Pienten lajien maailmat: Nyrjähtäneitä nykyajan kuvia
Pienten lajien maailmat -sarjassa käsitellään nykykirjallisuuden ilmiöitä ja tutustutaan kirjallisiin muotoihin, joita ei lueta yhtä paljon kuin kertovaa romaania. Tässä osassa Juhani Sipilä käsittelee Olavi Koistisen novellikokoelmaa Mies joka laski miljardiin.
”Huumori on realismia, keino kuvata todellisuutta intensiivisesti, tiiviisti ja silti nopeasti”, kirjoittaa Veijo Meri Kaksitoista artikkelia -kokoelmassaan (1967). ”Se on nopeutta, hellittämätöntä ja häikäilemätöntä menoa. Jos joku kiilaa tungoksessa niin, että ihmiset menevät kumoon ja esineet putoavat ja kaatuvat, sitä on sivusta hauska katsella.” Meren mielestä humoristi painelee elämän läpi niin kiireesti, ettei hänellä ole aikaa huolehtia siitä, mihin asentoihin tavarat ja ihmiset jäävät eikä hän ehdi pysähtyä panemaan niitä takaisin paikoilleen: ”Sen joutuvat tekemään lukijat. He näkevät esineet kumossa, nurinkurisen maailman.”
Olavi Koistinen on humoristi Meren tarkoittamassa mielessä. Hänen esikoisteoksensa Mies joka laski miljardiin sisältää kymmenen novellia, joissa kaikissa todellisuutta kuvataan intensiivisesti, turhia selittelemättä, nopeasti ja tiiviisti. Ja lukija saa nähtäväkseen nurinkurisen maailman. Asiallisen ja kliinisen pinnan alla möyrivät epätoivon tunteet, jotka äityvät välillä perversseiltä vaikuttaviksi tilanteiksi, kuten novellissa, jossa yksityisen lääkäriaseman omistaja haluaa pukeutua lehmäksi ja rynnätä huhtikuiselle niitylle utareet täynnä maitoa. Novellit liikkuvat tässä ajassa, pääasiassa kaupunkiympäristössä, ja niissä seikkailevat henkilöt törmäävät tämän tästä mahdottomilta tuntuviin haasteisiin ja vaatimuksiin: ”Ylempiä piti lobata, omia alaisia varjella ja vertaisiaan kyttäillä, muita tiimejä vastaan kilpailla määrärahoista ja elintilasta organisaatiossa.”
Meri sanoo, ettei huumori siirrä todellisuudesta eikä todellisuutta pois milliäkään vaan ”tuo sen kovin lähelle vyöryttämällä esille yksityiskohtien ja trivialiteettien massan”; realismia on humoristin kahlaaminen tosiasioissa, niin ihmisissä kuin ilmiöissäkin. ”Humoristien kirjoissa on enemmän asiaa ja tavaraa kuin ns. vakavamielisten ja vakavasti otettavien. Heidän maailmansa täyttyy siitä. Se alkaa usein muistuttaa kaatopaikkaa ja synnyttää arvojen inflaation ja taittaa mielen helposti epätoivoon.” Koistisen novelleissa on tavattoman paljon yksityiskohtia, tarkkoja kuvia nykyhetken järjettömyyksistä, kuvauksia nuoren ihmisen epätoivoisista selviytymiskeinoista työelämässä, koulussa, juhlissa, uimahallissa, luokkakokouksessa ja ylipäätään sosiaalisissa tilanteissa ja arkielämän kuvioissa.
*
Koistinen ei siis ole humoristi sanan arkipäiväisessä merkityksessä. Hän ei ole vitsinvääntäjä, jutunkertoja eikä edes hauskuuttaja tyyliin David Brent (Office). Hänen novellinsa kertojat ja näkökulmahenkilöt ovat osin hyvinkin totista porukkaa, mutta heidän tapansa nähdä maailma tai kertoa siitä synnyttää lukijassa myötämielistä hilpeyttä, osaaottavaa huvittuneisuutta, hyväntahtoista ihmetystä: mitä järkeä on yrittää laskea miljardiin tai miksi ihmeessä on pakko matkustaa eteläamerikkalaiseen syrjäkylään yrittääkseen tavata kummijärjestön kautta auvustamansa kummipojan vain joutuakseen täysin absurdilta tuntuvaan maailmaan, jossa matkan lopputulokseksi jäsentyy kauhun tunne: ”Voisin kadota tänne jälkiä jättämättä.”
