Pienten lajien maailmat: Kaksi satiiria
Pienten lajien maailmat -sarjassa käsitellään nykykirjallisuuden ilmiöitä ja tutustutaan kirjallisiin muotoihin, joita ei lueta yhtä paljon kuin kertovaa romaania. Tässä osassa kirjailija ja kriitikko Vesa Haapala käsittelee kahta suomalaista poliittista satiiria.
Voidaan oikeutetusti kysyä, ovatko poliittiset satiirit suomalaisessa kirjallisuudessa osa pieniä lajeja. Ainakaan viime vuosina niitä ei ole sanottavammin ilmestynyt, mutta nyt on, nimittäin kaksi erityislaatuista teosta viime vuodelta eli Arto Luukkasen Todellinen Sorsa (Nordbooks, 270 s.) ja Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-Extra (Siltala, 669 s.).
Luukkasen satiirille löytyy sukulaisia kirjallisuutemme lähimenneisyydestä etenkin Jari Tervon tuotannosta. Kaikkein läheisin serkku on romaani Koljatti (2009), joka kuvaa Suomen keskustalaisen pääministerin Pekka Lahnasen seikkailuja. Luukkasen kirjassa kuvataan Tervon näköistä pettynyttä mieskirjailijaa. Kirjailija on kriisissä, sillä Finlandia-palkinto on mennyt jälleen kerran sivu suun. Hänen elämänsä alkaa kuitenkin kirkastua, sillä mies saa rahakkaan tehtävän: kirjoittaa henkilökuva edesmenneestä pääministeri Kalevi Sorsasta.
Oikeastaan Luukkasen romaanissa on kolme päähenkilöä: Kalevi Sorsa tai hänen haamunsa ja toinen tulemisensa Usko Sotamiehenä, kirjailija joka on pitkälti Jari Tervon näköinen mies sekä tarmokas naispoliisi Merja Virkki. Pääosin kirjassa seurataan kirjailijan yrityksiä kaivaa totuus suomalaisen politiikan lähimenneisyydestä, mutta yhtä lailla tempaudutaan dekkarimaiseen juonenkuljetukseen, jossa Merja Virkki seikkailee politiikan varjopuolilla Ukrainassa ja Pohjanmaalla. Lopussa juonilinjat yhdistyvät.
Todellinen Sorsa on täysverinen poliittinen satiiri, joka kritisoi ihmisen ahneutta ja kyvyttömyyttä luopua vallasta. Hieman tarkennettuna ivan kohteena ovat suomalaisen politiikan hyvä veli -verkostot, kulttuurin ja politiikan tekemisen naurettavuus sekä aivan ytimessä Suomen Keskusta ja Sosiaalidemokraattinen puolue. Keskustalaiset johtohahmot – Matit ja Juhat – ovat armottomia omaneduntavoittelijoita, sosiaalidemokraatit taas kuoleva puolue, joka tekee mitä vain herättääkseen itsensä jälleen henkiin.
Jari Tervon historiallisten romaanien tapaan Luukkasen romaanissa historialliset faktat sekoittuvat kaunokirjallisiin sepitelmiin. Kaikkein selvimmin romaani on kuitenkin satiiria. Se näkyy teoksen rakenteessa. Kaksilinjainen juoni on Luukkasen teoksessa lähinnä apuväline marssittaa päähenkilöt erilaisiin poliittisiin törmäilyihin. Juonenkuljetuksen taiteelliseen uskottavuuteen ei ole juuri panostettu – ydin on eri elämänarvoja edustavien ihmisten yllättävissä kohtaamisissa, heidän välienselvittelyissään sekä herkullisissa pysäytyskuvissa kulttuuriväen, samoin kuin uskonnollisten ja poliittisten yhteisöjen kokoontumisiin.
Teoksen parasta antia ovatkin poliittiset ja filosofiset keskustelut. Niissä satiirisuuden idea toteutuu hienosti. Poliittisissa, kulttuurisissa ja uskonnollisissa joukkokokoontumisissa on kaikissa sama bakkanaalien meininki. Kaikissa odotetaan johtohahmoa, messiasta. Oikeastaan eri joukkojen välillä ei ole juuri eroa: kaikissa huumaannutaan, useimmiten vallasta ja vallan edessä.
Kirjan päättyessä neljän hallituksen pääministerin Kalevi Sorsan haamu jättää rauhaan politiikan ja hänestä elämäkertaa kirjoittavan kirjailijan. Sosiaalidemokraattien ongelmat säilyvät, mutta Sorsa, yksi sen legendaarisista hahmoista, saa rauhan. Romaanissa Suomen Keskustan voimamiesten touhuihin kytkeytyy hämäräperäinen Maalaisvoi Oy. Yrityksen puuhat päättyvät, kun Merja Virkki paljastaa kansainvälisen ihmiskauppakoplan ja rukkaa rusdadiolaisten (vrt. lestadiolaisten) kesäseurojen käskynjaon uuteen uskoon.
