Tyttöbändit

Sugartime - 60-luvun tyttöbändejä maailmalta

Sugartime: 60-luvun tyttöbändit

Mikä yhdistää bändejä nimeltään The Crystals, The Ronettes, The Chordettes, The Dixie Cups,The Shirelles, The Supremes?  Se, että ne kaikki ovat tyttöbändejä Amerikasta ja se, että niillä on selkeästi tunnistettava, muista tuon ajan pop-yhtyeiden kappaleista erottuva saundi.

Tyttöbändi-ilmiö

Musiikkikriitikko Greil Marcus on sanonut, että 1960-luvun tyttöbändimusiikki oli kenties kaikkein huolellisimmin ja kauneimmin tehtyä siihenastisen rockin ja popin historiassa. Tuossa piilee syy, miksei yksikään tuon lajityypin myöhäisempi edustaja ole yltänyt levylistoilla 20 parhaan joukkoon. Silti tyttöbändien tyylisellä musiikilla on edelleen oma iso kannatuskuntansa ja se on pysynyt voimissaan.

Laulavat tyttöryhmät ovat olleet suosittuja Yhdysvalloissa jo siitä lähtien, kun The Boswell Sisters aloitti menestyksellisen uransa 1930-luvulla. 1950-luvun loppupuolelta hiukan 1960-luvun keskivälin jälkeiselle väliselle tarkkarajaiselle ajanjaksolle (1958 – 1966) sijoittui kuitenkin eräs ilmiö ja musiikkityyli. Se hallitsi Amerikan hittilistoja, läpäisi aikansa nuorisokulttuurin ja myi miljoonittain levyjä. Kausi oli aikaisen rock and rollin ja britti-invaasion välillä. Tyyliä on määritelty nimellä ”Girl Groups”. Tyypillisesti tuon ajan lauluryhmään kuului kolmesta viiteen naista, jotka aloittivat uransa teini-ikäisinä, olivat taustaltaan afro-amerikkalaisia ja lauloivat harmonisesti yhdessä. On arvioitu, että levyttäneitä 1960-luvun tyttöbändejä on ollut jopa 1500! Vain parista tusinasta tuli merkittäviä hitintekijöitä.

Tyttöbändi-Ilmiö toi mukanaan musiikillista keksimistä, rajojen ylittämistä ja hyvää taloudellista tulosta. Musiikkiala muuttui vähitellen teolliseksi, vaikka tyttötyyli perustui tuoreeseen, optimistiseen ja menevään esitystapaan.  Laulujen sanoitukset olivat enimmäkseen yksinkertaisen viattomia ja naiiveja ”tyttö tapaa pojan ja mitä siitä seuraa” -variaatioita, helppotekoisia. Tosin joissain sanoituksissa saatettiin kuulla jopa sosiaalista kommentointia. Genre tarjosi runsaasti mahdollisuuksia laulunkirjoittamiselle, säveltämiselle, sovittamiselle, uudentyyppiselle instrumentoinnille, koska mitään näistä asioista tyttöbändit eivät itse tehneet, he ”vain” keikkailivat ja levyttivät. Pääsääntöisesti.

Hittejä tehdasmaisesti

Hittitehtailu, levyjen megalomaaninen myynti ja tyttöbändityylin vaikutus muotimaailmaan rikastutti joitain ihmisiä, mutta valitettavasti itse esiintyjistä ei tullut miljonäärejä. He, nuoruutensa lisäksi, olivat usein lähtöisin vaatimattomista oloista. Siksi nämä naiset olivat helposti manipuloitavissa ja aina viimeisinä, kun kyse oli tekijänoikeuksista, tunnustuksesta, rojalteista tai palkanmaksusta. Hiukan myöhemmin varsinkin ne tyttöbändien artistit, jotka olivat itse kirjoittaneet laulunsa, joutuivat käymään jopa vuosien taisteluja lakiteitse saadakseen nimensä levyntekijäksi. Heitä olivat ainakin Rosalie ”Rosie” Hamlin, joka kirjoitti 15-vuotiaana Top 5-hitin ”Angel Boy”, sekä saman ikäisenä erittäin suositun kappaleen, ”She´s a Rebal”, tehnyt Nona Hendryx. Tekijänoikeuskysymysten lisäksi tyttöbändit kohtasivat median hyljeksintää verrattuna miespuolisiin artisteihin sekä joutuivat kokemaan seksismiä ja rasismia.

”Spector-Made”-laulut ovat malliesimerkki huonosta kohtelusta. Harvey Phillip ”Phil” Spector oli yhdysvaltalainen valkoihoinen musiikkituottaja, joka tuli tunnetuksi monien 1960-luvun menestyskappaleiden taustalta. Hänet muistetaan niin sanotusta "wall of sound" -äänimaailmasta, joka perustui laajoihin instrumentaatioihin sekä monen tuolloin uuden tuotantoteknisen ratkaisun, kuten kaiun käyttöön. Spector työllisti paljon ihmisiä. Hän oli merkittävin tuottaja tyttöbändien kannalta. Mies puski läpi hittejä toinen toisensa perään The Chrystalsille, The Ronettesille, Darlene Lovelle ja monelle muulle. Hänen avullaan huipulle pääsi pari muutakin - jotka eivät olleet tyttöbändejä - esimerkiksi Righteous Brothers ja 1960-luvun hieman edetessä Tina Turner. Kaikki tämä on sinänsä ansiokasta, mutta ikävä kyllä Spector tunnettiin häikäilemättömyydestä ja julmasta käytöksestä etenkin tyttöbändejä kohtaan. Eräs popin historian traagisimmista kertomuksista on, miten kaltoin hän kohteli entistä suojattiaan Darlene Lovea avioiduttuaan tämän kanssa. (Mainittakoon lisäksi, että kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2009 Spector tuomittiin lähes kahdenkymmenen vuoden vankeuteen näyttelijä Lana Clarksonin murhasta…)

”Brill Building -metodi” liittyi olennaisesti tyttöbändi-alan musiikkitehtailuun. Brill Buildingssa (joka tunnetaan myös nimellä Brill Building Pop tai Brill Building Sound) tehtiin unelmia kovalla vauhdilla. Newyorkilaisessa rakennuksessa 1960-luvulla lukuisat lauluntekijät sanoittivat ja sävelsivät ammattimaisesti materiaalia, jota sitten ammattituottajat ja -julkaisijat syytivät markkinoille vaurastuen aika tavalla. Esimerkiksi vuonna 1962 Brillissä harjoitti liiketoimintaansa 165 musiikkialan yritystä. Saman katon alla oli kätevää ja nopeaa säveltää, sanoittaa, palkata studiomuusikot, valmistaa demot, käyttää talon omia levy-yhtiötä, olla yhteydessä äänitealan agentteihin ja välittäjiin, palkata managerit ja myynninedistäjät.

Vuosina 1965-1966 Brill Building lauluntekijät alkoivat menettää jalansijaa Beatlesille, Byrdsille ja Beach Boysille, jotka olivat ”miesyhtyeitä”, kirjoittivat itse materiaalinsa ja raivasivat tilaa muillekin artisteille. On sanottu, että tyttöbändien aikakausi päättyi kesään 1966, the Supremesin lauluun ”You Can´t Hurry Love”.

Silmäys kuuteen 1960-luvun tyttöbändiin  

 The Crystals

Kun Phil Spector löysi Crystalsit, yksi heistä oli vielä lukiolainen. Heti ensimmäisestä levytyksestä, ”There's No Other (Like My Baby)” tuli heidän ensimmäinen hittinsä, joka kiidätti ryhmän tuota pikaa Apollo-teatterin lavalle. Samanaikaisesti levytysura jatkui menestyksellisenä. Syntyi viisi muutakin Top Ten-kappaletta. Lauluyhtyeen kokoonpano vaihteli ajoittain kolmesta jäsenestä viiteen. Tunnetuin muodostelma on Dolores ”Dee Dee” Kenniebrew, Patricia Pritchett-Lewis ja MelSoulTree. Dee Dee kuului ryhmään aivan ensimmäisestä äänityksestä alkaen.

Menestyttyään The Crystals esiintyi eri yhteyksissä yllättävissäkin paikoissa, kuten amfiteattereissa, messuilla ja suurissa kokouksissa. Yleisön ikähaitari on ollut kaikenkattavaa. Crystalsin musiikkia on käytetty paljon myös elokuvissa. Aktiivinen: 1960-1967.

The Ronettes

The Ronettes oli myös yksi 1960-luvun suosituimmista yhdysvaltalaisista tyttöbändeistä New Yorkista. Spanish Harlemista lähtöisin olevan laulajakolmikon kokoonpano oli päälaulaja Veronica Bennett, hänen vanhempi sisarensa Estelle Bennett ja heidän serkkunsa Nedra Talley. Hekin alkoivat laulaa hyvin nuorina nimellä The Darling Girls. Ryhmä oli viisihenkinen, nimeksi muuttui Ronnie and the Relatives kun he saivat oman ohjelmanumeronsa Peppermint Loungeen. Siellä he tanssivat twistiä ja lauloivat illan shown aikana yhden laulun.

