Pino kirjoja valkoista taustaa vasten

Kritiikin rakentaminen alkaa usein houkuttelevista yksityskohdista

Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinto on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden vuosittain jakama tunnustus kirjailijan parhaalle toiselle teokselle. Tämän vuoden raatilainen Mia Westerling avaa ajatuksiaan raadissa työskentelemisestä ja esikoisen ja toisinkoisen arvioimisen eroista.

Olen tänä vuonna toista kertaa Toisinkois-kirjapalkintoraadissa, ja mukana oleminen on ollut monella tapaa opettavaista sekä palkitsevaa. Raadissa työskentely on erinomainen tapa tutustua kriitikon hommiin sekä saada kosketusta siihen, kuinka monitahoista ja toisinaan vaikeaa kirjojen arvottaminen todella on. Kirjoittaessasi joudut miettimään muun muassa, kuinka kirjoittaa rakentavasti, mahdollisimman objektiivisesti, mutta samalla mielenkiintoisesti. Opiskelen kotimaista kirjallisuutta Helsingin Yliopistossa, mutta vaikka koulussa tulee luettua muutenkin, erityisesti aivan uutukaisten teosten ahmiminen on ollut kiinnostavaa ja hauskaa.

Tänä vuonna raatimme koostuu seitsemästä jäsenestä, ja jokainen pääsee lukemaan runsaasti kirjailijoiden toisia teoksia, joita kustantamot raadille lähettävät. Ennen kritiikkien julkaisua sivustollamme kommentoimme myös muiden tekstejä, jaamme ajatuksiamme ja annamme muokkausehdotuksia. On mielekästä olla mukana myös muokkausvaiheessa ja saada ulkopuolisten näkökulmia teokseen. Erityisesti, jos jää jumiin, ovat muiden kommentit erittäin tarpeellisia. Toisaalta raadin sisällä mielipiteet eri teoksista voivat myös poiketa, mikä samalla haastaa perustelemaan, miksi itselle on jäänyt tietynlainen vaikutelma.

Raatiin kuuluminen on herättänyt paljon tarpeellisia kysymyksiä sekä kirjoittamisesta että ylipäänsä kirjojen lukemisesta. Kuinka tuoda kritiikkeihin omaa, persoonallista ääntä? Miten avata teoksen teemoja ja tapahtumia ilman, että paljastaa liikaa? Minkälaista on lukea kirjoja, jotka eivät aiheeltaan tai muodoltaan lähtökohtaisesti tunnu erityisen houkuttelevilta?

Toisinaan voi tuntua jopa raadolliselta lukea teoksia ja päättää, onko tämä tai tuo tarina palkinnon arvoinen. Samalla se tuo lukemiseen jännitystä ja motivoi, sillä minustakin on mielenkiintoista nähdä, mikä lukuisista kirjoista lopulta päätyy finaaliin sekä voittajaksi. Voittaja valitaan äänestämällä, eikä ole itsestään selvää, että aivan koko raati olisi yhtä mieltä voittajasta.

Raadissa ollessa korostuu, kuinka erilaista on lähestyä runokirjaa, omaelämäkerrallista teosta tai esimerkiksi dekkaria. Myös näiden tyyleiltään ja pyrkimyksiltään poikkeavien kirjojen rinnastaminen keskenään on toisinaan hankalaa. Kuinka verrata lyhyitä, kokeellisia runosäkeitä pitkään ja polveilevaan romaaniin?

Kritiikin rakentaminen alkaa itselläni usein pienistä, houkuttelevista yksityiskohdista. Jo teosta lukiessani merkitsen muistiin mielenkiintoisia lainauksia, jotka tuntuvat kertovan jotain olennaista kirjasta. Kirjallisuutta opiskellessani olen toki tottunut lukemaan kirjoja ajatuksella, valmiina siihen, että täytyy palata teoksen teemoihin ja analysoida niin rakenteita kuin motiiveja. Silti kritiikkien kirjoittaminen eroaa selkeästi esseistä, joissa ei sinänsä vaadita arvottamaan teoksia ja nostamaan toisia kirjoja muita korkeammalle.

Olen viime aikoina muuttunut enemmän ja enemmän valikoivaksi lukijaksi. Varaan usein kirjat etukäteen suoraan kirjaston sivuilta siten, että olen jo edes hiukan tutustunut teokseen, kenties myös kirjailijaan ja hänen ajatusmaailmaansa. Samoin myös laji pysyy usein samana, ja kulutan ennen kaikkea romaaneja ja toisinaan runoutta. Raadissa olen kuitenkin lukenut muun muassa salapoliisiromaaneja, lasten­ ja nuortenkirjoja ja aforismeja.

On myös tavallaan tyydyttävää joutua lukemaan tiettyjä kirjoja. Samalla tavalla mielekästä on lukea kirjoja, joista tietää pääsevänsä keskustelemaan jälkikäteen ihmisten kanssa, jotka ovat lukeneet täsmälleen samat kirjat. Kuin kuuluisi kirjakerhoon, joka pyrkii paitsi lukemaan, myös palkitsemaan teoksia. Roolia jäsentää jatkuvasti myös se, että teokset ovat aina kirjailijoiden toisia teoksia. Toisinaan niitä pääsee peilaamaan esikoisiin, välillä mielen päällä on paineet, jotka todennäköisesti kohdistuvat juuri toisen teoksen kirjoittamiseen. Toki se ei aina näy teoksissa mitenkään, vaikka itse sitä pohtiikin.

Ero esikoisen arvostelemiseen on kuitenkin epäilemättä läsnä. Siinä missä esikoiset nähdään usein paljaiksi, raaoiksi ja joko erityisen aidoiksi ja onnistuneiksi tai harvinaisen kömpelöiksi, on toisinkoinen eräänlaisessa välitilassa oloa ennen virallista etabloitumista kirjailijaksi. Tuntuu luontevalta ajatella, että esikoisen sijaan juuri toinen teos ratkaista kirjailijan uran jatkumisen. Se on painavampi lupaus siitä, ettei kirjoittaminen jäänyt pelkästään yhteen teokseen.

Juuri Toisinkois-raadissa mukana oleminen on tuntunut tarpeelliselta, sillä kirjailijoiden toiset teokset saavat lähes poikkeuksetta vähemmän huomiota kuin esikoiskirjat, joilla on olemassa useita eri kilpailuja. Samoin tulee kohdanneeksi erinomaisia ja kiinnostavia tekijöitä, joihin ei syystä tai toisesta ole törmännyt. Suomessa on valtavasti kirjailijoita, joista riittää mediatilaa vain harvoille, ja usein ennen kaikkea eniten myyville tai valmiiksi tunnetuille henkilöille. Raadissa olen siis paitsi löytänyt uusia tekijöitä, myös saanut tuoda heitä esille.

Kriitikoiden ajatellaan usein ennen kaikkea pyrkivän etsimään teosten heikkouksia, leikkelevän romaaneja kuin pieniä koe-­eläimiä ja nostamaan niistä esiin ongelmakohtia. Kuitenkin paljon hedelmällisempää on nähdä teos suhteessa mahdolliseen lajityyppiin, muihin vastaaviin teoksiin sekä miettiä, mihin kirjailija on mahdollisesti tekstillään pyrkinyt. Haluaako teos vaikuttaa, tuoda julki yhteiskunnallisia epäkohtia vai kenties olla ennen kaikkea esteettinen kokonaisuus?

On haastavaa lähestyä teosta, josta ei ole pitänyt, tai joka omasta mielestä ei ole erityisen onnistunut. Perusteluiden löytäminen väitteille nousee ensisijaisen tärkeäksi, ja se on toisinaan yllättävän vaikeaa. Kritiikkejä kirjoitettaessa tulee ajateltua, miltä itse tuntuisi lukea täysin lyttäävä kirjoitus omasta teoksesta, ja ketä sellaisen kirjoittaminen ylipäänsä palvelisi. Vahvuuksien etsiminen monella tapaa kenties keskeneräisen tuntuisesta tai omalla tavallaan litteäksi jääneestä teoksesta kehittää. Samalla voi olla yllättävän hankalaa löytää juuri oikeat sanat sille, miksi tietty kirja resonoi ja mikä siitä tekee omasta mielestä erityisen taidokkaasti kirjoitetun.

Jokaisesta raatia varten lukemastani kirjasta olen voinut löytää aina myös jotain toimivaa, oli se sitten ohimennen todettu oivallus maailman tilasta tai soljuva lause. Kaiken kaikkiaan raatilaisena saa kohdata erittäin laajassa skaalassa teoksia ja hämmästyä siitä, kuinka paljon Suomessa julkaistaan hyviä kirjoja, joista puhutaan harmillisen vähän.

Raadin kritiikit löytyvät osoitteesta toisinkoinen.wordpress.com

Toisinkoisehdokkaat 2019

  • Minna Rytisalo: Rouva C
  • Heikki Valkama: Laserjuuri 
  • Tuula Hämäläinen: Kerros n
  • Virpi Vairinen: Ilmanala
  • Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa
  • Heikki Kännö: Sömnö
  • Reetta Pakkanen: Kärhi
  • Sami Majala: Ei ketään meidän jälkeemme
  • Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset
  • Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Sensored reality. Glitch
  • Pasi Pitkänen: Hirviöturnajaiset
  • Taru Kumara-Moisia: Taniwha
  • Markus Ikola: Jasu ja pöljiä päiviä
  • Nura Farah: Aurinkotyttö
  • Heli Galliano: Lintutyttö
  • Esa-Pekka Kanniainen: Hämähäkin huone
  • Seppo Mustaluoto: Kuoleman safari
  • Sami Lopakka: Loka
  • Terhi Kangas ja Anna Aalto: Helmeri Hessunpoika löytää lajinsa
  • Ossi Nyman: Patriarkaatti
  • Maija Muinonen: sexdeathbabies
  • Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
  • Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys

teksti: Mia Westerling

kuva: Pixabay