Esikoiskirjailijaksi Koistinen ei ole enää nuori – hän on syntynyt vuonna 1977 – mutta hän näyttäisi tuntevan tai ainakin hyvin muistavan, millaista on koulupojan tai epävarman nuoren miehen elämä julmassa nykymaailmassa, jossa on lunastettava paikkansa joko ylivertaisella suorituksella tai kovalla itseluottamuksella. Tai vain olemalla verbaalisesti samalla tasolla kiusaajiensa kanssa.
Samalla Koistinen kuitenkin on tiukasti kiinni nykyhetkessä, piirtämässä kuvaa vaatimuksista ja haasteista, joihin nykyajan tietotekniikkaan perehtymätön törmää tai joiden uhriksi vanheneva ja hapertuva ihminen väistämättä joutuu, kuten ”Jos asianne koskee säästämistä” -novellissa. Siinä parikymmentä vuotta eläkkeellä ollut mies yrittää soittaa pankkiin selvittääkseen, millä tavoin hän voisi maksaa laskun, jonka erääntymispäivä on epähuomioissa mennyt umpeen. Taistelusta pankin puhelinjärjestelmän vastausrobotin kanssa syntyy musta komedia, jossa päähenkilön ahdistus tarttuu lukijaan ja saa hänetkin miettimään, millaisten robottien kanssa itse joutuu kamppailemaan tulevaisuudessa, vanhana ja toistaitoisena.
Kokoelman kansiliepeen mukaan kirjailija on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja ammatiltaan Helsingin Sanomien toimittaja, joka työkseen kehittää uutisrobottia. Diplomi-insinöörin tutkinto näyttää olevan hyvä pohjakoulutus kirjailijaksi, kuten Antti Hyryn, Antti Tuurin ja Satu Hassin esimerkit osoittavat. Koistinenkin tuntuu hallitsevan hyvin asiakysymykset, koskivat ne sitten matematiikkaa, tekniikkaa, osakekauppaa tai pankkipalvelua. Tämä tuo novelleihin syvyyttä ja autenttisuuttakin; novellien maailma tuntuu uskottavalta, vaikka henkilöiden suhde siihen on monesti jänniteinen, osin nyrjähtänytkin.
*
”Kekkosen lasit” -niminen novelli tuo mieleen Veijo Meren proosan. Siinä nuorehko mies joutuu hieman vastentahtoisesti appivanhempiensa vuoksi museokäynnille Tamminiemeen, jossa hän tekee ironisia havaintoja Kekkosen jäämistöstä. Hänen ajatuksensa harhailevat sinne tänne Kekkosen silmälaseista vaimon aamupahoinvointiin ja tämän ammattiin (iskelmälaulaja). Novellin alku ja loppu ovat kuin eri kertomuksesta – Veijo Meren tapaan – ja kokonaisuus muodostuu loputtomaksi triviaaliteettien havainnoinniksi: ”Krääsäkahvilassa myytiin Kekkos-teepaitoja ja presidentin valokuvia. Intialaisen perheen lapset kinusivat äidiltään puista Suomen lippua, joka oli veistetty liehumaan. Katjan isä käänsi hellehattuaan. Vene pörisi lahdella. Veden takana näkyi aurinkoa vasten tumma kaupunkimetsä, jonka takaa Nesteen tornin suorakulmainen silhuetti nousi Keilaniemestä aivan kuin iso älypuhelin olisi työnnetty maisemaan.”
Erityisen ilahduttavaa on Koistisen novellien kieli. Paikoin tilanteen kuvaus ja käyty sananvaihto sulautuvat taidokkaasti yhteen ja ilmentävät alleviivaamatta hetken koomisen luonteen, kuten ”Maiharit”-novellissa: ”Tanssimme vierekkäin, muita tuli ja meni. Kätemme nousivat yhtä aikaa laservaloon. Ranteet hehkuivat vihreänä, violettina, puhtaissa koneväreissä. Tyttö nojasi selkää kaiteeseen ja kurkotti sanomaan jotain, mitä, anteeksi mä halusin, sori en kuullut, anteeksi mä halusin tanssia yksin. Lähdin vessaan.”
Kun sen osaa, kertojan ääntä ja kuvattujen henkilöiden ääntä ei ole tarpeen erotella eri repliikeiksi. Muutama taitava moniääninen virke näyttäää, miltä yläasteikäisten koulupoikien hälinä uimahallissa kuulostaa: ”Rinnakkaisluokan pojat eivät jaksa kunnella opettajaa, vaan hälisevät. Kompubileet Tiaisella! Ai kummalla, no sillä Nöykkiö-Tiaisella yllättäen. Joka veti partavesikännit. Jämsen tuo Amiga tonnisen, otat broidiltas kyydin. Tai suihin. Onks Miikan kolmekasikutonen vielä huollossa, kuka heitti leijat, noi kaakelit vaan haisee paskalle ei kukaa, ne on iha limasii. Voidaanhan me ny källiä mutsis lakkaliköörit, rypsiöljyä tilalle pulloon kelaa Tiainen vittu levoton jätkä” (”Boulder Dash”).
*
Muodoltaan Koistisen novellit ovat modernistisen avoimia, usein vailla kiinteää tarinaa. Ne ovat tuokiokuvia hyvinkin tutuista tilanteista ja henkilökuvia tunnistettavista tyypeistä. Useimmissa novelleissa on minäkertoja, ja niissäkin, joissa kertoja on ulkopuolinen, kerronta suodattuu pääasiassa yhden henkilön kautta. Henkilöt ovat kaikki erilaisia, he edustavat eri-ikäisiä ihmisiä
, erilaisia ammatteja tai elämänpiirejä – kaikki ovat kuitenkin miespuolisia. Melkein jokainen novelli kuvaa lyhyttä hetkeä, esimerkiksi yhtä iltapäivää tai yhtä krapulayötä näkökulmahenkilön elämässä.
Ainoastaan niminovellin tarina kattaa pidemmän ajanjakson, Raimo-nimisen miehen elämän seitsenvuotiaasta kuusikymppiseksi. Tarina alkaa siitä, kun Raimo saa päähänsä laskea miljardiin. Ja tätä hän rupeaa toteuttamaan määrätietoisesti. Siinä ohessa hän käy koulunsa, opiskelee, hankkii ammatin, liittyy osakuntakuoroon, tapaa siellä Maisa Poskiparran, joka oli ”kiharatukkainen, nopeaälyinen ja pitkähameinen”, ja tässä vaihessa hän on jo ylittänyt miljoonan rajan: ”Luvun 1191001 kohdalla Raimo katsoi Maisan harsopaitaa sopraanorivistössä, nätti paita, sirot olkapäät, nätti luku jossa paljon ykkösiä, kuin limonadipullon suusta avattaessa nousevaa usvaa. Maisan harsopaita oli siitä lähtien 1191001 ja oikeastaan Maisa ylipäätään.”
Raimo on Koistisen novelleille tyypillinen putkiaivoinen friikki, jonka väliin epätoivoiseltakin tuntuva selviytymistarina herättää lukijassa ihmettelevää hilpeyttä, jos kohta sääliäkin. Raimoltakin aika näyttää loppuvan kesken, ennen kuin urakka valmistuu. Kuusikymmenvuotispäivillään Raimo jatkaa kuitenkin sinnikkäästi laskemistaan. Huulilta voi lukea: ”Neljä miljoonaa kuusisataa viisilymmentätuhatta sataviisikymmentäyksi.”
Teksti: Juhani Sipilä
Kuvat: Kustannusosakeyhtiö Kosmos
Lue lisää
Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa.