Toivoa kirjallisuudesta: Jani Toivolan kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
”Koomikon synty kertoo Juha Lindströmin, ruotsinsuomalaisen perheen pojan elämästä ruotsalaisessa lähiössä. Jonas Gardell on monitasoinen ja kiinnostava henkilö: hän panee koomikkona räikeästi itsensä likoon ja on samaan aikaan vakavasti otettava yhteiskunnallinen keskustelija. Viehätyin alun perin hänen persoonastaan ja kiinnitin huomiota siihen, että hänen otsikkonsa ei ollut homoseksuaali, vaan hän oli kirjailija, taitelija, keskustelija ja kunnioitettu ääni eikä vain nimi vähemmistöotsikon alla.
Luin kirjan hiljattain uudestaan, ja viiden minuutin sisään itkin ja nauroin lukiessani kirjaa vilkkaassa kahvilassa. Gardell kuvaa tarkkaan lähiöelämää ja 70–80-luvun keskivertoperhettä vanhempien ja lasten näkökulmasta. Liittyneekö 70-luvun ajankuvaan, että melkein kaikissa kirjan perhedynamiikoissa puhutaan täysin toistensa ohi, eikä vanhemmilla ole mitään hajua, missä todellisuudessa lapsi elää. Jokin valinta tai viesti Gardellilta on myös se, että kaikki kirjan aikuiset ovat onnettomia ja tyytymättömiä.
Eniten minua puhutteli 10–12-vuotiaan lapsen maailma, jossa isoja asioita ovat pelätäänkö mörköjä, missä on kaverien suosikkilistalla tai kehtaako mennä suihkuun liikuntatunnin jälkeen. Samaan aikaan kirja on vahvimpia lukemiani kuvauksia vallasta ja anteeksiannosta ja rakkaudesta. Vaikka Gardell kertoo lapsista, kirja opetti minulle myös aikuisten maailmasta ja anteeksiannosta. Gardell ei tee helpoksi ja yksioikoiseksi sitä, milloin voi antaa anteeksi ja milloin ei. Anteeksianto on irti päästämistä. Jos ei pysty antamaan anteeksi, se voi määrittää elämää pitkään, mutta se ei tee anteeksiannosta helpompaa. Miten paljon lukiessani vihasinkaan 11-vuotiasta lasta, tai paremminkin sitä kohtuuttomuutta ja valtaa, joka hänellä on, ja valtarakennetta, jossa neljä lasta määrittelevät muiden koulukavereiden eloonjäämisen mahdollisuudet.
En ajattele kirjallisuudessa toivoa sellaisenaan vaan yhdistän siihen herkän havainnoivan totuudellisen puheen tai elämän rosoisuuden. Kirjallisuus näyttää ihmisen elämästä alueita, joita ei arjessa välttämättä muuten uskalleta nostaa pintaan. Kirjallisuus voi olla iloista ja nostattavaa mutta myös traagista ja vaikeasti käsiteltävää ja pelottavaa, ja silti siinä on toivoa, koska sen tietää olevan totta. Taustani on taiteessa ja olen varsinaiselta ammatiltani näyttelijä. Kansanedustajana etäisyys taiteen maailmaan on korostanut sen merkitystä minulle. Jos taide ei tuottaisi puhetta ihmisen hyvinvoinnista, sellaista puhetta ei olisi olemassa. Oma lapsuuteni ei ollut helppo. Koin ulkopuolisuutta enkä löytänyt itseäni niistä kuvista, joita minulle tarjottiin. Minua kiusattiin, ja jouduin etsimään toivoa ja löytää tapoja kuulua joukkoon. Samaan aikaan sain pääomaa tai tietoa, jota tiesin vielä joskus jakavani ja jonka kautta voin kertoa viestin.
Työni ja taustani vuoksi minulta usein kysytään, onko Suomessa syrjintää ja rasismia. Vastaan yleensä, että olen melkein enemmän huolissani hyvien ihmisten vaikenemisesta kuin systemaattisesta syrjinnästä. Sitä on ja siitä pitää olla huolissaan, mutta haluamme puhua vähemmän siitä, kun itse vaikenemme tai katsomme ohi. Yleensä ne eivät ole tietoisia päätöksiä vaan se liittyy pelkoon, ja silloin kadottaa kyvyn toimia oman arvomaailman kautta. Silloin siirrämme vastuun jollekin kasvottomalle: emme uskalla puuttua, mutta toivomme että joku muu puuttuisi.
Isäni on Keniasta. En ole tuntenut häntä mutta perin häneltä ihonvärini. Kasvoin kodissa, missä isästä ei puhuttu mitään. Äiti ajatteli, että on se kumma, että Jani ei kysy isästä mitään, mutta hän arveli, että kysyn sitten kun haluan tietää. Minä taas ajattelin, että kun äiti ei puhu mitään, niin asiaan liittyy varmaan jotain kamalaa: en halunnut satuttaa äitiä vaan odotin, että hän sanoo jotain. Sitten olimme 30 vuotta hiljaa. Teimme neljän tummaihoisen näyttelijän kanssa vuonna 2006 Kansallisteatteriin näytelmän Sorsastaja, joka käsitteli suomalaisuutta ja identiteettiä. Näytelmä pohjautui osittain omiin elämäntarinoihimme, ja siinä käsiteltiin myös puhumattomuutta. Äitini tuli katsomaan näytelmää, ja hän soitti seuraavana päivänä ja sanoi, että meidän pitäisi varmaan puhua. Hän sanoi, että oli aina ajatellut tekevänsä kaikkensa suojellakseen minua mutta nyt tajusi, että olikin joissakin tilanteissa suojellut itseään. Jopa äitinä oli niin pelottavaa kuulla sitä, millaista kokee ihonvärin kautta ulkomaailmassa, ettei uskalla kulkea kanssani sinne vaan ohittaa vaikean kohdan.
Kirjassa Thomas on luokan hylkiö ja ulkopuolinen. Juha ystävystyy hänen kanssaan ja haluaa auttaa Thomasia, mutta hänellä ei ole rohkeutta eikä voimia puuttua kiusaamiseen. Koomikon synty on myös kirja rakkaudesta ja uskaltamisesta. Erityisesti Thomasin ja Juhan välillä on epätoivoista rakastamista ilman vastakaikua. Lopulta Juha katuu sitä, ettei uskaltanut rakastaa Thomasia. He ovat kaksi nuorta poikaa 70-luvun lopussa, ja tuossa iässä melkein jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa on kyse sähköstä tytön ja pojan välillä. Mihin siinä asetetaan tunteet, joille ei ole annettu mallia tai edes lupaa olla olemassa? Juha päätyy kirjassa tekemään aika äärimmäisen teon, jossa jokin raja ylittyy. Saatamme katsoa yhteiskunnassa yksittäistä tekoa, mutta emme tiedä taustaa tai sitä, minkälaisen paineen alla ihminen on ollut. Emme välttämättä näe, että pelkkä ihmisen asema yhteiskunnassa voi aiheuttaa sen, että hän päätyy tekemään väkivaltaisia tekoja itseään tai muita kohtaan. Kun jonain päivänä ihmisellä sitten naksahtaa, emme pääse kovin helposti irti omista kokemuksistamme. Meidän on helppo eriyttää itsemme ja ajatella, että emme itse ikinä voisi tehdä mitään tuollaista. Etuoikeutettuna oleminen tässä yhteiskunnassa on sitä, että näkee asiat vain tietyltä korkeudelta eikä ole mitään kokemusta siitä, mitä muualla tapahtuu. Oma kouluaikani oli ihan hirveää. Moni koulukaverini on myöhemmin sanonut, etteivät he tienneet siitä mitään. Elämä lapsuudessa ja siinä elinpiirissä oli ahdistavaa. Kun löysin tanssin ja teatterin, tuntui että se on menolippuni kauas pois ja se tekee minusta toisenlaisen ihmisen ja elämästäni hyvää. Elämä ei kuitenkaan muuttunut. Tein näkyviä asioita, joita ulkopuoliset saattoivat ihailla, mutta ne eivät tuntuneet itselleni miltään. En vieläkään ollut oppinut löytämään yhteyttä ihmisiin. Olin vieläkin kuoressa, johon olin lapsena vetäytynyt, olin tehnyt sen päätöksen, että tukeudun itseeni ja ratkaisen omat asiani enkä ollut oppinut kurottautumaan muita ihmisiä kohti. Olen kertonut mielenterveyteeni liittyvistä ongelmista julkisesti, jotta en eristäisi itseäni.
Minulle antaa toivoa inhimillisyys ja rosoisuus. Se ei vedä minua alaspäin, vaan sitä kautta olen kosketuksissa elämän tunnistettavien sävyjen kanssa. Arjessa voi tuntua, ettei ole peiliä omille kokemuksille tai että emme puhu ollenkaan siitä, mitä meille oikeasti tapahtuu. Toivo on haavoissa. Jonas Gardell on kertonut Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjoissaan HIV:n tulosta Tukholmaan 80-luvulla. Joku kysyi, miksi tätä täytyy kaivaa enää esiin, ja hän vastasi, että yhteisö joka unohtaa historiansa, kadottaa inhimillisyytensä. Jos unohdan tämän osan ihmisenä olemista, minusta katoaa toivo."
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Laura Malmivaara