Kaikkien aikojen pop-vuosi 1966: Kesäkuu

Tasan 50 vuotta sitten – vuonna 1966 – populaarimusiikissa oli käynnissä ennenkuulumattoman rikas ja mielikuvituksellinen kausi. Vaikutteita imettiin kaikkialta ja musiikki muutti muotoaan jatkuvasti. Kokeilut eivät onneksi jääneet vain underground-ilmiöiksi, vaan musiikin koko kirjo heijastui myyntilistoilla. Musiikkia ostava yleisö arvosti edistyksellistä asennetta ja vaati sitä omilta suosikeiltaan. Albumista tuli vuoden 1966 aikana itsenäinen taidemuoto ja populaarimusiikkiin alettiin suhtautua vakavammin kuin ennen. Bob Dylan julkaisi kesällä 1966 popmusiikin historian ensimmäisen eheäksi kokonaisuudeksi suunnitellun kahden lp:n kokonaisuuden Blonde On Blonde. Tupla-lp oli Dylanin uran kunnianhimoisin ja monipuolisin kokonaisuus.

Bob Dylan : Blonde On Blonde

Julkaistu: Toukokuun ja heinäkuun välillä 1966 (Columbia)
Äänitetty: 5.10.1965 - 10.3.1966
Tuottaja: Bob Johnston

Levynkansilla oli aikanaan tapana kertoa jotain olennaista levyn sisällöstä. Bob Dylanin kesällä 1966 julkaistu Blonde On Blonde oli tästä hyvä esimerkki. Kylmissään hytisevä Bob Dylan katsoo siinä silmät sirrillään kohti kameraa. Kuva on epätarkka, utuinen ja oudon etäinen. Kuvan kompositio on tehokas. Mokkatakki ja ruudullinen kaulahuivi sulautuvat taustaan, jonka tiiliseinä ja kalteroidut ikkunat luovat vaikutelman vankilasta. Bobin turpealla kampauksella kruunattu pää on suhteettoman iso suhteessa hintelään vartaloon. Kuvassa oleva mies on epätasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa – hän antaa itsestään sekavan mielikuvan.

Blonde On Blonde on kansikuvansa kaltainen levy, josta on vaikea saada otetta. Se tuntuu liikkuvan aina askeleen verran edellä kuuntelijaansa. Olen kuunnellut levyn vuosien aikana ehkä satoja kertoja ja jokainen kuuntelukerta tuo siitä esiin uusia asioita. Jokin ”Visions of Johannan” hämärältä tuntunut säe tai säkeistö saattaa yhtäkkiä muuttua ymmärrettäväksi, vaikka olen osannut tavata sen sanasta sanaan jo pitkään. Levyn sumeus ja hämäryys tekee siitä loputtoman kiehtovan. Toisin kuin Pet Sounds, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten täydellinen, niin Blonde On Blonde on pienintä yksityiskohtaa myöten epätäydellinen – se on jatkuvassa ”tulemisen tilassa” ja hakee kuulijan päässä loputtomasti muotoaan.

Dylan levytti tammikuun 1965 ja maaliskuun 1966 välillä kolme kokonaista albumia Bringing It All Back Home, Highway 61 Revisited ja Blonde On Blonde sekä kaksi itsenäistä singleä ”Positively 4th Street” ja ”Can You Please Crawl Out Your Window?”. Työtahti oli hengästyttävän kova, varsinkin kun hän kiersi koko ajan maailmalla. Hän oli vuoden 1965 aikana ottanut taustalleen kovaäänisen sähköisen yhtyeen, jolle hänen piti säveltää ja sanoittaa aivan uudenlaisia iskevimpiä lauluja. Taustayhtye kannatteli musiikkia ja Dylan kykeni nyt keskittymään laulusuorituksissaan fraseeraukseen ja hienovaraisiin painotuksiin. Dylanille tämä merkitsi ilmaisun vapautumista, mikä avasi luovuuden hanat. Hän tiesi, että hänellä oli kiire. Uudenlaiset sähköistetyt laulut tuli tehdä nyt ja heti, sillä pian kaavamaisuus ja tottumus korvaisivat luovan ja uudenlaisen tavan tehdä musiikkia. Hän sävelsi ja sanoitti kuumeisesti. Hän valvoi ja pysyi liikkeessä ainoastaan piristeiden ansioista.

Heinäkuussa 1965 julkaisu single ”Like A Rolling Stone” oli valtava menestys ja Dylan oli kohonnut maailman pop-eliittiin. Hän oli median jatkuvassa pyörityksessä ja joutui soolo-artistina kantamaan kaiken omilla harteillaan. Hänen oli pakko luoda itselleen suojakuori ja sumuverho, jonka läpi julkisuus ei voisi päästä käsiksi hänen todelliseen minäänsä. Hänen haastattelunsa olivat lyhytsanaisia töksäyttelyjä tai puhdasta pelleilyä. Aurinkolaseista ja liian pitkäksi kasvaneesta tukkapörröstä oli muodostunut hänen tavaramerkkejään – niiden takana oli helppo piileskellä.

Bringing It All Back Home ja Highway 61 Revisited olivat folkin ja popin välillä kuljeskelleen Dylanin murrosvaiheen levyjä. Ne ovat pisteliäitä ja tarkkasilmäisiä levyjä, joissa Dylanin äly on terävimmillään. Molemmilla levyillä on selviä kiinnikkeitä entiseen yhteiskunnallisesti kantaaottavaan tyyliin. Blonde on Blonde on toista maata. Dylan on sillä sumea, epämääräinen ja matalaotsainen. Levy ei ota kantaa, eikä osoittele. Levy lähtee käyntiin tomppelilla huumorilaululla ”Rainy Day Women ♯12 & 35”, jossa pelastusarmeijan tyyliin julistetaan pilvenpolton ilosanomaa. Yllättävää kyllä laulu julkaisiin singlenä ja siitä tuli valtava menestys.

Blonde on Blonde ei ollut Dylanille helppo levy. Alkuvuoden 1965 levytysten irtonaisuus ja vaivattomuus olivat poissa jo levyn ensimmäisissä äänityssessioissa. Hän aloitti levyn äänitykset vakituisen taustayhtyeensä The Hawksin (myöhemmin tunnettu nimellä The Band) kanssa loka-marraskuussa 1965 New Yorkissa, mutta musiikki ei toiminut Dylanin haluamalla tavalla. ”Visions of Johanna” –laulua yritettiin lukuisia kertoja ensin nopeana ja suoraviivaisena rhythm & bluesina, jonka jälkeen tempoa hidastettiin. Mutta mikään ei toiminut. The Hawks soitti liian voimakkaasti, ja laulun nyanssit jäivät saavuttamatta. New Yorkin sessioista levylle päätyi ainoastaan “One of Us Must Know (Sooner or Later)”, johon The Hawksin intensiivinen ja hengästyttävä tyyli sopi hyvin.

Dylan päätti jatkaa levyn äänityksiä countryn kotikaupungissa Nashvillessä, jossa hänen ympärilleen koottiin joukko paikallisia studiomuusikoita. Heidän kanssaan homma toimi erinomaisesti. Dylanin ei tarvinnut ohjeistaa ja käskyttää soittajia, vaan kukin tiesi intuitiivisesti oman roolinsa. Studiomuusikoilla oli näkemystä jäädä tarvittaessa taka-alalle ja antaa tilaa muille. Ongelmaksi tulikin nyt itse Dylan. Hänellä oli tapana tulla äänityssessioihin keskeneräisten lauluraakileiden kanssa. Hän kirjoitti laulut valmiiksi vasta studiossa, samaan aikaan kun kovaa tuntipalkkaa ansaitsevat muusikot odottelivat ja pelasivat korttia keskenään. Äänityksiin päästiin käsiksi usein vasta keskiyön jälkeen. 11-minuuttisen levyn kohokohdan ”Sad Eyed Lady of the Lowlandsin” äänitykset aloitettiin vasta neljän aikaan aamuyöllä, vaikka session piti alkaa jo alkuillasta kuudelta. Kappaleen hämyisän viipyilevä tunnelma kumpuaa siis Dylanin ja soittajien aidosta väsymyksestä.

Mietin pitkään 1966-sarjaa suunnitellessani, että voinko ottaa mukaan niinkin ikonisen rock-levyn kuin Blonde On Blonde. Sarjanhan oli tarkoitus keskittyä poppiin. Mutta pian ymmärsin, että Blonde On Blonde on Dylanin levyistä nimenomaan se popein. Levy on popmaailman pyörteissä ja huuruissa syntynyt taidepop-teos: se on samanaikaisesti helposti lähestyttävä ja vaikeasti sulatettava - kepeä ja hankala.

Blonde On Blonde yhdistelee matalaa ja korkeaa kulttuuria, rhythm bluesia ja countrya, kansanmusiikkia ja poppia, korkeatasoista runoutta ja typeriä vitsejä. Kaikki vaikutteet ja ainekset suodattuvat levyllä kummallisen tasaiseksi ja latteaksi pinnaksi, jossa kaikki on häilyvää ja sumeaa. Mikään yksityiskohta ei nouse erityisenä esiin, eikä mihinkään syvennytä – asiat ja merkitykset ovat jatkuvassa liikkeessä. ”Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Again” on nimeään myöten esimerkillinen Blonde on Blonden kappale. Loputtomalta tuntuva kappale tuntuu jokaisella kuuntelukerralla pitemmältä kuin muistinkaan. Päättymättömyyden vaikutelma syntyy musiikista: taustalla soittava yhtye lopettaa jokaisen säkeistön samalla juhlallisella tyylillä kuin millä laulut on yleensä tapana päättää. Tästä syntyy jännittävä spiraalimainen kierto, ja pian kuuntelijan pää on aivan pyörällä.

Dylan hylkäsi luomansa taidepop-tyylin samantien Blonde on Blonden ilmestyttyä ja palasi kansanmusiikin pariin. Hän joutui heinäkuussa 1966 mystiseen moottoripyöräonnettomuuteen, muutti maalle, katosi julkisuudesta ja palasi konserttilavoille vasta kahdeksen vuoden päästä vuonna 1974. Palattuaan Dylan oli muuttunut seesteisemmäksi tunnustukselliseksi laulaja-lauluntekijäksi. Hänen taidepop-kautensa jäi siis suhteellisen lyhyeksi leimahduksi, mutta hän sai seuraajia. The Beatles, The Rolling Stones, The Byrds ja lukuisat muut muuttuivat vuosien 1965-66 aikana nimenomaan Bob Dylanin esimerkin innoittamina teinipoppareista taidepoppareiksi. Karhean realistinen The Velvet Underground jatkoi suoraan siitä mihin Dylan oli Blonde On Blondellaan jäänyt.