Lauri Vanhala ja Muhaned Durubi

Ruosteisia luonnoksia ja muuuta Tiksi Open Micissa 6.2.2020

Kun helmikuun auringon kirkastama päivä kääntyi illaksi, Tiksin runoklubilla kuultiin Irakista Suomeen kotiutuneen runoilijan ja kuvataiteilijan Muhaned Durubin ajatuksia elämästä ja taiteesta. Lauri Vanhalan luotsaaman keskustelun lomassa nähtiin suurelta näytöltä teoskuvia Durubin hiljattain ilmestyneestä teoksesta Ruosteisia luonnoksia – Rusty sketches (Enostone 2019). Teoksen kuvat ja aforisminomaiset runot käyvät keskustelua keskenään, ne koskettavat ja jättävät tilaa lukijan ja katsojan ajatuksille.

Durubi kertoi syntyneensä Bagdadissa ja opiskelleensa lukion jälkeen maalaustaidetta taideakatemiassa. Lauri Vanhalan kysymykseen mikä sai hänet valitsemaan taiteilijan ammatin ja mitä taide hänelle merkitsee, Durubi vastasi:
– Kysymys ei ole niinkään valinnasta, vaan sisäisestä äänestä ja tarpeesta löytää keino ilmaista itseään. Taide on ikään kuin kieli sisäiselle äänelle – tapa puhua ja tuntea. Taiteen kieli on universaalia ja sitä voivat kaikki ihmiset ymmärtää.

Entä mistä Durubin aiheet ja ideat syntyvät? Taiteilija vastasi niiden kumpuavan ympäristöstä ja tunteista. Teokset voivat myös syntyä meditaation tuloksena.

Durubin runot ovat hiottuja, kiteytettyjä mietelmiä. Mikä on saanut sinut kirjoittamaan juuri tällä tavoin, Vanhala kysyi.
– Ilmaisutapa sopii minulle, koska runot ovat ikään kuin maalaus. En näe eroa kuvataiteen ja runojen välillä. Kuva on runo.

Haastattelun lopuksi kuulimme Durubin esittävän runojaan kauniisti soljuvalla arabian kielellä. Vanhala lausui samat tekstit suomeksi. Taiteen kieli on todellakin kansainvälinen, ihmisiä yhdistävä.

Illan open mic osuudessa kuulimme monipuolisen valikoiman runoja alkaen stadin murteella lausutuista runoista, Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden inspiroimiin runoihin ja päätyen Suomen historian kipupisteeseen, sisällissotaan.

Ihastuttavan illan päätteeksi voi yhtyä Vanhalan hienoihin sanoihin siitä, että pohjimmiltaan me ihmiset olemme kaikki samanlaisia, iloinemme ja murheinemme.

Teksti: Krisiina Nurminen

Kuvassa Lauri Vanhala ja Muhaned Durubi (Kuva: Marjo Mannila)