Nemat1

Kiehtovia arabimusiikin rytmejä ja soittimia

Artikkelissa esitellään viisi perinteistä arabi-instrumenttia, joita soitetaan etenkin Syyriassa, Egyptissä, Palestiinassa, Irakissa, Marokossa ja Libanonissa. Arabialaisessa musiikissa on myös laululla tärkeä rooli ja tanssimuoto Delfón Dance, on usein vahvasti mukana arabirytmien tenhomaailmassa.

Arabirytmejä ja soittimia

Arabimaailma koostuu 22 valtiosta, jotka ulottuvat lännestä Marokosta itään Omaniin. Väestö koostuu 300 miljoonasta ihmisestä. Pääkieli on arabia ja eräs lukuisista vähemmistökielistä kurdi. Arabit eivät kuitenkaan muodosta yhtenäistä geneettistä ryhmää. Poliittisesti arabimaailmaa edustaa Arabiliitto.

Arabialaisen musiikin yhtyeissä jokainen soitin koristelee melodiaa oman luonteensa mukaisesti matkimatta muita soittimia tai laulusolistia. Tämä saattaa saada arabialaisen musiikin kuulostamaan länsimaiseen korvaan joskus kaoottiselta ja epämääräiseltä. Yksittäisiä soittimia on kuitenkin helppo seurata erikseen niiden yksilöllisten sointivärien ansiosta.

Perinteisen arabialaisen musiikin sävellykset ja improvisaatiot perustuvat maqam-järjestelmään. Maqamat voidaan toteuttaa joko laulaen tai soittaen. Maqam on melodiatyyppi, ja yksittäiseen maqamiin kuuluu 3–5 säveltä. On arveltu, että eri arabimaissa yhteensä olisi 111 erilaista rytmiä ja noin 70 maqam-asteikkoa.

Arabialaisessa musiikissa rytmi on joko vapaa, sanojen luonnollisen lausumisen mukainen tai kuviteltuja sanoja jäljittelevä, jos kyseessä on soitinmusiikki. Rummuille on klassisissa sävellyksissä lisäksi oma rytmikaavansa iqa’, joka on melodian rytmiin nähden itsenäinen ja muodostaa eräänlaisen kontrapunktin melodialle.

Tanssirytmeissä vuorottelevat syvät ”dum”-iskut rummun kalvoon ja kevyet ”tak”-iskut rummun reunaan. Kunkin rytmikaavan runko toistuu aina samanlaisena, ja rumpali koristelee niitä nopeilla iskuilla. Laskeminen ei arabimusiikkiin kuulu, joten melodiat saattavat liittyä rytmikaavoihin mistä tahansa kohdasta alkaen. ”Dum”- ja ”tak”-iskut muodostavat hitaan kuvion, joka toistuu 2/8-rytmistä 176/4-rytmiin.

Oud.jpg

Oud (kirjoitetaan usein 'Ud) on yksi arabialaisen musiikin suosikkisoittimista. Nimi tarkoittaa arabiaksi "ohutta puunauhaa". Tämä on selkeä viittaus puun säikeisiin, joita käytetään soittimen päärynänmuotoisen rungon valmistukseen. Oudin kaula on lyhyt verrattuna runkoon. Soittimella voidaan saada aikaan hienovaraisia äänenvaihteluja ja rytmejä, joten se on ihanteellinen säestämään esimerkiksi arabialaista maqam-asteikkoista esitystä.

Arabialainen oud on suurin piirtein samanlainen perinneinstrumentti useissa alueen lähimaissa, kuten Turkissa, Kreikassa ja Iranissa. Eurooppalainen luuttu polveutuu oudista, josta se on alun perin saanut nimensäkin (al – oud).

Oudissa on tavallisesti viisi paria yhteen viritettyä kieliparia ja kuudentena yksittäinen bassokieli. Kielet oli aikanaan valmistettu eläinsuolesta ja kytketty toisiinsa rishalla, arabialaisella sulalla. Nykyään kielet on tehty samalla tavalla kuin klassisen kitaran kielet ja rishojen materiaalina käytetään useimmiten muovia, joskus myös vaikkapa bambua tai kilpikonnan kuorta.

Oudilla on lämmin sointi ja laaja, noin kolmen oktaavin äänialue. Oudin avulla muusikko voi loihtia samanaikaisesti sekä melodian että rytmin lauluaan säestämään, koska soittimen koppa toimii lyömäsoittimena. Oudille luodaan jatkuvasti uusia melodioita, joten se on myös säveltäjien suosikkisoitin. Oudia käytetään paljon elävän musiikin konserteissa ja levytyksissä.

Nay.jpg

Nay (farsin kielellä "ruoko") on avoin, putkimainen huilu. Se tunnetaan Lähi-idässä jo antiikin ajoilta. Mitään muuta puhallinsoitinta ei käytetä arabialaisessa taidemusiikissa. Sitä arvostetaan laajalti lämpimän ja hengittävän äänen, hienosävyisyyden sekä dynaamisuuden takia.

Soitin on valmistettu sokeriruo'osta. Se on yhdeksännivelinen, ja siinä on tavallisesti kuusi reikää putken etupuolella neljälle sormelle ja yksi reikä vastakkaisella puolella peukalolle. Sitä soitetaan kuten muitakin puhaltimia, sormenpäiden ”tyynyillä”. Nay-huiluja on useita eripituisia ja -paksuisia. Jokainen on viritetty tiettyyn sävelkorkeuteen ja nimetty sen sävelen perusteella, joka muodostuu ylimmän sormenreiän ollessa auki (D4 on yleisin, pienin nay puolestaan on C4).
 

Vaikka nay vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta, se on yksi vaikeimmista ja samalla sielukkaimmista arabisoittimista. Runollinen äänenväri tekee siitä sopivan ilmaisemaan sekä iloa että kaipausta, jopa yhdenaikaisesti. Taitava muusikko pystyy loihtimaan ilmoille valtavan määrän soljuvia ääniä ja kiemuroita sekä vaihtamaan nay-huilunsa toiseen lennossa.

Qanun.jpg

Qanun on samaa sukua kuin vanhan Egyptin harppu.  Se on ollut olennainen osa arabialaista musiikkia jo 1000-luvulta lähtien. Arabiankielinen sana qanun on yhtä kuin "laki", ja sama sana esiintyy englanniksi muodossa "kaanon". Soittimen nimi, Qanun, johtuu siis todennäköisesti siitä, että se on määräävässä asemassa, koska sen avulla viritetään äänet muille ensemblen soittimille ja laulajille.

Qanunin runko koostuu lähes meidän kanteleemme muotoisesta litteästä puulevystä, jonka päällä on 81 kolmeen ryhmään asetettua kieltä. Niistä 24 on korkeimpien äänitaajuuksien kieliä, mutta jokaiselle nuotille on varattu kolme eri kieltä.

Soittaminen ei liene aivan helppoa. Kieliä näppäillään kahdella plektralla, jotka ovat kiinnitettyinä soittajan etusormiin. Instrumentin oikealla sivustalla on silta, jonka alla on vuohennahalla peitettyjä aukkoja. Näin soitin saadaan resonoimaan. Qanunin vasemmanpuoleisia kielisarjoja läpäisevät pienet viritystapit. Näin puolestaan saadaan aikaan mikrotonaalisia muutoksia sävelkorkeuksiin.

Ja koska qanunissa on vain kahdeksan säveltä jokaisessa oktaavissa, pitää aloitusmaqamia varten asetella vielä vipuja asteikon luomiseksi. Kun muusikko siirtyy laulun mukaisesti toiseen maqamiin, hänen on onnistuttava vaihtamaan joitain vipuja edestakaisin vasemmalla kädellä ja jatkettava soittamista oikealla kädellään. Nopea modulaatio voidaan saavuttaa myös käyttämällä vasemman peukalon sormenpäätä joidenkin kielten virityksen tilapäiseen nostamiseen.

Viulu.jpg

Viulu tuli mukaan arabimusiikissa käytettyjen soitinten kirjoon jo 1800-luvun loppupuolella korvaten entiset paikalliset variaatiot jousisoittimista, kuten kamanjan, rababan ja jowzan. Voidaan sanoa, että vaikka viulu on kaikkein selkein esimerkki ns. arabisoidusta instrumentista, paikalliset käyttävät siitä vielä nykyäänkin vanhaa arabian kielistä nimeä kamanja tai kaman.

Viulun ääni on aivan yhtä tärkeä arabialaisessa musiikissa kuin oudin ja qanunin. Sillä voidaan soittaa kaikki arabialaisen maqam-järjestelmän sävyt. Arabialainen viulu viritetään toisin kuin länsimaisessa taide- ja viihdemusiikissa käytettävä sama soitin: arabiviritys on neljänneksiä ja viidenneksiä (G3, D4, G4, D5). Myös soittotekniikka ja -tyyli on erilaista, hyvin koristeellista, mutta samalla huolettoman kuuloista. Toisaalta liukuvuus, värähdykset, pysähdykset, nasaalisuus ja läpitunkevuus osataan taitavasti yhdistää rikkaaseen ja lämpimään ”länsimaiselta” kuulostavaan viulunsoittoon.

Busuki.jpg

Busuki kuuluu oud -kielisoitinperheeseen. Se on paljolti saman mallinen kuin kreikkalainen bouzouk tai turkkilainen sazia; oudiin verrattuna busukilla on kuitenkin pienempi runko ja pitempi kaula. Busuki oli alkujaan perinteinen soolosoitin itäisen Välimeren maista Palestiinasta, Jordaniasta, Libanonista ja Syyriasta.

Perinteisessä busukissa oli kaksi kieliparia, kaksinkertainen (C4) ja kolminkertainen (G3). Niitä soitettiin ohuella sarvenpalalla tai muovisella plektralla. Nykyään valmistetaan kolmenlaista busukia. Markkinoilla ovat trichordo, jossa on 3 kieliparia, tetrachordo, jossa on 4 kieliparia sekä ns. irlantilainen busuki, jossa on 4 kieliparia ja kreikkalaista sisarsoitintaan lyhyempi skaala. Irlantilaiset muusikot ovat adoptoineet busukin käyttöönsä sopivaksi katsomallaan (GDAE) virityksellä!

Metallikielet sekä samanlaiset metalliset viritystapit, joita kitarassakin käytetään, mahdollistavat busukin kirkkaan äänenlaadun. Soittaja pystyy myös hiukan hienosäätämään äänenkorkeutta otenauhojen avulla, jolloin tavallisimpien maqam-asteikkojen soittaminen onnistuu riittävän tarkasti.

Miksi busuki on otettu mukaan tähän perinteisten arabisoittimien esittelyyn, vaikka se löi itsensä läpi vasta 1900-luvun puolivälissä? Tuosta lähtien tuo entinen soolosoitin on ollut arabipopin valtavirrassa, sitä on käytetty useissa levytyksissä ja live-esityksissä. Siitä on tullut tärkeä instrumentti arabialaisen musiikin ensembleihin.

Lopuksi huomautus:

Tähän artikkeliin valikoituivat yleisimmin käytetyt arabi-instrumentit. Mukaan olisi voitu ottaa muitakin soittimia, jotka tässä esimerkinomaisesti saavat osakseen vain aivan pienen luonnehdinnan.

Lyömäsoittimia on useita. Riqqin lisäksi ruukkurumpu darbuka, kehärummut duff ja bendir, tamburiini mazhar, iso kaksoiskalvorumpu tabl, sorvisymbaali saggath ja patarumpu naqqara.  Zummara on klarinettia muistuttava ruokolehtipuhallinsoitin, joka on tehty kahdesta lyhyestä, rinnakkaisesta ruokoputkesta. Mizmar on oboen kaltainen puhallinsoitin. Rabab on beduiinien yksikielinen ja laatikkomainen, puusta ja nahasta tehty piikkiviulu, jota aavikon runonlaulajat kautta aikojen ja edelleen käyttävät säestyksenään.

Pääasiallinen lähde ja kuvat: http://www.maqamworld.com/en/index.php

Kyseinen verkkosivun kautta on mahdollisuus sukeltaa syvälle arabialaiseen musiikkiin. Lisäksi se tarjoaa paljon kuunneltavaa.

Teksti: Opi musiikista -tiimi