Kimmo Oksanen: Tykin ruokaa
Syksyllä 2008 minut ammuttiin Suomenlinnan huoltotunnelia pitkin Marian sairaalaan. Kerron siitäkin tapahtumasta helmikuussa julkaistussa kirjassani Kasvonsa menettänyt mies. Se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun minua Suokissa ammuttiin. Joskus 1960-70-lukujen vaihteessa olin pieni poika. Isäni nosti minut vallikanuunan piipulle ja työnsi jalat edellä sisään. Minusta näkyi vain pää. Se oli isän mielestä kai hauskaa. Hän laukaisi tapauksesta kuvan. Harmi, että kuva on kadonnut. Muistan siitä vain sen, että kuva on epätarkka. Se lienee johtunut siitä, että isäni hohotti koko kuvaamisensa ajan.
Filmi ja kuvien kehityttäminen olivat silloin kallista. Tapana ei ollut napsia useampia ruutuja. Isän taskut olivat tuolloin tavanomaista tyhjemmät. Ehkä hän siksi säästeli ruutuja. Isä oli innokas kameramies. Piti säästää muihinkin kohteisiin. Hänellä oli niin paljon kuvattavaa. Harmi siksikin, että kuva on kadonnut, että olisin kasvojeni ilmeestä ehkä voinut päätellä, oliko piipun nuohoaminen hauskaa myös minun mielestäni. Vai suostuinko projektiin vain siksi, että halusin miellyttää isää. Halusin ehkä, että hänellä oli kivaa. Hänellä oli niin paljon murehdittavaa tuohon aikaan.
Isällä oli viisi kuorma-autoa. 1967 hän teki konkurssin. Se oli siihen aikaan paha juttu. Menetimme kaiken. Autot, talon, koko omaisuuden, ja seitsenhenkinen perhekin hajosi. Hajosi sikäli, että vanhemmat sisarukseni asettuivat eri paikkakunnille Päijät-Hämeeseen, isä lähti Helsinkiin töihin, ja minä jäin äidin kanssa kahden. Perhe kokoontui vielä yhden katon alle, mutta se ei ollut enää sama. Koti oli kadonnut. Oli vain asuntoja. Siksi olen ehkä kaivannut kotia enemmän kuin mitään muuta. Siksi en ole ehkä kotia koskaan pystynyt rakentamaan. Olen etsinyt sitä kiihkeästi kaikkialta, missä vähänkään on ollut valmiiksi tuttuutta. Myös Suomenlinnasta.
Kävin isän luona usein Helsingissä. Hänellä ei ollut varmaankaan juuri rahaa. Nukuimme vierekkäin kaksikerroksisessa hetekassa miesten asuntolassa Käpylässä. Olisiko vuode maksanut kaksi markkaa yöltä. Isällä ei ollut varaa kuin yhteen petiin. Söimme ravintola Kuopassa Vilhonkadulla. Isä tilasi meille kaksi kaurapuuroa. Erehdyin sirottelemaan puuron päälle sentin kerroksen suolaa. Luulin sitä sokeriksi. Isä koetti vaihtaa annoksen. Tarjoiluluukun pyöreänaamainen emäntä ei suostunut. Isä kuori suolan pois, söi itse annoksen ja antoi minulle omansa. Isällä ei ollut varaa ostaa uutta. Se olisi maksanut markan.
Ehkä hän siksi toi minut aina myös Suomenlinnaan. Toinen hänen suosikkinsa oli Seurasaari. Hän arveli pikkupojan viihtyvän saarilla. Niillä oli nähtävää. Ilmaiseksi. Seurasaari oli minunkin iloni. Siellä sai syöttää oravia. Kyllä Suomenlinnan tykitkin minua kiinnostivat. Mutta ei niin paljon kuin isää. Pidin enemmän oravista, ja jos äänestettiin, valitsin Seurasaaren.
Isä pestautui Helsingissä linja-autonkuljettajaksi. Helsingissä oli sinisiä ja punaisia busseja. Isä ajoi punaisia. Ne olivat minusta hienompia. Hänellä oli kai jokin kuljettajien kortti, jolla sai matkustaa lautalla ilmaiseksi. Ehkä hänellä oli myös jonkinlainen veteraanien vapaakortti Sotamuseoon. Kävimme siellä aina: aina samat haarniskat ja aseet. Mennään jo pois, hinguin ja kiskoin isää housunlahkeesta. Mutta nyt ymmärrän häntä. Hän ilmoittautui 17-vuotiaana vapaaehtoisena sotaan. Mikä tapahtuu 17-vuotiaalle, se vaikuttaa voimakkaasti. Sota nyt ainakin, ja siksi katselimme aseita.
Suomenlinna puolestaan tarttui minuun. Tulin Helsinkiin opiskelemaan. Aika pian löysimme kirjallisuutta opiskelleiden kavereitteni kanssa lukupaikaksi – Suomenlinnan vallit ja rantakalliot. Aina, kun ensimmäiset kalliolaikut vapautuivat lumen alta kevääseen, olimme runokirjojemme kanssa paikalla. Minähän meidät sinne ohjasin. Olihan Suomenlinna tarttunut minuun, ja minä Suomenlinnaan. Kun sitten monien tapahtumien jälkeen 2000-luvulla muutin saarelle asumaan, olin jo valmiiksi tutussa paikassa.
En minä saarella enää asu. Mutta lapseni asuu. Isä kuoli 2003 keväällä. Lapsi syntyi myöhemmin samana vuonna. Eräällä tavalla ajattelen, että hänessä isä on saarella yhä.
Kimmo Oksanen
Kimmo Oksanen, s. 1960, on Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija.
Hän on käynyt Suomenlinnassa lapsesta saakka. Hän on asunut Isolla Mustasaarella ja Kustaanmiekalla.
Teos Kasvonsa menettänyt mies (WSOY) ilmestyi 23. 2. 2015.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat osin Suomenlinnaan.
Suomenlinnan kirjastossa myös Oksasen teokset:
Makasiinit 1899-2006 (2006)
Kerjäläisten valtakunta: totuus kerjäävistä romaneista... ja muita valheita (2009)
Suomenlinnan sanomia voi lukea Suomenlinnan kirjastossa.
Kuva: Esko Jämsä (Visit Helsinki)