Koko Hubara: Halusin ottaa tyttöyden takaisin itselleni
Bloggaaja ja kirjailija Koko Hubara oli Kontulan kirjastossa haastateltavana maaliskuussa 2017. Hubaraa haastatteli 14-vuotias kontulalainen Gloria.
Koko Hubara tunnetaan parhaiten Ruskeat Tytöt -blogista, jonka hän avasi vuonna 2015 Lily.fi-portaaliin. Blogin perustaminen oli Hubaralle hetken mielijohde, ja ensimmäinen teksti syntyi 20 minuutissa otsikolla ”Unohdatko säkin aina, että olet ruskea?” Tuon kysymyksen Hubaran sisko oli esittänyt joitakin vuosia aikaisemmin. Parissa päivässä blogipostaukselle oli tullut yli 20 000 jakoa, ja Hubaran piti pysähtyä miettimään, mitä tekee.
– Tällaista blogia ei ole Suomessa aikaisemmin ollut eli meille tilaa, joka käsittelee vain meitä. Minulla on kaksi siskoa, joiden kanssa olemme käyttäneet sanoja ruskea ja tyttö kuvailemaan sitä, miten muut, vieraat, meistä puhuvat. Vanhemmat tai ystävät eivät näitä sanoja ole käyttäneet. Sanat maahanmuuttaja, maahanmuuttajataustainen, puoliksi ulkomaalainen tai puoliksi suomalainen eivät merkitse minulle mitään.
Blogin nimi on merkityksellinen monella tavalla. Sana ruskea kuvaa Hubaralle identiteettiä ja juuria. Se vastaa hänelle käsitettä rodullistettu eli se, että muut liittävät ihmiseen ennakkoluuloja esimerkiksi ihonvärin takia.
– Tiede on päätynyt siihen, että ei ole olemassa eri rotuja vaan yksi ihmiskunta, mutta kolonialismin ja orjuuden käsitykset elävät edelleen ja toistuvat ihan tavallisessa arjessa ihmisten kanssa, jotka eivät tarkoita pahaa. Vika ei ole yksilöissä vaan yhteiskunnallisissa rakenteissa.
Tyttö-sanan Hubara poimi blogin nimeen, koska ei lapsena saanut olla vain tyttö tai lapsi.
– Koska olin ruskea lapsi, minulle kiinnitettiin asioita, jotka eivät lapsille kuulu: rasismi, kolonialismi tai liian varhain aikuisena naisena kohtelu. Halusin ottaa tyttöyden takaisin itselleni. Samalla halusin myös avata keskustelua sukupuolten moninaisuudesta.
”Kenellekään ei tarvitse todistella mitään”
Hubara nostaa esille myös erilaiset lähtökohdat esimerkiksi koulutuksen suhteen. Hän itse on valtiotieteiden kandidaatti opiskeli englantilaista filologiaa, Pohjois-Amerikan tutkimusta ja sosiaalityötä Helsingin yliopistossa, mutta akateeminen ura ei ollut itsestäänselvyys.
– Tulen työläisperheestä, jossa vanhemmilla oli vain peruskoulutausta. En voinut kysyä keneltäkään, miten yliopistoon haetaan, missä sellaisia on ja miten siellä toimitaan. Keskiarvoni oli 9,3, mutta minulle suositeltiin ammatinvalinnan ohjauksessa sellaista hoitoalaa, jossa on lyhyt opiskeluaika. Vanhempani sanoivat, että voin tehdä elämässäni mitä vain, mutta koska he eivät tienneet, miten toimia, minun piti selvittää asiat itse.
Hubara kertoo, että muutama opettaja on kannustanut häntä ja nähnyt hänet sellaisena kuin hän on. Hänen matkalleen on myös osunut työnantajia, jotka ovat antaneet hänen kasvaa isoonkin rooliin työelämässä.
– Onneksi nykyään on netti. Nykyään soittelen pokkana joka paikkaan, otan asioista selvää ja ryhdyn vain tekemään.
Hubara kannustaa ruskeita nuoria tavoittelemaan unelmiaan – tai olemaan unelmoimatta:
– On iso teko jo pelkästään herätä aamulla ja mennä ulos. Kenellekään ei tarvitse todistella yhtään mitään.
”Kirjasto oli toinen koti”
Nuorena Hubara vietti paljon aikaa kirjastossa. Jo lapsena hän luki oman paikalliskirjastonsa lastenkirjat loppuun ja meni kysymään äidiltään, mitä seuraavaksi lukisi. Äiti opasti siirtymään aikuisten osastolle.
– Tein kirjastossa läksyt ja tapasin kavereita. Se oli minulle toinen olohuone tai toinen koti. Olin nuori lama-aikaan, eikä meillä ollut nuorisotaloa, jossa viettää aikaa. Kirjasto oli paikka, jossa viihdyin ja jonne äiti komensi.
Hubara sai luettavaa myös isoisältään, joka oli kustantamossa retusoijana.
– Luin ihan kaiken, mutta huomasin, että minunlaisiani ihmisiä tai meidän perheemme kaltaista perhettä ei kuvakirjoissa ollut, ei myöskään kirjoittajina. Isä huomasi tuskani ja antoi minulle luettavaksi Juuret ja Malcolm X:n elämäkerran. Niistä avautui minulle 14-vuotiaana ihan uusi maailma.
Hubara on aina lukenut paljon ja haaveillut myös kirjan kirjoittamisesta pikkulapsesta asti. Ensimmäiset Hubaran teokset olivat lapsena askarrellut kiiltokuvakirjat ja myöhemmin satunnaisiin kartalta löytyviin paikkoihin sijoitetut, Vihervaaran Anna- ja Pikku naisia -kirjojen hengessä kirjoitetut tyttökirjat. Hurjempi kokeilu oli tupakanpolttoa ja bilettämistä sisältävä oma teos, joka jäi vahingossa esille ja joutui vanhempien käsiin.
– Jouduin arestiin ja menetin viikkorahat, mutta en lannistunut.
Unelma kävi toteen, kun kustantamosta ehdotettiin Hubaralle kirjan julkaisemista blogitekstien pohjalta, ja nyt on ilmestynyt hänen ensimmäinen teoksensa, esseekokoelma Ruskeat Tytöt.
– Olen kasvanut rap-kulttuurissa ja joutunut yliopistolla opettelemaan akateemisen kielen. Kotona taas olemme puhuneet isän kanssa hepreaa, äidin kanssa suomea, he keskenään englantia ennen kuin oppivat toistensa kielet ja vielä perheen kesken sekakieltä, jota kukaan perheen ulkopuolinen ei ymmärrä. Koko rekisteri on käytössä kirjassani.
”Venytämme rajoja moneen suuntaan”
Mitä sitten Ruskeat Tytöt -blogille nyt kuuluu? Hubara kertoo, että siitä muodostui kahdessa vuodessa kokonainen yhteisö, jossa myös hän itse oppi uusia asioita.
– Huomasin keskustellessani ihmisten kanssa, että moni asia myös helpottaa minun elämääni: olen Suomen kansalainen, äidinkieleni on suomi, minulla ei ole kokemusta maahanmuutosta tai pakolaisuudesta enkä ole muslimi.
Blogi kasvoi lopulta ulos alkuperäiseltä alustaltaan, ja nyt sitä julkaistaan omassa sivustossaan osoitteessa ruskeattytot.fi. Hubara kuvailee sivustoa mediaksi, jossa kirjoitetaan ”meiltä meille”.
– Ruskeat Tytöt -mediaan tekee juttuja parikymmentä suomalaista ruskeaa tai rodullistettua kulttuuriammattilaista. Kirjoitamme aiheista, joita mediassa ei käsitellä tai joita käsitellään niin, että se sulkee meidät ulkopuolelle. Meillä voi olla vaikkapa hius- tai meikkijuttu ei-valkoisille, tai voimme tehdä juttuja myös muille kuin laihoille, nuorille tai tiettyyn sukupuoleen syntyneille.
Hubaran tavoite on, että mediassa näkyisi monenlaisia ihmisiä, mutta kyse on siitä, miten se esitetään: yksi pakollinen vuoden pakolaisnainen tai kerran kymmenessä vuodessa valittava ruskea missi eivät riitä.
– Miltä näyttäisi naistenlehti, jonka päätoimittaja on Koko Hubara? Suomessa ei ole koskaan ollut, ainakaan ymmärtääkseni, ruskeaa päätoimittajaa yhdessäkään lehdessä.
Hubara toivoo, että muut mediat inspiroituvat Ruskeat Tytöt -sivujen sisällöstä.
– Venytämme rajoja moneen suuntaan. Meidän mediassamme ei tarvitse esimerkiksi osata kirjoittaa kieliopillisesti täydellistä suomea.
Koko Hubara suosittelee:
Zora Neale Hurston: Their eyes were watching God
Nella Larsen: Quicksand ja Passing. Tanskalais-karibialais-amerikkalainen kirjailija 1920-luvulta käsittelee teoksissaan kokemusta siitä, mitä on olla sekä musta että valkoinen.
Chimamanda Ngozie Adichien kirjat. Erityisesti Americanah eli Kotiinpalaajat kolahti, ja ylipäätään se, että hänen kirjoissaan ihmiset ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka tekevät ihan tavallisia ihmisten asioita, mutta sattuvat vain olemaan nigerialaisia ja mustia ihmisiä ja elämään juuri siinä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.
Junot Diazin Vieraissakävijän opas rakkauteen ja Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä ovat Dominikaanisen tasavallan historiaa ja dominikaanien muuttoliikettä Yhdysvaltoihin rempseästi kuvaavia teoksia. Näissä on pieni seksistinen alavire koko ajan, mutta kirjat ovat aivan superhyvin kirjoitettuja! Tämä kai on jokaisen feministilukijan ikuinen dilemma!
Toni Morrisonilta itselleni tärkeimmät teokset ovat Sinisimmät silmät sekä Minun kansani, minun rakkaani. Molemmissa käsitellään lapsena ja vanhempana olemista mitä kivuliaimmilla tavoilla. Jäävät kummittelemaan vuosikausiksi.
Joan Didion on kaikkien runotyttöjen suosikki ja tyyli-ikoni. Where I Was From ja Slouching Towards Betlehem ovat parhaat esseekokoelmat, Play It As It lays uskomattoman hieno ja elegantti romaani abortista. Didionilta on suomennettu vain muutama teos, joista yksi käsittelee hänen miehensä yhtäkkistä kuolemaa (Maagisen ajattelun aika) ja yksi hänen tyttärensä kuolemaa (Iltojen sinessä). Nekin ovat erittäin koskettavia.
Eeva Kilven runot. Aivan sama mikä runo, toimii! Meinasin pyörtyä, kun muutin erääseen taloon ja sain tietää, että Kilpi asuu tien toisella puolella. Yritin vakoilla, emme koskaan kohdanneet. Nyt asun jo ihan muualla.
Jonas Hassen Khemirin kirjat. Uusin Kaikki se mitä en muista on aivan loistava. Hän on kielellinen nero ja luo jokaiseen teokseensa uuden kielen ja sitä kautta maailman.
Sofia Coppolan elokuvat. Erityisesti Marie Antoinette ja Somewhere. Rakastan sitä, että kaikki rakastavat Ranskaa, Pariisia ja mielikuvia niistä aina niin paljon, että vähän jokaisen – minunkin – on pakko päästä tekemään niistä oma tulkinta. Somewheressä on jälleen kiinnostavaa vanhemmuuden analyysia.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Toni Härkönen / Like