Luukkasen romaanissa satiirinen kerronta ratkaisee ihmisoikeuskysymyksiä. Se antaa tilaa yksilölle ja ihmisten oikeudelle päättää omasta elämästään ja olemisestaan. Romaanin keskeinen idea on, että jokaisen – olipa sitten vaikka aikanaan voittamattomaksi osoittautunut poliitikko – on osattava jättää maailma. Messiasta ei tule, täytyy elää ihmisiksi.
Yksi olennaisimmista kohtauksista on romaanin lopussa, kun kirjailija varoittaa viisaasti Sorsaa. Entinen pääministeri on tullut karismaattisen Usko Sotamiehen hahmossa nostamaan jalkeille lamaantunutta SDP:tä. Näin kirjailija puhuu Sorsalle:
”Kuule. Jokaisella meillä on oma aikamme. Se on lahja ja sen merkitys on siinä, että sitä ei voi ottaa uudestaan. [- -] Ei menneisyyttä voi elää uudelleen. Revansseja ei ole ja paras kosto on antaa itselleen rauha. [- -] Ajattele Kale, se sinun kiistakumppanisi Väyrynen on tuomittu koko ajan vehtaamaan ja kyttäämään, kyyläämään ja kyöräämään. Sen helvetti ei lopu koskaan, ei ikinä. Se elää vielä 109-vuotiaaksi eikä se voi lopettaa ikinä. Sinä voit.”
Romaani tuntuu erittäin ajankohtaiselta, kun seuraa politiikan viimeaikaisia tapahtumia.
Vaikka Luukkasen kirjassa keskitytään etenkin keskustalaisten ja sosiaalidemokraattien mädännäisyyteen, joutuu miltei koko poliittinen kenttä ironiseen valoon. Ainoastaan perussuomalaiset jäävät satiirin ulkopuolelle. Tätä voidaan pitää harvinaislaatuisena ratkaisuna ajassamme, jossa perussuomalaisten toilailuiden seuraaminen ja heidän näkemyksilleen naureskelu tuntuu olevan median lempihuvia. Todellisessa Sorsassa voikin nähdä perussuomalaishenkisen kritiikin muuta puoluekenttää ja mediaa kohtaan.
*
Myös Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-Extra on poliittinen aikalaissatiiri, tosin muutamin varauksin. Jännittävää kyllä, toisin kuin Luukkasen romaani, se keskittyy pitkälti perussuomalaisten tekemisiin. Jatkosota-Extran kuvaama yhteiskunta on totuuden jälkeinen maailma, niin virtuaalinen ja palasina ja niin moneen kertaan itsensä kopioinut, leikannut ja päällekirjoittanut, ettei mitään typeryydestä erottuvaa vakavaa poliittista tasoa löydy – ellei sellaiseksi lasketa romaanin itsensä kieltä ja huumorista satiiriin venyvää kirjoitustapaa.
Voidaankin sanoa, että kun Luukkanen kirjoittaa melko klassisen poliittisen satiirin, ottaa Yli-Juonikas tehtäväkseen satiirisen kielen tutkimisen ja uudistamisen. Yli-Juonikkaan romaanissa toteutuu niin täydellisesti kuin postmodernistisessa fiktiossa voi vanhan lajin eli satiirin keinojen vieminen äärirajoille.
Jatkosota-Extrassa satiirin keinojen äärimmäinen hyödyntäminen näkyy jo juonen tasolla. Satiirissa juoni lähenee usein absurdia esitystä, jonka keskeisiä piirteitä ovat järjenvastaisuus, tarkoituksen poissaolo, tapahtumat mielekkääksi tekevien syy-seuraussuhteiden katkeaminen tai tapahtumien puuttuminen. Yli-Juonikkaan romaanissa perussuomalaisen eduskunta-avustajapäähenkilö Mika Kingelin seikkailut lomittuvat muiden tekstityyppien, historiallisten episodien ja sivujuonteiden väleihin ja toteuttavat tätä satiirista piirrettä postmodernistiseen tapaan. Teos ei ole missään vaiheessa juonellisesti yhtenäinen. Väliin tunkee mitä herkullisimpia sivuhenkilöitä ja tapauksia historiasta ja nykypäivästä. Teos loppuu pommi-iskuun eduskunnassa sekä tuon räjähdyksen ja poliittisen jytkyn jälkeisiin, yhä hajanaisempiin mietteisiin.
