitään myyntimenestyksiä. Romaanista on muodostunut fiktion kuninkuuslaji, kun katsotaan myyntiä, kirjallisuuspalkintoja ja romaanikirjailjoiden saamaa julkisuutta. Kustantajat julkaisevatkin nykyään novelleja lähinnä siinä toivossa, että tekijät kehittyisivät ”oikeiksi” proosakirjailjoiksi, jotka romaanipalkinnoillaan hankitun suosion myötä toisivat rahaa kustantajan kassaan.
Lyriikkakin näyttää olevan novellia arvostetumpi laji, vaikkakin suuren yleisön parissa sen arvo ja suosio perustunee muutamien klassikkorunoilijoiden tuotantoon, ennen kaikkea Eino Leinon, V. A. Koskenniemen, Uuno Kailaan, P. Mustapään ja Aale Tynnin mitallisiin runoihin. Ja onhan runoilijan aura aivan erityinen kaikki muihin kirjailijoihin nähden: he ovat eteerisiä, erityisherkkiä ja hauraita, kuten Saima Harmaja ja Eeva-Liisa Manner, ja usein myös taiteellisen näköisiä kuten Pentti Saarikoski, Arto Melleri ja Jyrki Kiiskinen.
* * *
Mutta kaikki kirjailijat eivät onneksi tyydy olemaan yhden lajin ydinosaajia vaan kokeilevat ja monesti siirtyvät lajista toiseen ja joskus takaisinkin. Runoilijana aloittanut ja ansioitunut Harry Salmenniemi on tehnyt ilahduttavan aluevaltauksen julkaisemalla kokoelman Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017), joka sisältää 13 tekstiä. Otsikko ohjaa tulkitsemaan ne novelleiksi, vaikka jotkut niistä saattvatkin aiheuttaa lukijassa ihmetystä nimenomaan lajin kannalta: voiko tällainen teksti, kuten esimerkiksi ”Miksi koskit penikseeni?”, joka otsikkoaan myöten koostuu pelkistä kysymyslauseista, olla novelli?
Mutta mikä sitten on novelli: miten kuvata se lyhyesti ja ytimekkäästi? Mielestäni Yrjö Hosiaisluoman esittämä määritelmä on varsin käyttökelpoinen, koska se on kyllin tiivis mutta silti sopivan avara: novelli on ”lyhyehkö fiktiivinen proosakertomus, jossa yleensä kuvataan kiinteässä muodossa keskitettyä tapahtumaa, erityistä mielentilaa tai yksilöllistä kehitystä” (Kirjallisuuden sanakirja, 2003). Lyhyessä asiasana-artikkelissaan Hosiaisluoma laventaa tätä määritelmäänsä ja luotaa lajin historiaa sekä esittelee erilaisia virtauksia ja niiden edustajia, mikä kertoo siitäkin, että novelli lajina on pitkän kehityksen tulos ja että termin alle voi sijoittaa keskenään hyvinkin erilaisia tekstejä. Ja edellä mainitsemani Salmenniemen novelli sopiikin erikoisuudestaan huolimatta Hosiaisluoman määritelmään: ”Miksi koskit penikseeni?” on lyhyehkö fiktiivinen proosakertomus keskitetetystä tapahtumasta, kysymysryöpystä, joka syntyy tilantessa, jossa vastapuoli on koskettanut kertojan penistä kesken yhdynnän. Tosin hämäräksi jää, kuka on kertoja, joka kysyy kysymyksen toisensa perään, ja kuka onkaan se vastapuoli, jolle tarinassa ei jää tilaa yhteenkään vastaukseen.
Kokoelman niminovelli ”Uraanilamppu” on muodoltaan perinteinen novelli, muutaman sivun mittainen kertomus erikoisesta lampusta, jonka käyttövoimana on uraani ja joka valaisee lähellä olijat niin tarkasti, että ”saattoi nähdä suolenmutkatkin ja viimeinkin tietää, mitä syömällä ihmiset pysyvät niin laihoina”. Kokoelman lähdeluettelo paljastaa, että sen pohjatekstinä on Juhani Ahon klassikkonovelli ”Siihen aikaan kun isä lampun osti” (1883). ”Uraanilamppu” jättää selitykset ja tulkinnat lukijan kontolle, mutta taitavan nyrjähtäneesti se Ahon novellia mukailee ja kenties myös parodioi. Muutamat muutkin novellit pohjautuvat aiemmille teksteille tai käyvät vuoropuhelua muiden tekstien kanssa. Ilman lähdeluetteloa sekä ”Uraanilamppu” että jotkut muut novellit voisivat olla lukijan kannalta vieläkin hankalammin tulkittavissa kuin nyt.
Novellit ovat nimittäin aika outoja ja ainakin ensilukemalta varsin haasteellisia – käyttääkseni vaikea-sanan nykyaikaistettua synonyymia. Joissain novelleissa varsinaista tarinaa ei ole oikeastaan lainkaan tai sen muodostaa esimerkiksi keskustelu salaatin sisällöstä ilman, että käy ilmi, ketkä henkilöt tätä keskustelua käyvät ja missä paikassa. ”Toiminta”-novelli puolestaan kuvaa nimettömäksi jäävän henkilön heräilyä ja vuoteesta nousemista ilman että tarinaan sisältyisi mitään muuta kuin ruumiintoimintojen kuvausta. Jotkut tekstit muistuttavat enemmän esseetä kuin novellia, kuten ”Kompleksi”, johon liittyy hieno piirroskuvitus, valikoima Giovanni Battista Piranesin sarjasta Carceri d’Invenzione. Tästä novellista varsinainen toiminta puuttuu kokonaan: novelli keskittyy pelkästään kuvailemaan suunnatonta rakennuskompleksia, jonka sata metriä korkean ympärysmuurin suojiin kätkeytyvät muun muassa stadion, kirkko, hautausmaa ja pyramidi.
* * *
Palatakseni alkupuolen kysymykseen: onko novellikokoelma jotain muuta tai jotain enemmän kuin nippu yksittäisiä kertomuksia tai kuvauksia? Yksinkertainen vastaus on, että joskus on, toisinaan sitten taas ei. Tutkimuksessa esiintyy käsite novellisykli, jolla tarkoitetaan sitä, että kokoelman novellit toimivat itsenäisinä kertomuksina mutta samalla ne kytkeytyvät toisiinsa jonkin yhdistävän kehyksen kautta. Kokoava kehys voi olla yhtenäinen henkilögalleria, yhteinen tapahtumapaikka, yhdistävä erityinen rakenneperiaate, yhteinen tematiikka tai joku muu yhdistävä seikka – kirjailijathan ovat tässä suhteessa loputtoman kekseliäitä.
Uraanilamppu-kokoelman novellit eivät ensi silmäyksellä näyttäisi liittyvän mitenkään toisiinsa, koska jokainen niistä on niin omanlaisena. Joissain kertoja on tarinan ulkopuolinen, joissain taas tarinaan osallistuva minäkertoja. Joku novelli koostuu pelkistä repliikeistä, toinen taas minäkertojan sisäisistä mietteistä ilman, että ainutkaan repliikki tai sitaatti toisen puheesta rikkoisi tekstin kulkua. Silti novelleista muodostuu omaehtoinen kokonaisuus, jossa yksittäiset novellit tukevat toisiaan.
Mikä sen saa aikaan? Nähdäkseni ”Kertomus”-niminen novelli kokoelman alkupuolella tarjoaa vihjeitä, miten Uraanilampun tekstejä voisi lähestyä, ja tavallaan toimii yhdistävänä kehyksenä. Kuten: ”Ensimmäisellä lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja viettelee mukaansa.” Tai: ”Lukijan tuskin kannttaa yrittää löytää totuutta, hänen on järkevämpää nauttia siitä, että tulee huijatuksi.” Toisaalta: ”Kirjallisuuden tunteminen tekee teksteistä ymmärrettävämpiä” ja ”Viittaus joko tunnistetaan tai sitä ei tunnisteta”. Toisin sanoen: novelleista voi ja kannattaa nauttia, vaikka ei kaikkea ymmärtäisikään, sillä Salmenniemen kieli on nautittavaa, ilmeikästä ja yllättävääkin. Harjaantunut lukija saa niistä tietysti enemmän iloa kuin kirjallisuuteen perehtymätön, mutta hänkään ei välttämättä ”tule saamaan sitä mitä tahtoisi” eli eivät hänellekään kaikki tekstin arvoitukset tule aukeamaan. Vihjeeksi ja ohjeeksi sopii tämäkin: ”Myös kertomuksen nimi on hyvä avain kertomukseen, vaikka sen nimi onkin Kertomus.”