Ronettesien tunnetuimpia kappaleita ovat "Be My Baby", "Baby, I Love You", "Breakin 'Up" ja "Walking in the Rain”, jotka kaikki yltivät Billboardin Top 10:een. Kaikkiaan yhdeksän heidän kappalettaan sijoittui Billboardin Hot 100:n joukkoon. The Ronettes oli mukana Beatlesien Amerikan-kiertueella ainoana tyttöbändinä. Aktiivinen: 1957-1968.

The Chordettes

The Chordettes oli a cappella -kvartetti, jonka unohtumattomat hitit ovat "Mr. Sandman" ja "Never on Sunday". Chordettesin juuret löytyvät 1940-luvun ja 1950-luvun alun valtavirtapopulaarimusiikista ja lauluharmoniasta. Yhtye on eräs kaikkein pisimpään levyttäneistä lauluryhmistä. Jäsenet vaihtuivat ajan saatossa jonkun verran, The Chordttes-kvartettiin ovat kuuluneet Carol Buschman, Janet Ertel, Lynn Evans, Margie Needham, Dorothy Schwatz, Jinny Osborn sekä Nancy Overton.

1950-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun he lauloivat rockin ja R&B:n covereita ja olivat listoilla. Chordettes tasapainoili vuorotellen popin ja sellaisten rockkappaleiden välillä, joilla tuottajat arvelivat olevan kysyntää, esimerkkeinä onnistuneista covereista ovat Coastersin "Charlie Brown”, Paul Ankan "Lonely Boy” ja Dodie Stevensin "Pink Shoelaces”. Aktiivinen: 1946-1963.

The Dixie Cups

Dixie Cups koostui alun perin siskoksista Barbara ja Rosa Hawkins sekä heidän serkustaan, nimeltään Joan Johnson. Alkujaan he harjoittivat laulu-uraansa syntymäkaupungissaan New Orleansissa The Meltones -nimisenä. Viihdetaiteilija Joe Jones löysi nuoren tyttötrion kykykilpailusta, esitteli heidät New Yorkin Brill Buildingin laulunkirjoittaja-tuottajille. Nämä pitivät kuulemastaan, levytyssopimus solmittiin, ja sopimuksen myötä tehtiin samalla päätös perustaa levymerkki Red Bird Records vauhdittaman uuden tyttöbändin levytystaivalta.

Yhtyeen nimeksi valikoitui NY:ssa Dixie Cups ja heiltä julkaistiin uusi versio Barry Greenwichin ja Phil Spectorin kirjoittamasta, The Ronettesin ja The Crystalsin aiemmin levyttämästä kappaleesta "Chapel of Love”.  Laulu oli täysosuma. Keväällä 1964 "Kappeli" nousi nopeasti ykköseksi, ohittaen Beatlesien "Love Me Do”n.  Näin Dixie Cups oli se ryhmä, joka valloitti amerikkalaiset takaisin Billboardin listoille niin sanotun britti-invaasion kourista tuoden samalla runsaat voitot yhdysvaltalaisille rahamarkkinoille.

Dixie-trion hittejä ilmestyi tasaisesti, mutta levy-yhtiön vaihdokset, ongelmat managerien kanssa ja henkilövaihdokset bändissä, veivät Dixiet alamäkeen. 1960-luvun loppupuolella Hawkinsin sisarukset joutuivat palaamaan ”kotiin” New Orleansiin ja he siirtyivät työskentelemään muodin ja kosmetiikan toimialoille. Onneksi 1980- ja 1990-luvut toivat tyttötrion taas esiin ja heidän uransa on siitä lähtien kestänyt. 2000-luku on ollut hyvin voitokas: The Dixie Cups sai useita musiikkialan arvostettuja tunnustuspalkintoja Rosan ja Barbaran lisäksi trioon kuuluu nykyisellään Athelgra Neville. Aktiivinen: 1964-edelleen.

The Shirelles

Koulutoverukset New Jerseysta, Shirley Owens, Doris Cley, Addie Harris ja Beverly Lee perustivat tyttöbändin nimeltä The Shirelles menestyttyään suorastaan sensaatiomaisen hyvin koulun kykykilpailussa. Ura käynnistyi.

