Alakotila2, Alakotila2, Alakotila2

Esiin pianon takaa

Alakotila, Timo: Timo Alakotila & piano. – Helsinki : Åkerö Records, p2016. – ÅkeröCD16.

Muistan Timo Alakotilan parhaiten hyväntuulisena harmonin polkijana 1980- ja 1990-lukujen JPP-yhtyeestä. Muistikuva on sympaattinen, mutta ei tee oikeutta Alakotilan uralle. Vuonna 2016 hän on todella monipuolinen muusikko ja säveltäjä, jota ei voi eikä pidä lokeroida kansanmusiikkiin, ei edes sitä laajempaan maailmanmusiikin mielikuvaan. Matkan varrelta voidaan poimia lukuisat onnistuneet yhteistyöprojektit sellaisten taiteilijoiden kuten Maria Kalaniemi ja Erik Hokkanen kanssa.

Mutta niin haluttu soittaja kuin Alakotila aina on ollut, ensin harmonin, sittemmin lähinnä pianon äärellä, minusta hän on aina ollut ennen muuta säveltäjä. Jo JPP:n riveissä huomiotani kiinnitti hänen perinteisen pelimannivakion ulkopuolelle kurottava säveltäjyytensä, joka sittemmin onkin saanut kukoistaa niin perinteen kuin viihdemusiikin ja hiukan muunkin puolella. Ennen tämän pianolevyn esittelyä haluan mainita erityisesti Texicallin vuonna 2009 julkaiseman albumin, joka sisältää kaksi Alakotilan taidemusiikin suuntaan kurottavaa sävellystä, Concerto grosson sekä konserton melodiabassoharmonikalle ja kamariorkesterille. Kyllä niittenkin musiikissa pääosin pysytään ns. kevyen klassisen tai viihteen puolella, mutta Alakotila tekee sen omalla tavallaan, josta puuttuu kokonaan esimerkiksi muuten musiikillisesti aika läheisen kollegan Anssi Tikanmäen rock-mauste.

Kolmisenkymmentä vuotta musiikkibisneksessä ja levytysten maailmassa viihtynyt Alakotila on siis vasta nyt julkaissut aidon soololevyn. Urkuharmonia ei nyt kuulla, huomion keskipisteessä ovat pianisti ja säveltäjä Timo Alakotila. Tosin ilmaisu ”huomion keskipisteessä” johtuu vain siitä, että mukana ei ole ketään, jonka taustalle Alakotila voisi asettautua. Hän tekee kyllä kaikkensa välttääkseen huomion kiinnittymistä itseensä nytkään. Musiikki ei ärjy eikä murise bassossa, se soljuu Alakotilan aivoista sormien kautta kuin raikas, oikukkaasti mutta lempeästi pikkukivien välistä pujotteleva tunturipuro. Levy on vähäeleinen ja siksi myös hyvin näköinen.

Harkittuja sävellyksiä täynnä harmonisia ja melodisia yksityiskohtia

Musiikkia on hankala lokeroida, vaikka periaatteessa ollaan koko ajan hyvin tonaalisen ja viihteellisen pianismin äärellä. Jazzia tästä ei kaivamallakaan löydy, mutta ei musiikki tavanomaista suomalaista viihdemusiikkiakaan ole. Ehkä kaikkein yllättävintä on, ettei Alakotilan piano vie ajatuksia myöskään kansanmusiikin suuntaan, kuten hänen uraansa ajatellen voisi odottaa. Piano ei suomalaiseen pelimannimusiikin perinteeseen muutenkaan kuulu, joten ehkä sen äärellä myös Alakotilan ajatus on liikkunut ihan omia teitään.

Levyllä kuullaan joka tapauksessa harkittuja sävellyksiä, ei improvisoivaa soittelua. Näin uskaltaa sanoa senkin takia, että levyn musiikki julkaistaan saman tien myös nuottina. Se on poikkeuksellinen ratkaisu ja antaa ymmärtää kustantajan olettavan, että tälle musiikille löytyy muitakin soittajia. Ainakaan esteenä ei ole ylenpalttinen virtuoosisuus. Alakotilan piano on kiihkeimmilläänkin kohtuullinen, jotenkin hyvin suomalainen. Albumilta löytyy mietiskelevän impressionistisesta pianomusiikista pitäville runsaasti soitettavaa, eikä rytmiryhmää tarvita. Alakotilan soolopianismi ei ole tanssimusiikkia, tätä joko kuunnellaan tai sitten ei.

Ensi kuulemalla Alakotilan musiikki voi tuntua sujuvalta kaunomaalailulta ilman sen kummempia ulottuvuuksia. Uusintakerroilla sitä alkaakin yhtäkkiä erottaa harmonisia ja melodisia yksityiskohtia, joiden takia ymmärtää, miksi Alakotila on niin suosittu soittajana ja säveltäjänä. Hän tekee pientä ja pienesti, mutta omalla tavallaan tonaalista makuhermoa aina miellyttäen. Ymmärrän silti, jos joku syyttää Alakotilan levyä yksi-ilmeiseksi tai jopa yksitoikkoiseksi, yllätyksettömäksi. Diskanttiin painottuvaa pianonsoittoa voi olla tylsää kuunnella tunti yhteen putkeen. Siksi kannattaa pysytellä tarkkana, välttää lähtemästä mukaan pehmeästi kellumaan ja tarkkailla sen sijaan niitä yksityiskohtia. Alakotilalla on ns. melodinen lahja, josta moni säveltäjä olisi valmis vaikka maksamaan. Tuon helppouden takaa vasta löytyy se Timo Alakotilan musiikin varsinainen anti.

Teksti: Heikki Poroila

 Alakotila.jpg

Linkki albumiin Timo Alakotila & piano

https://luettelo.helmet.fi/record=b2250334~S9*fin

Linkki nuottiin Timo Alakotila & piano

https://luettelo.helmet.fi/record=b2250726~S9*fin

Linkki Alakotilan harmonikkakonserton levytykseen

https://luettelo.helmet.fi/record=b1915751~S9*fin

*****************

HPKeravalla

Suomalaisen musiikkikirjastotyön grand old man Heikki Poroila käsittelee juttusarjassaan musiikkia eri näkökulmista.

Sarjan aiemmat osat:

Äänitepiratismi : liian lyhyt oppimäärä : Stephen Witt: How music got free (7.7.2016)

Pelkistettyä musiikkitodellisuutta : Henrik Schwarz & Tokyo Secret Orchestra: Instruments (1.7.2016)

Ennen kuulematonta Melartinia : Traumgesicht, Marjatta, Sininen helmi (6.6.2016)

Blackmore's Night : Ritchie Blackmoren uusimmat seikkailut (28.4.2016)

Tryffelihymnin perässä  : The Peärls Before Swïne Experience: Swïne Live! (23.3.2016)

Uutta ikivanhaa Zappaa  : Frank Zappa: 200 Motels The Suites (19.2.2016)

Sinä ihana, sensitiva Jean Sibelius!  : Päiväkirja 1909-1944 (4.2.2016)

Kaustinen meets Pekka Pohjola  : Juha Kujanpään Kivenpyörittäjä ja Kultasiipi (25.1.2016)