Klassinen poliittinen satiiri tarttuu todellisuuden ja ihanteiden eroavaisuuksiin ja kritisoi ihmisten paheita tai yhteiskunnan epäkohtia. Siihen kuuluu koko lailla selkeä hyvä ja paha. Yleensä esitystä sävyttää iva, ei niinkään myötätuntoinen huumori. Jatkosota-Extrassa selkeän ”hyvän” ja ”pahan” eron häivyttäminen toimii esimerkiksi puoluekannan ja maailmankuvien suhteen: puolueihmisten toimien koomisuus ja umpikujat koskevat niin teoksen päähenkilöä, Jussi Halla-ahoa ihailevaa Mika Kingeliniä kuin roller derby -tyttöjen pahansuopaisuuden kohteeksi joutuvaa Vihreiden Ville Niinistöä puhumattakaan muista, kuten kokoomusministereistä.
Siinä missä Luukkasen romaani kuvaa perinteisiä paheita, kuten vallantahtoa, Yli-Juonikas keskittyy kaiken typeryyteen ja päällekkäisyyteen. Totuuden jälkeisessä ajassa kaikki vähänkin selvä hukkuu salaliittoteorioihin, poliittisiin juonitteluihin ja sosiaalisen median disinformaatioon. Kukaan ei ole tyhmyydeltä turvassa. Näin klassisen satiirin erottelevuus tulee Yli-Juonikkaan romaanissa ainakin osin pyyhkäistyksi pois. Mikä tahansa voi olla naurettavaa ja päinvastoin – myös yleisesti väheksytyssä ja naurettavassa voi näyttäytyä inhimillinen.
Kerronnan suhde kieleen on Yli-Juonikkaan romaanissa melko lailla samanlaista kuin kieltä ja yhteiskuntaa tutkivassa runoudessa. Vain kirjoituksen yksiköt ovat laajempia. Tämä tarkoittaa eri tekstilajien ja kirjoitustapojen sekoittamista ja limittämistä. Kielellisyys näkyy kerronnan pienimmissäkin yksiköissä. Romaani on täynnä sellaisia moninkertaisen ironisia uudissanoja kuin maahan tunkeutuvat ”pakoloiset”, joita vastassa on joko ”vastuullisen vitsipuolueen” ”maahantunkukriittisyyden” kannattajat tai kaikki pahatkin asiat parhain päin selittelevä punavihreä ”raiskauskulttuurimarxilaisuus”. Talouden saralta on edustettuna uusi virtuaalivaluutta ”jenkem”, joka on meidän todellisuudessamme ulosteista valmistettu dissosiatiivi - intialaiset katulapset käyttävät sitä itsensä huumaamiseen. Romaani on täynnä näitä Yli-Juonikkaalle tyypillisiä sanojen, nimien ja käsitteiden uudelleenkirjoituksia ja -yhdistämisiä.
Jos Yli-Juonikkaan romaani ei vetäisi käsittelemiään asioita ja ilmiöitä niin yli monella tapaa ja jos se nojaisi enemmän esimerkiksi realismiin, teos olisi paljon ilkeämpi. Satiirille ominainen polarisoitunut röhönauru ei ole mielestäni kuitenkaan koskaan kuulunut Yli-Juonikkaan keinovalikoimaan. Hän on kirjoittajana paljon hienovireisempi.
Jatkosota-Extra kätkee naurun varsinaisen kohteen paljon juonikkaammin kuin perinteiset satiirit. Toki siinäkin nauretaan estottomasti ihmisten ennakkoluuloille, mutta kirja ei asetu tiettyjä ihmisiä vastaan ja toisten puolelle mitenkään odotuksenmukaisesti. Niinpä siitä lähtökohdasta, että päähenkilö on perussuomalainen eduskunta-avustaja, ei seuraa yksisilmäistä höröttelyä noloille persuille. Oikeastaan Mika on teoksen ainoa vähänkään ”realistinen” tai samastuttava hahmo muiden hahmojen liukuessa hyvinkin tekstuaalisiksi tyypeiksi. Silloinkin kun lukija seuraa Kingelinin koomista taaperrusta, voi hahmoa kohtaan tuntea myös myötätuntoa.
Jatkosota-Extra ei olekaan mikään yksioikoinen analyysi siitä, miksi jotkut ovat fiksuja ja oikeassa ja toiset tyhmiä – se on yksinkertaisesti kirjallisuutta, fiktiota, jossa voi tapahtua ja jossa voi sanoa mitä tahansa. Kauhu, pimeys ja hulluus piilevät Yli-Juonikkaan teoksessa pinnan alla, eivätkä ne jätä ketään rauhaan.
Tällaisia poliittisia satiireita, joita Luukkasen ja Yli-Juonikkaan romaanit edustavat, ei nähdä esimerkiksi suomalaisessa televisiossa tai teatterissa. On hienoa, että poliittinen satiiri on palannut tällaisilla teoksilla suomalaiseen nykykirjallisuuteen.
Teksti: Vesa Haapala
Kansikuvat: Markus Pyörälä / Siltala ja Nordbooks
Lue lisää
Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa.