Kaikkien aikojen pop-vuosi 1966: Tammikuu

Tasan 50 vuotta sitten – vuonna 1966 – populaarimusiikissa oli käynnissä ennenkuulumattoman rikas ja mielikuvituksellinen kausi. Vaikutteita imettiin kaikkialta ja musiikki muutti muotoaan jatkuvasti. Kokeilut eivät onneksi jääneet vain underground-ilmiöiksi, vaan musiikin koko kirjo heijastui myyntilistoilla. Musiikkia ostava yleisö arvosti edistyksellistä asennetta ja vaati sitä omilta suosikeiltaan. Albumista tuli vuoden 1966 aikana itsenäinen taidemuoto ja populaarimusiikkiin alettiin suhtautua vakavammin kuin ennen. 1966 oli murrosten vuosi, jolloin moni tulevien vuosien ilmiö alkoi saavuttaa suosiota.

Laulaja-lauluntekijät

Laulaja-lauluntekijöitä on ollut olemassa yhtä kauan kuin musiikkia. Homeros ja keskiajan trubaduurit olivat runonlaulajia, jotka esittivät itse sepittämiään laulaja ja loivat laulujen sivutuotteena runouden ja kirjallisuuden. 1900-luvun alkupuolen populaarimusiikissa laulaja-lauluntekijöillä on ollut vaikeampaa. Laulun esittäjä ja tekijä haluttiin pitää erillään toisistaan, ja molempiin tehtäviin löytyi omat ammattilaisensa. The Beatles ja Bob Dylan mullistivat kaavan ja artisteista tuli tuotantokoneistosta riippumattomia omaehtoisia tekijöitä.

Laulaja-lauluntekijä-musiikki oli suosituimmillaan 1970-luvulla, jolloin maailman hittilistoja hallitsivat mm. Carole King, Jackson Browne, Neil Young, Cat Stevens, Joni Mitchell ja lukuisat muut. Tyylilajin kehityksen kannalta vuodet 1965-67 olivat olennaisia, sillä juuri silloin puhdasverinen folk alkoi sulautua popmusiikkiin ja tästä syntynyt uusi tyyli päätyi lopulta hittilistoille. Tammikuun 1. päivä 1966 on tarinan kannalta erityisen tärkeä. Simon & Garfunkelin levytys ”The Sound of Silence” nousi tuolloin Yhdysvaltain Hot100-singlelistan ykköseksi.

Herkät pojat hittilistoilla

Folk-duo Simon & Garfunkelin ”The Sound of Silence” oli julkaistu alun perin pari vuotta aiemmin debyyttialbumilla Wednesday Morning, 3 AM, mutta albumi oli flopannut pahasti. Duo päätti epäonnistumisen seurauksena lopettaa toimintansa – Art Garfunkel jatkoi opintojaan Columbian yliopistossa New Yorkissa ja Paul Simon muutti Lontooseen kiertelemään paikallisia folk-klubeja. Vuoden 1965 aikana ”The Sound of Silence” oli tullut suosituksi bostonilaisilla ja floridalaisilla radioasemilla – mikä oli epätavallista albumiraidalle. Columbia Recordsin tuottaja Tom Wilson tajusi, että laulu kannattaisikin julkaista singlenä ja päätti ehostaa alkuperäisraitaa lisäämällä siihen sähköisen folk-rock bänditaustan. Hän ei kertonut tästä duolle, vaan julkaisi sen omavaltaisesti. Wilsonin uhkapeli kannatti, sillä syyskuussa 1965 julkaistusta singlestä tuli maailmanlaajuinen jättimenestys.

”The Sound of Silencen” mutkikas tarina kertoo hyvin vuosien 1964-66 aikana tapahtuneesta henkisen ilmapiirin muutoksesta. Vuonna 1964 folk oli vielä kantaaottavaa ja julistavaa musiikkia, jonka taustavaikuttajana oli voimakas yhteiskunnallisesti tiedostava yhteisö. Yhteisöllisyys heijastui myös laulutapaan, sillä-folk-piireissä arvostettiin kansanperinteestä kumpuavaa voimakasta laulutapaa ja vierastettiin yksilöllistä omaa ääntä. Paul Simonin herkkä ja kuiskiva ääni oli toisesta maailmasta. Hän oli yhteiskunnallisesti valveutunut ja kallellaan vasemmalle, mutta ei julistanut arvomaailmaansa.

Paul Simon ja Art Garfunkel olivat molemmat herkkiä ja hyvätapaisia kirjallisuudesta kiinnostuneita nuorukaisia. Herkkyys kuului onneksi myös heidän musiikissaan ja ulkoisessa olemuksessaan. He olivat vilpittömiä ja rehellisiä, mikä oli avain heidän suuren suosionsa taustalla. Vuosien 1965-66 aikana yleisö ei enää halunnut uusia Woody Guthrie –imitaattoreita. He alkoivat sen sijaan kaivata omaäänisiä ja persoonallisia laulajia, jotka osasivat säveltää ja sanoittaa – kuten The Beatles.

Lontoon folk-klubeilla

Paul Simon muutti ”välivuonnaan” 1965 Lontooseen ja vakiinnutti asemansa Sohon vilkkailla folk-klubeilla. Hän julkaisi Lontoon aikanaan myös ensimmäisen vähälle huomiolle jääneen sooloalbuminsa The Paul Simon Songbook, joka sisälsi pelkistettyjä yksin kitaran kanssa laulettuja versioita Simon & Garfunkelin kappaleista. Sohon folk-piireissä oli murroskausi menossa, sillä blues oli korvautumassa brittien omalla melodisemmalla kansanmusiikilla. Romanttinen ja hienostunut brittiläinen folk imi vaikutteita jopa keskiajan ja renessanssin musiikista. Donovanin pelottoman omaääninen folk oli päätynyt hittilistoille, mikä houkutteli klubeille yhä enemmän ja enemmän yleisöä sekä uusia lahjakkaita lauluntekijöitä. Sohon klubeilla arvostettiin vahvaa musikaalisuutta ja soittotaitoa. Klubien tähtiä olivat kitaristit Bert Jansch, John Renbourn ja Davy Graham. Grahamin sävellys ”Anji” (tunnetaan myös nimillä ”Angi” tai ”Angie”) oli jokaisen folk-kitaristiksi havittelevan koetinkivi ja testikappale, jonka Paul Simonkin onnistui kurinalaisesti opettelemaan. Laulu päätyi Simon & Garfunkelin albumille Sounds of Silence jopa kahtena eri versiona: kitara-instrumentaalina ja mukaelmana nimellä "Somewhere They Can't Find Me".

Jackson C. Frank oli toinen Sohon klubeilla esiintynyt newyorkilainen. Frank oli täysi-ikäiseksi tultuaan matkustanut Lontooseen vakuutuskorvauksilla, jotka hän sai 11-vuotiaana saamistaan palovammoista. Koulussa tapahtunut höyrykattilan räjähdys oli tappanut 15 lasta ja hän itse oli saanut pahat puolet ruumiista peittävät palovammat. Toipumisaikanaan hän oli innostunut musiikista ja opetteli soittamaan kitaraa. Hän matkusti laivalla Englantiin 21-vuotiaana ja ryhtyi folk-laulajaksi. Hän tutustui klubeilla Paul Simoniin, joka tuotti hänen ainoaksi jääneen albuminsa Jackson C. Frank. Columbia Recordsin julkaisema levy ilmestyi joulukuussa 1965. Frankin musiikissa on erityistä sen riipaiseva henkilökohtaisuus ja intiimi tunnelma. Levyn sydäntä särkevällä musiikilla oli suuri vaikutus Lontoon folk-piireissä, mutta Yhdysvalloissa ja muualla sitä ei noteerattu. Levy oli Nick Draken suosikkeja ja vaikutti suuresti hänen kehittymiseensä lauluntekijänä. Sävelmästä ”Blues Run The Game” tuli folk-piireissä standardi, ja sen levyttivät mm. Frankin tyttöystävä Sandy Denny, Nick Drake, Bert Jansch ja Simon & Garfunkel. Mielenterveysongelmat lamaannuttivat Frankin uran jo vuoden 1966 aikana ja hän muutti takaisin Yhdysvaltoihin. Jackson C. Frank jäi hänen ainoaksi levyksi. Frankin arvostus alkoi kasvaa uusintajulkaisujen myötä vasta 2000-luvulla, vuosi pari Frankin kuoleman jälkeen. Erityisesti nuoret indie-muusikot arvostavat häntä ja lauluja on päätynyt mm. Erland & The Carnivalin, Daft Punkin, Laura Marlingin ja Soulsaversin levyille.

Lauluntekijöistä laulajiksi

Cover-versioiden lukumäärän perusteella yksi vuoden 1966 näkyvimmistä uusista lauluntekijöistä oli New Yorkin Greenwich Villagen folk-klubeilla uransa aloittanut Tim Hardin. Heinäkuussa 1966 ilmestynyt albumi Tim Hardin 1 oli laulumateriaaliltaan hämmästyttävän kovatasoinen kokonaisuus, yksi vuoden tasokkaimmista debyyttialbumeista. Hardin ei ollut kuitenkaan itse tyytyväinen siihen. Levyn materiaali on nauhoitettu pääosin jo pari vuotta aiemmin ja Hardin piti levyä vain demona, josta ”oikeat laulajat” voisivat poimia materiaalia levyilleen. Näin kävikin, sillä joulukuussa 1966 viihdelaulaja Bobby Darin julkaisi levyn If I Were A Carpenter, joka sisälsi peräti viisi Hardinin sävellystä. ”If I Were A Carpenterista” tuli iso hitti Darinille, mutta ei Hardinille.

Avarakatseinen levy-yhtiö Verve Forecast näki Hardinissa potentiaalia myös laulajana ja päätti julkaista demot jousilla ehostettuina versioina. Hardinin karhean hauras lauluääni sopi hienosti levyn minimalistisiin lauluihin, joissa ei ollut mitään liikaa. Hardinin maine muusikkopiirissä kasvoi levyn myötä nopeasti ja hänen lauluistaan on tehty vuosien aikana lukuisia versioita. Hardinin oma ura oli arvostuksesta huolimatta murheellinen ja häneltä jäi lopullinen läpimurto laulajana tekemättä. Hän kamppaili parikymppisestä asti huumeriippuvuuden kanssa ja kuoli heroiinin yliannostukseen vuonna 1980.

New Yorkista kotoisin oleva Neil Diamond oli Hardinin tapaan luonut maineen ensin lauluntekijänä ja vasta levy-yhtiön patistamana ryhtynyt laulajaksi. Diamond kuului tuottaja Bert Bernsin vetämän Bang Recordsin lauluntekijäkaartiin. Bert Berns oli huomannut, että painopiste oli siirtymässä tuotanto- ja lauluntekijätiimeistä kohti omaehtoisia laulaja-lauluntekijöitä. Hän näki Neil Diamondissa tulevan tähden. Bernsillä oli samoihin aikoihin kiikarissaan myös belfastilainen rhythm & blues -laulaja Van Morrison, joka oli osoittanut harvinaislaatuista kykyä säveltää ja sanoittaa omaperäisiä ja iskeviä lauluja.

Monet Neil Diamondin sävellyksistä päätyivät ensin hiteiksi muiden esittäminä kuten esim. The Monkeesin ”I’m a Believer” ja ”A Little Bit Me, a Little Bit You”. Tämä turhautti Diamondia, sillä hänen omat levytyksensä eivät menestyneet. Murros tapahtui vasta lokakuussa 1966, kun hänen oma esityksensä kappaleesta “Cherry, Cherry” nousi Billboardin Hot100-listan sijalle 6. Vasta 1970-luvulla hänen uransa nousi todelliseen nousukiitoon ja hänestä tuli yksi vuosikymmenen myydyimmistä ja suosituimmista laulajista.

Huhtikuussa 1966 Diamond julkaisi vaisusti menestyneen singlen ”Solitary Man”, joka tunnetaan nykyään mm. HIMin ja Johnny Cashin versiona.

Vaikutteita Intiasta

Monet yhteiskunnallisuuteen kyllästyneet taitelijat alkoivat 1960-luvun puolivälissä kiinnostua länsimaiden ulkopuolisista kulttuureista ja niiden henkisyydestä. Ravi Shankar ja Intia olivat tehneet suuren vaikutuksen jopa valtavirran pop-bändeihin. Folk-piireissä itämaisia vaikutteita imivät erityisesti raagaan ihastuneet akustisen kitaran taiturit. Amerikkalaiset Robbie Basho, Sandy Bull, John Fahey ja Peter Walker olivat luoneet amerikkalaisen sorminäppäilytekniikan ja itämaisten vaikutteiden yhdistelmästä oman uniikin tyylinsä vuosien 1965-66 tienoilla. Briteissä samankaltainen kehitys näkyi Donovanin, Davy Grahamin, Bert Janschin ja The Incredible String Bandin tuotannossa.

Vuoden 1966 aikana intialaiset vaikutteet alkoivat kuulua jopa pitkän linjan Greenwich Village -veteraani Fred Neilin musiikissa. Neil oli ensimmäisiä pitkälti omia laulujaan esittäneitä folk-artisteja, jota mm. Bob Dylan ihaili suuresti. Neilillä oli voimakas baritoniääni, jolla hän onnistui luomaan kuulijassaan vahvan läsnäolon tunteen. Hän julkaisi joulukuussa 1966 albumin Fred Neil, jonka hitaasti keinuvissa lauluissa oli mystinen intialaista raagaa muistuttava tunnelma. Levy irtautui musiikillisesti amerikkalaisesta folk-perinteestä, mutta irtiotto näkyi myös sanoituksissa.

Laulut kertoivat kaupungin kuhinasta pakenemisesta ja mielenrauhan etsimisestä. Neil oli kyllästynyt New Yorkin folk-piireihin, poliittiseen kannanottoihin ja ennen kaikkea ihmisiin. Hän palasikin pian kotikonnuilleen Floridaan luonnon ja eläinten pariin. Hän lopetti muusikon uransa käytännössä kokonaan vuonna 1967 ja keskittyi delfiinien tutkimiseen ja suojelemiseen. Vuonna 1970 hän perusti The Dolphin Research Projectin, jonka tarkoituksena oli vastustaa maailmanlaajuisesti delfiinien hyväksikäyttöä. Vuotta aiemmin hänen sävellyksestään ”Everybody’s Talkin’” tuli jättihitti Nilssonin esittämänä. ”Keskiyön cowboy” -elokuvan soundtrackille päätyneessä levytyksessä yhteiskunnalliseen keskusteluun kyllästynyt kertoja päättää häipyä muille maille.

Uusia tuulia Kanadasta ja Kaliforniasta

Varhaisten laulaja-lauluntekijöiden urat ja elämäntarinat olivat lähes poikkeuksetta surullisia. Vain Paul Simon ja Neil Diamond onnistuivat luomaan pitkän ja menestyksekkään uran. Syy löytynee ajan ilmapiiristä. 1960-luvun puolivälissä laulaja-lauluntekijät olivat vielä kuriositeetteja, jotka jäivät kansanperinnettä arvostavan folk-yhteisön ja kaupallisen populaarimusiikin puristukseen. Heitä ei osattu markkinoida oikealla tavalla ja oma arvostava ostajakunta puuttui. Vuosi 1967 ja hipit muuttivat tilanteen. Äkkiä laulaja-lauluntekijöille olikin kysyntää, mutta uudelle kasvavalle yleisölle ei kelvannutkaan 1960-luvun alkupuolella aloittanut ja vaikeiden vuosien myötä kyynistynyt folk-kaarti. Uusi yleisö kaipasi tuoreita raikkaita nimiä ja niitä tuntui nyt löytyvän Kanadasta ja Kaliforniasta. Monet näistä tulevaisuuden suuruuksista saivat vuoden 1966 aikana laulujaan ensimmäistä kertaa levylle muiden esittäminä. Kanadalaisen Joni Mitchellin laulu ”Urge For Going” päätyi Tom Rushin singlelle, Leonard Cohenin ”Suzanne” Judy Collinsin albumillle In My Life ja Neil Youngin sävellyksiä julkaistiin Richie Furayn laulamina Buffalo Springfieldin esikoislevyllä Buffalo Springfield.

Kaliforniassa asustanut Tim Buckley julkaisi vaikuttavimmat jazzia, folkia ja avantgardea sulauttaneet albuminsa tulevina vuosina, mutta lokakuussa 1966 ilmestyi hänen erinomainen esikoisalbuminsa Tim Buckley. Buckley hyödynsi ainutlaatuista ääntään kuin puhallinsoittaja instrumenttiaan. Hän liikkui akrobaattisen kevyesti matalista baritoniäänistä korkealla liitäviin tenoriääniin. Hän oli myös erinomainen säveltäjä, joka otti vaikutteita jopa modernista taidemusiikista kuten Iannis Xenakikselta. Esikoisalbumi oli tyylillisesti vielä folk-rockia, mutta musiikki pohjautui jo tässä vaiheessa Buckleyn ja kitaristi Lee Underwoodin väliseen vuoropuheluun, joka syveni entisestään tulevilla levyillä. Buckley ei koskaan saavuttanut kaupallista menestystä ja joutui taistelemaan saadakseen vaikeasti lähestyttävät albuminsa julki. Hän kuoli vuonna 1975 heroiinin yliannostukseen vain 28-vuotiaana – hänen laulaja-lauluntekijänä tunnettu poikansa Jeff Buckley kuoli kaksi vuotta vanhempana vuonna 1997.

Buckley levytti Fred Neilin delfiinilaulun ”Dolphins” vuonna 1973 albumille Sefronia. Laulun sanoitus kuvaa hyvin Neilin resignoitunutta asennetta. Maailmaa ei voi muuttaa laulamalla, mutta ihanteista tulee silti pitää kiinni.

I’m not the one to tell this world
How to get along
I only know the peace will come
When all hate is gone

I’ve been searchin’
For the dolphins in the sea
And sometimes I wonder
Do you ever think of me

(Fred Neil: "Dolphins" 1966)