Tutkijat puhuvat metafiktiivisyydestä eli itsensä tiedostavasta tekstistä, ja Salmenniemen kokoelmassa ja erityisesti juuri sen ”Kertomus”-novellissa on kyse juuri tästä. Tekstit viittaavat siis itsensä ja kokoelman muihin teksteihin – novellit ovat tässä mielessä tietoisia omasta fiktiivisyydestään. Myös ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novelli on luonteeltaan metafiktiivinen ja luo yhteyttä kokoelman kaikkien tekstien välille. Se sisältää hajanaisen tarinan nimeämättömän kirjailijan ja Kares-nimisen kustannustoimittajan tapaamisesta, jossa käsitellään kirjailijan eli novellin minäkertojan käsikirjoitusta, josta ollaan muokkaamassa novellikokoelmaa. Käsikirjoitus sisältää muun muassa ”Uraanilamppu”-nimisen novellin, josta Kares sanoo: ”Tästä tehdään niminovelli.” Tarinassa mainitaan myös ”Krematorio”-novelli, jollainen myös sisältyy Salmenniemen kokoelmaan.
”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novelli on myös sijoitettu kokoelman keskimmäiseksi, eräänlaiseksi keski- tai polttopisteetksi, joka vetää yhteen kaikki muut novellit. Se on kaiken muun ohella huima kuvaus kirjailijan mielen oudoista ailahduksista toivosta epätoivoon tilanteessa, jossa hänen tekstiään kommentoidaan ja muokataan julkaistavaan muotoon. Se näyttää myös sen, millainen sensuroimattomien ideoiden ja pidäkkeettömien yllykkeiden sekamelska velloo kirjailijan mielessä ja miten se päätyy myös novellikäsikirjoitusiin. Ja miten esimerkiksi poliittisesti epäkorrektit elementit, kuten rastiset viitaukset, karsitaan pois kustannustoimittajan ammattitaidolla ja auktoriteetilla.
”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novelli on myös hieno kuvaus siitä, miten alitajunta lähettää kertojan mieleen groteskeja ja väkivaltaisia mielikuvia samalla kun hän yrittää pitää itsensä koossa erittäin tärkeässä keskustelussa, josta eräässä mielessä riippuu hänen tulevaisuutensa kirjalijana. Tärkeätä olisi saada kirjoitetuksi sellainen novellikokoelma, joka ”löytää lukijoita”, mutta oman mielen kaaos ja tuska tekee siitä lähes mahdotonta: ”Kuvaan kertomuksissa tuskaani, mutta ne tulkitaan puheenvuoroiksi ihmisen tilasta, kulttuurisesta umpiosta, maailman väsymisestä, miehen ja naisen kipupisteistä, sairaudesta ja kohtalosta.”
* * *
Salmenniemen kokoelma on monia kysymyksiä herättävä, ja sen oudot tekstit jäävät vaivaamaan lukijaa, mikä epäilemättä on tarkoituskin. Toisaalta se on kummallisuudessaan hauska, leikittelevä ja varsinkin kirjallisuuden merkitykseenn nähden ironinenkin (jos olen oikein ymmrtänyt…). Se, että Salmenniemi on aloittanut runoilijana, näkyy hyvällä tavalla myös hänen novelleissaan. Uraanilamppu on kielellisesti rikas, taidokas ja yllättävä. Ja se toimii parhaiten kokonaisuutena, vaikka se ikään kuin yrittää näyttäytyä sattumanvaraisena koosteena: ”Kohtaukset on kirjoitettu toisistaan erillään ja yhdistetty noppaa heittämällä katkeilevan tarinan luomiseksi.”
Teksti: Juhani Sipilä
Lue lisää:
Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa.