Daniel Leiviskä

Vaikuttava kirja – Susanna Arminen: Kadonnutta aikaa etsimässä

Helsingin kaupunginkirjaston Vaikuttava kirja -kirjoituskilpailuun toivottiin vapaamuotoisia esseitä kirjasta, joka muutti tai vaikutti lukijaansa. Voittajien tekstit julkaistaan Helmet-verkkosivuilla.

Aikuisten sarja, 1. sija: Susanna Arminen.

Teos, joka muutti minua

Lukiossa äidinkielentunnilla selasin oppikirjaa. Siinä oli ote Marcel Proustin kirjasta Kadonnutta aikaa etsimässä. Jo pelkästään kirjan nimi kuulosti minusta salaperäisen kiehtovalta, ja se lupasi mielessäni selvittää menneisyydessä piilevän salaisuuden, raottaa harsomaista verhoa, jonka takana olisi jotain uskomattoman kaunista. Luin kuuluisan otteen Madeleine-leivoksen maun sekoittumisesta yrttiteen makuun ja olin kiihtynyt. Oli kuin joku olisi arvannut salaisimmat ajatukseni ja kirjannut ne ylös, aivan kuin olisin ne itse kirjoittanut. Tai siis tietenkin, jos olisin osannut kirjoittaa, olisin halunnut kirjoittaa juuri noin. Paria vuotta myöhemmin näin kesälomallani Malmin kirjaston hyllyssä kokonaisen rivistön ”Kadonnutta aikaa etsimässä” -kirjoja. Pieni kello soi pääni sisällä, muistin suomentunnin ja lukemani katkelman. Lainasin ensimmäisen osan ”Combray” ja aloin lukea.

Combray kertoo päähenkilön, Marcelin viettämästä ajasta lapsuudessa Léonie-tädin luona maaseudulla. Siellä olivat isä, äiti, isoäiti, isotädit ja tietenkin herra Swann naapurista. Kerrottiin lapsuuden tragediasta, kun kertoja aina lähetettiin nukkumaan kesken illallisen, eikä äiti tullutkaan antamaan hyvänyön suukkoa. Ja kuinka hän kerran hiipi ikkunaan odottamaan Swannin lähtöä, eikä isä vastoin odotuksia suuttunutkaan, vaan äiti sai antaa suukon. Combrayssa maailmaa katsotaan pitkälti lapsen silmin ja havainnoidaan ympäristöä. Välillä risteillään ajassa ja palataan aikuisen kertojan myöhempään elämään.

Kirja alkaa lauseella ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan”. Päähenkilö kertoo, miten ei nukahda tai ainakin pelkää ettei nukahda, ja sitten näkee unta, jossa kiivaasti yrittää saada unta ja pelkää ettei nukahda. Uniongelmaisena tämä kolahti minuun. Juuri tuolta se tuntuu, maata tuntikausia valveilla ja nähdä unta siitä, ettei saa unta!

Maaseudulla tehtiin kävelyretkiä. Vaihtoehtoiset reitit Combrayssa olivat Méséglisen tie tai Guermantesin tie. Méséglisen tie oli aina ennakoitavissa oleva, tietynmittainen kävelyretki, jota kuljettiin lähes päivittäin. Mutta kun lähdettiin Guermantesin tielle, ei koskaan tiedetty minne päädyttäisiin ja kuinka kauan retki kestäisi. Guermantesin tie muodostui perheen sisäpiirin vitsiksi. Kun kävelyltä palattiin todella myöhään, kaikki ymmärsivät heidän kerrottuaan olleensa Guermantesin tiellä, ”...kun mentiin sinne päin, ei voinut koskaan tietää varmasti, mihin aikaan ehdittäisiin kotiin.” Lauantai oli Combrayssa erityinen päivä. Lounas syötiin tuntia aikaisemmin kuin muina päivinä, josta seurasi hupaisia tilanteita perheenjäsenten erehtyen vuorollaan kellonajoista tai naapurin tultua paikalle perheen istuessa ruokapöydässä. Tämä toi mieleeni oman lapsuuteni kokemukset perheen omista jutuista, joita toisteltiin ja toisteltiin kenenkään muun niitä ymmärtämättä.

Lukiessani aloin muistella äidin kanssa kuusivuotiaana tekemiäni kävelyretkiä kesäisin pitkin lähiseutua, kun aurinko paistoi täydeltä terältä, hiekka pöllysi, minulla oli sandaalit jalassa ja tunsin oloni hyvin aikuismaiseksi. Äiti luki teiden nimiä kylteistä. ”Mennäänkö Pilvitietä?” hän saattoi sanoa ja sitten menimme. Sen varrella ei ollut juurikaan taloja, vain yksi vanha, huonokuntoinen rötiskö, jonka piha oli täynnä autonromua. Kapean hiekkatien reunassa kasvoi päivänkakkaroita ja sitä ympäröivät pellot molemmin puolin.

Kerran vähän isompana ajoin pyörällä keskellä peltoa kulkevaa pientä polkua ja näin käärmeen luikertelevan kovaa vauhtia. Olin kuolla kauhusta ja poljin, minkä jaloistani pääsin, ettei käärme saisi minua kiinni. Jälkeenpäin kotona etsin eläinkirjasta, mikä käärme olisi mahdollisesti kyseessä. Löysin kuvan eräästä, joka muistutti minusta tuota valtavaa, pelottavaa vaaleanruskeaa käärmettä, mutta se osoittautui eksoottiseksi sademetsän käärmeeksi, jota ei esiintynyt Suomessa. Näkemäni käärmeen laji jäi hämärän peittoon.

Combrayn kävelyretket tulivat myös mieleeni kun kesäpaikassamme Sääksmäen Ritvalassa kiersin saman lenkin joka ilta kun päivän pahin kuumuus oli asettunut. Ensin talosta pihatielle, sitten maantien reunaa ensin metsän rajassa, hetken päästä pellon laidalla, jossa paahde päivällä yltyi sietämättömäksi, mutta illalla auringon jo ollessa matalammalla tuntui jo miellyttävämmältä. Saavuin seuraintalon risteykseen ja käännyin oikealle, pölyiselle hiekkatielle, jossa oli paras toivoa, ettei roska-auto tai kuorma-auto tullut vastaan ja jättänyt köhimään valtavan nostattamansa tomupilven keskelle. Ohitin leipomon, josta silloin tällöin kävin ostamassa ihania tuoreita voisilmäpullia ja sämpylöitä. Leipomon jälkeen käännyin seuraintalolle, joka oli parhaat päivänsä nähnyt vuosikymmeniä sitten tummanpunaisen, kellertävän ja vihreän värityksensä epäsovinnaisessa yhdistelmässään. Saatoin kurkistaa ikkunasta sisään, eräänä iltana siellä oli tanssitkin. Musiikin jytke soi ulos asti ja daamit humppasivat kukkamekoissaan ja ukkoja istui ulkona penkillä juomassa salaisesta kanisterista omatekoisia ruskeita juomiaan. Irvistin ajatellessani juoman mahdollista makua. Minulla se kuplisi ylös saman tien kun olisi mennyt kurkusta alas, kuin teini-iässä maistamani Karjala-olut.

Oikeastaan nämä seudut muistuttivat lapsuuden maisemiani Helsingin Ala-Malmilla. Nykyisinhän Malmi on kuin mikä tahansa lähiö, mutta me muutimme sinne silloin, kun siellä oli lähinnä peltoja. Meidän tiellämme ei ollut muita taloja kuin meidän neljän keltatiilisen omakotitalon yhtiömme. Lähin kauppa, Puustinen, oli ehkä puolen tunnin kävelymatkan päässä ja juna-asemalle, jossa pysähtyivät keskustaan menevät paikallisjunat, oli suunnilleen sama matka. Kauppa-auto pysähtyi kerran viikossa kotikatumme päässä lauantaiaamuisin. Pienenä minut saatettiin lähettää sinne ostamaan maitoa tai piimää. Muistan viisi- tai kuusivuotiaana menneeni sinne lappu kädessä, poimineeni hyllystä tavaran, jonka kassarouva huomasi täysin vääräksi ja pyysi kauppiasta vaihtamaan sen. Häpeäni oli valtava. Olin ollut niin ylpeä, että osasin itse mennä kauppa-autoon ja ottaa hyllystä tarvitsemani purkin, ja sittenkin olin epäonnistunut. Toisaalta tunsin helpotusta, että virheeni oli huomattu. Jos olisin mennyt kotiin väärän tavaran kanssa, piimän sijasta maitoa tai toisinpäin, toruja olisi tullut.

Jatkoin Ritvalan seuraintalolta eteenpäin, hiekkatie sukelsi metsikköön, jossa oli pieniä taloja ja kesäasuntoja molemmin puolin. Vasemmalle jäi pieni punainen talo, joka oli varmaan samalta ajalta kuin seuraintalokin. Värit muistuttivat erehdyttävästi toisiaan. Ihan kuin seuraintalon maaleja olisi jäänyt yli ja niillä olisi maalattu tämä pikkuruinen mansardikattoinen talo, punaista alaosa ja sinapinkeltaista ikkunoiden yläpuolinen osa.

Vaelsin kesäillassa muhkuraista hiekkatietä. Peltomaisema on varmaan ollut muuttumaton viimeiset sata vuotta. Vasemmalla puolen tietä kasvoi ohraa, pelto oli kirkkaamman vihreä kuin oikealla puolella tummanvihreänä lainehtiva vehnäpelto. Edessäpäin siinsi punamullalla maalattu viljasiilo ja pellon reunassa kasvoi vanha kuusiaita, joka suojasi melkoisen ränsistyneen, joskus valkoiseksi maalatun talon pihaa. Puutarhan rehotti villinä kuin sitä ei olisi pitkiin aikoihin hoidettu. Kukat helottivat valkoisina ja vaaleanpunaisen eri sävyissä. Tuolta voisi joku maisema-arkkitehti löytää perinnekasveja ja omenalajikkeita, joiden on kauan sitten luultu hävinneen.

Kävelin joka päivä tämän saman reitin, sillä muita reittejä ei ollut. Tai joskus toki kiersin lenkin toiseen suuntaan, en kääntynytkään seuraintalolle vaan käännyinkin Nuutalantielle viljasiilon ja rehottavan puutarhan kohdalta, sukelsin metsän läpi myötäpäivään ja tulin vasta sitten seuraintalolle. Näin tämä reitti tuntui aivan erilaiselta. Peltojen jälkeen saavuin vanhalle kyläkoululle, jonka pihaa reunustivat vanhat aidanseipäät. Seipäät olivat niin terävät, että ne muistuttivat lähinnä alkuasukkaiden keihäitä jossain ikiaikaisessa lastenkirjassa. Yrittivätkö lilliputit keihästää Gulliveria minikokoisilla keihäillään vai miten se tarina menikään? Pelkäsin aina, että jostain pihasta juoksisi tielle koira jota minun pitäisi paeta nousemalla mieluiten jonnekin korkealle. Tuolle aidalle en voisi kiivetä vaan joutuisin juoksemaan niin lujaa kuin kintuista pääsisin, ja se ei olisi kovin lujaa tänä päivänä.

Toki kesäpaikastamme pääsi kävelemään maantietä toiseenkin suuntaan. Silloin käännyttiin pihatieltä oikealle, kuljettiin jälleen pitkää suoraa pellon reunassa, ohitettiin kuivettunut käkkyräinen puu, jonka jälkeen käännyttiin maantieltä vasemmalle metsään hiekkatielle, joka syöksyi metsään jyrkkää alamäkeä ja vei lopulta uimarannalle. Tänne menin harvoin yksin, vaan lähdimme kävelyretkelle koko perheen voimin tai lapseni ja hänen kavereittensa, mökkinaapureidemme lasten kanssa. Saatoimme ottaa eväitä mukaan ja lapset uivat järvessä jos sinilevää ei ollut. Useimmiten sitä tosin oli, ja jouduimme kääntymään takaisin pahoilla mielin. Onneksi rantaan ilmestyi viime kesänä pieni kioski ja sieltä saattoi ostaa jäätelöt lohdutukseksi.Näitä kävelyitä teimme kuitenkin todella harvoin verrattuna omaan päivittäiseen seuraintalon kierrokseeni. Näin mielessäni Combrayn maisemien olevan huomattavasti rikkaampia kuin Ritvalan pellot. Méséglisen tie ja Guermantesin tie kuulostavat hohdokkaammilta kuin seuraintalon kierros tai uimarannalle kävely. Olen kuvitellut mielessäni Méséglisen kylän näyttävän pittoreskiltä italialaiskylältä, vaikka Ranskassa olikin. Kylä on elävä, täynnä toreja, kahviloita, ja sitä ympäröi mitä viehättävin viljava maaseutu, joka kohoaa kukkuloille kaupungin ympärille. Kyllä siellä Marcelin kelpasi kävellä.

Luin ”Combrayn” muutamassa päivässä, palautin sen ja lainasin seuraavan osan ”Swannin rakkaus”. Tässäkin teoksessa tunnistin jotain itsestäni ja ihmisistä ylipäätään. Herra Swannin ja kurtisaani Odette de Crécyn rakastuminen noudatti yleismaailmallista rakastumisen kaavaa. Rakastuneena ihminen muuttuu hölmöksi, ei pysty ajattelemaan järkevästi, vaan toimii vaistojensa ohjaamana. Rakastuneet muodostavat oman kielensä, jota muut eivät ymmärrä. Odette ja herra Swannkin ”poimivat katleijoita” puhuessaan seksuaalisesta kanssakäymisestä. Tässä osassa tutustutaan porvarisrouva Verduriniin ja hänen salonkiinsa vakituisine vieraineen. Viimeisessä osassa ”Jälleenlöydetty aika” rouva Verdurin saa lääkäriltä reseptin tilatakseen croissantteja ravintolasta. Sota-aikana voita ei niin vain saanutkaan ja rouva Verdurinin migreenin piti loitolla joka-aamuinen croissant maitokahvin kera. Tämän luettuani edelleen aina ollessani hotelliaamiaisella, muistan rouva Verdurinia ja aloitan päiväni nautinnollisesti tuoreella croissantilla ja maitokahvilla.

Lainasin osat kirjastosta yksi toisensa jälkeen ja pian olin lukenut kaikki suomeksi käännetyt osat. Teos seurailee suunnilleen kronologisesti kertojan elämänkaarta. Ensimmäisissä osissa Marcel on lapsi ja maailmaa seurataan lapsen näkökulmasta havainnoiden. Teoksen edetessä Marcel kasvaa ja muuttuu sivustakatsojan roolistaan seurapiirien henkilöksi ja aktiiviseksi toimijaksi, jota kiinnostaa taiteet ja politiikka. Tyypillisesti hän ihailee useita naisia kuten rouva Swannia ja Guermantesin herttuatarta ensin etäältä, kunnes vasta paljon myöhemmin ystävystyy heidän kanssaan ja vierailee säännöllisesti heidän kodeissaan. Albertinesta tulee varsinaisesti hänen tyttöystävänsä vuosia sen jälkeen kun hän on ihaillut tätä nuorten tyttöjen joukossa Balbecin kylpyläkaupungissa.

Minun piti odottaa vielä muutama vuosi, kunnes viimeiset osat Pakenija ja Jälleenlöydetty aika ilmestyivät suomeksi. Viimeinen osa oli vastaus kysymyksiini, jotka olivat jääneet ilmaan aiemmista osista. Tutuiksi tulleet henkilöt olivat muuttuneet vanhentuneiksi karikatyyreiksi itsestään. Kirjassa Marcel aloittaa romaaninsa kirjoittamisen.Luettuani ensimmäistä kertaa Kadonnutta aikaa etsimässä ja nykyäänkin, aina tutustuttuani uuteen ihmiseen, kysyn jossain vaiheessa, onko hän kenties lukenut teoksen. Useimmiten vastaus on, että ovat kyllä kuulleet teoksesta, mutta eivät ole lukeneet sitä. Monet ovat kuitenkin inspiroituneet yltiöpäisestä innostuksestani ja alkaneet lukea sitä, ja triokollegani tietävät, että jos juhlat jatkuvat kyllin pitkään ollessani paikalla, tämä puheenaihe on väistämättä edessä.

”Kadonnutta aikaa etsimässä” lukiessani tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni, etten ollut yksin. Joku ajatteli ja tunsi samoin kuin minä, koki ja havainnoi kuten minä. Yhtäkkiä elämällä ja sen jokaisella hetkellä oli merkitys. Katsoin elämää suurennuslasilla ja aloin nähdä sen arvon. Kirjan moninaiset teemat ja jatkuva ajassa matkustaminen, siirtyminen edestakaisin menneisyyden ja nykyhetken välillä, assosiaatioketjujen seuraaminen ja henkilöiden jokaisen mielenliikkeen ja ajatuksen analysoiminen aiheuttivat, että aloin nähdä myös oman elämäni tarkemmilla silmillä, mitä koskaan aikaisemmin. Päätin, että jos koskaan elämässäni olisi raskasta tai vaikeaa, aloittaisin kirjasarjan aina alusta. Silloin minulla ei olisi koskaan tylsää enkä olisi yksinäinen, ja muistaisin, miten eläminen itsessään onkaan sentään hienoa!

Kuinka ollakaan seuraava kerta tuli, kun olin saanut vauvan ja äitiyslomalla. Vauvani viihtyi tuntikausia päivässä rinnalla, tylsistyin ja aloin imettäessäni lukea. Pian sain idean lukea kaikki teoksen kymmenen osaa uudestaan. Siihen ei mennyt pitkään, ja toisella kerralla oli helpompi seurata Proustin suurta linjaa, kaarta, joka kantoi vääjäämättä alusta loppuun. Luin, että Proust oli aloittanut ensimmäisen ja viimeisen osan kirjoittamisen yhtä aikaa, että hänellä olisi alusta alkaen ollut mielessään koko sykli. Lopussa palataankin ensimmäisen kirjan kokemuksiin, muistellaan äidin kaivattuja hyvänyön suukkoja ja Combrayn kävelyretkiä.Kun lapseni oli muutaman kuukauden vanha, esitti yllättäen Q-teatteri näytelmää Jälleenlöydetty aika, joka oli Seppo Parkkisen dramatisoima ja Fiikka Forsmanin ohjaama versio Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta ja perustui erityisesti sen viimeiseen osaan. Pääosassa oli suuresti ihailemani Hannu Kivioja, joka esitti aikuista Marcelia. Istuin yksin pimeässä katsomossa yleisön joukossa ja kyynelet kihosivat silmiini, kun rakastamani teksti, jonka monin paikoin muistin miltei ulkoa, heräsi henkiin näyttämöllä. Näytelmä oli uskollinen alkuperäiselle tekstille, fantastinen Hannu Kivioja lateli pitkiä monologeja, joista monet tuntuivat olevan suoria lainauksia kirjasta. Hän ei vain esittänyt Marcelia, hän oli Marcel. Esityksestä oli varoiteltu sen olevan pitkä, mutta minusta nuo kolme tuntia kuluivat aivan liian nopeasti ja näytelmän loputtua, olisin voinut mennä katsomaan sen heti uudestaan.

Yksi teoksen keskeisistä teemoista on taide ja musiikki. Proust mainitsee nimeltä useita sävellyksiä ja säveltäjä Vinteuil ́n viulusonaatin pieni aihe muodostuu Swannin ja Odetten rakkauden symboliksi. Joidenkin lähteiden mukaan Vinteuil ́n esikuva olisi ollut Camille Saint-Saëns ja mainitun sonaatin esikuva hänen ensimmäinen viulusonaattinsa. Sain pakkomielteen ajatuksesta järjestää konsertti Proustin tekstien ympärille, jossa esitettäisiin kirjassa mainittuja teoksia ja luettaisiin otteita kirjasta. Minulle tuli mahdollisuus toteuttaa konsertti Aino Acktén kamarifestivaalilla pianotrioni ja lausuntataiteilija Suvi Olavisen kanssa. Viulistina esitin itse pianistin kanssa osan Saint-Saënsin viulusonaatista, sen, jossa arvelin ”pikku aiheen” esiintyvän. Pianisti esitti Wagnerin Laulun iltatähdelle pianosovituksena, josta Proust käyttää nimitystä Romanssi, sellisti ja pianisti esittivät Debussyn sellosonaatin ja triona soitimme vielä Saint-Saënsin järkälemäisen pianotrion. Käytin valtavasti aikaa löytääkseni kirjoista teoksiin sopivat otteet, joita konsertissa luettiin teosten välissä. Sali oli lämpimänä kesäiltana aivan täynnä ja tunnelma käsinkosketeltava. Teksti kuulosti ääneen luettuna hypnoottiselta. Vaikka otteet olivat irrotettu kokonaisuudesta, kuulija pystyi ne ymmärtämään. Pääosin niissä puhuttiin musiikista, mutta konsertin alussa luettiin tietenkin teoksen alku ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan.” Suvi Olavisen pehmeä ääni soi edelleen korvissani, kun tartun kirjaan ja luen ensimmäiset sivut.

Proust oivalsi jotain olennaista taiteen merkityksestä elämän sisältönä. Lukiessani ”Kadonnutta aikaa etsimässä” oivalsin jotain itsekin. Taide parhaimmillaan mahdollistaa ajassa siirtymisen menneisyyteen ja tulevaisuuteen, se saa ajan venymään, kulumaan hitaasti tai juoksemaan huimaa vauhtia, kuten Marcelin herätessä päiväunilta nojatuolissaan, nähdessään kaikki elämänsä huoneet ja nojatuolit vilistämässä edessään, yksi toisensa perässä.