Yhtyeen managerit ja levy-yhtiöt kuitenkin vaihtuivat, kunnes löytyi hyvä tuottaja. Luther Dixon auttoi kekseliäillä, usein jousiorkesterin taustoittamilla sovituksillaan Shirellesiä löytämään tunnusomaisen tyylinsä, joka perustuu pehmeisiin, virheettömän kuuloisiin sokerisiin harmonioihin.  Dixon tuotti yhtyeelle seitsemän Top 20 -hittiä. Näistä kuumimmat olivat vuonna 1960 ilmestynyt, ”Tonight’s the Night” ja katkeransuloinen täydellisen onnistunut Yhdysvaltain listaykköseksi noussut “Will You Love Me Tomorrow”. Toinen ykkössijalle päässyt huikea hitti ”Soldier Boy” on vuodelta 1962.

Kun Shirelles-yhtye oli noussut suosionsa huipulle USA:ssa, se alkoi tehdä myös kansainvälisiä kiertueita. Menestystä seurasi kuitenkin taloudellinen epäonni. Vuonna 1964 he saivat tietää, että heidän rahoittajansa Greenbergin säätiön varat olivat häipyneet taivaan tuuliin. The Shirelles meni levytyslakkoon alkaen penätä laillisia oikeuksiaaan ja heille kuuluvia korvauksia.

The Shirelles -repertuaariin kuului R&B, soul, doo wop ja pop. He olivat yksi niistä harvoista tyttöbändeistä, jotka uransa alussa ja osittain myöhemminkin kirjoittivat itse laulunsa. Aktiivinen: 1957-1982.

The Supremes

The Supremes oli yhdysvaltalainen lauluyhtye, joka aloitti Detroitissa vuonna 1959. Yhtyeen ohjelmistoon kuului niin R&B, doo wop, soul, pop, disko kuin iskelmämusiikkikin. Tunnetuimpaan Supremes-kokoonpanoon kuuluivat Diana Ross, Florence Ballard ja Mary Wilson. Supremes veti mukanaan muitakin mustia lauluyhtyeitä tuoden niin sanotun motown-saundin laajan yleisön suosioon.

Motown-levy-yhtiön tehtyä The Supremesin kanssa levytyssopimuksen, teki tämä tyttötrio peräti kaksitoista Yhdysvaltain listaykköstä vuosina 1964–1969. Helposti voi päätellä, että se oli Motownin tuottoisin esiintyjä.  The Supremesit ovatkin saaneet kautta aikain kolmanneksi eniten listaykkösiä Yhdysvalloissa. Heidän edellään ovat vain The Beatles ja Elvis Presley. Pääosa Supremesien hiteistä oli lähtöisin tuotteliaiden Motown-lauluntekijöiden Lamont Dozierin ja veljesparin Brian ja Eddie Hollandin yhteisestä kynästä.

Vetovoimaisemman jäsenen, Diana Rossin, vuonna 1970 soolouralle lähtemisen jälkeen The Supremes ei mainittavammin enää menestynyt. Yhtye oli toiminnassa vuosina 1959–1977. (The Primettes, 1959–1960 / The Supremes, 1960–1967 / Diana Ross & The Supremes, 1967–1970 / The Supremes, 1970–1977.) Yhtyeessä ehti 18 vuoden aikana olla kaikkiaan kymmenen jäsentä. The Supremesin diskografia on niin mittava, että siitä on vaikea nostaa yhtään nimekettä esiin. Tässä kuitenkin kolme esimerkkiä: ”Baby Love”, ”Where Did Our Love Go” ja ”You Keep Me Hangin' On”. Aktiivisena: 1959–1977

***

Tämän artikkelin esimerkkityttöbändit otettiin Kati Borg-Penttilän ja Irma Tapion (yhtyeestä The Sixties Blondies) valintojen mukaisesti. He soittivat levyjä ja jututtivat kuulijoita Pasilan kirjaston kuuntelupiirissä ”Sugartime:  60-luvun tyttöbändit”

Artikkelissa on yritetty johdonmukaisesti käyttää käsitettä ”tyttöbändit”, kuten kuuntelupiirissäkin, vaikka yhtä hyvin olisi voinut sanoa ”tyttöryhmät”.

***

Lähteitä ja lisäinformaatiota:

Greil Marcus: ”The Girl Groups” toim. Anthony De Curtis & James Henke teoksessa The Rolling Stone Illustrated history of Rock & Roll, 1992

PopHistoryDig.com

Artikkelissa mainittujen yhtyeiden fanisivut tai viralliset sivut internetissä

Kuva: Amazon Music

Tekstin laati Opi musiikista -tiimi