Tienviittoja 2000-luvun runouteen

HelMet.fi viitoittaa tien moderniin, 2000-luvun suomalaiseen runouteen.

Vuosituhannen vaihteessa suomalaisella runokentällä alkoi tapahtua: runouden määrässä ja tyylien moninaisuudessa koettiin uusi nousu. Runouskeskustelun keskiöön tuli kysymys runouden muotokielen kokeellisuudesta.

Uudempaa kotimaista runoa kannattaa lähestyä avoimin mielin, yksilöllisille runousopeille tilaa antaen. Älä pelkää kokeilla!


Kristian Blomberg: Itsekseen muuttuva (2011)

Kristian Blombergin taidokas toinen runokokoelma kysyy, mitä voi tietää, mihin voi yltää kuvittelulla. Itsekseen muuttuva ammentaa sekä ranskalaisesta että viime vuosien suomalaisesta avantgardismista ja avaa samalla tietä tulevaisuuden runolle. Avara ja meditatiivinen teos hakee runoutta faktoista: runo ja asia vuorottelevat ja rakentavat yhdessä dynaamisia, ennennäkemättömiä muodostelmia. Hengittävä kokonaisuus ei jätä rauhaan, vaan liikuttaa kohti tulevaa. Sisällön ohella myös kirjan kaunis ulkoasu, sen materia, koskettaa ja on tehty kosketettavaksi. (NH)

Anja Erämaja: Töölönlahti (2013)                                                                                     

Anja Erämajan kolmannessa, vakavoituneemmassa runoteoksessa nainen juoksee Töölönlahden ympäri läpi vuodenaikojen, ja samalla ajatus kulkee arjessa, elämässä, triviaalissa ja sitä kautta kaikkein olennaisimmassa. Huumori ei kuitenkaan ole kokonaan kadonnut runoilijan tavasta havainnoida ympäröivää maailmaa, vaikka aivan samanlaista huvittumista kuin Erämajan aiemmat teokset Töölönlahti ei synnytä. Runojen juoksijanaisen sisäisten, arkipäiväisten tuntemusten teemat avautuvat suuremmiksi pohdinnoiksi ihmisenä olemisen hyvistä ja huonommista hetkistä tässä ajassa. Erämajan runous on lämminhenkistä ja helposti lähestyttävää, ja silti karsittua ja kirkastunutta. (HL)

V. S. Luoma-aho: Kronologi (2013)

V.S. Luoma-ahon krominhohtoisten sivallusten sarjat uuttavat oivalluksensa tieteen ja teknologian saroilta. Transnaturalistinen teos esittää luonnon osin naiivin kehittymättömänä, osin raadollisuudessaan ällöttävänä. Bio- ja nanoteknologia lupaa pakotietä luonnosta ja etenkin ihmisen omasta luonnollisuudesta ja ruumiillisuudesta. Silti mekaaninenkin ihminen on Luoma-ahon tekstissä sidoksissa fysiikan lakeihin ja altis kaiken väistämättömälle rappeutumiselle. (IJ)

Teemu Manninen: Paha äiti (2012)

Teemu Mannisen taideteoksessa muoto ja sisältö heijastavat toisiaan. Rytmi, riimi ja poljento elävät edelleen Mannisen runoissa, mutta säröisinä, rikkoutuen soraäänien ja mukaloppusointujen siruihin. Samoin repeää myös runojen aihe, arvokkaan ja pyhän rinnalle hyppää rujoa ja arkista, elämän ja luonnon kukoistuksen keskeltä purkautuu esiin kuolemaa ja luonnosta vieraantunutta tekniikkaa, innoittuneen runonlaulannan päättää itseironinen ja itsereflektiivinen silmänisku – tämähän on vain tekstiä. (IJ)

Risto Oikarinen: Värioppi (2012)

Väriopissa Risto Oikarisen kahta edellistä kokoelmaa leimanneet teologiset pohdinnat jäävät vähemmälle. On tultu kauas Kainuun soilta; tilalle on saatu kaupunkilainen tunnemaisema kaikkine sävyineen, juuria unohtamatta. Kysymys on myös luomisesta: sanoilla tekemisestä, runouden ytimestä. Niukat ja hallitut proosarunot avautuvat aukeama aukeamalta tasavahvoina ja muodoltaan lähes identtisinä. Vaikka runoissa mennään ajatus edellä, on niissä rytmiä ja sointia. (NH)

Olli Sinivaara: Hiililiekki (2005), Palava maa (2007) ja Valonhetki (2009)

Olli Sinivaara ei epäröi kuljettaa raskaitakaan filosofisia teemoja maailmoja luovien runojensa alla. Olevainen sanomattoman takana ajaa kielifilosofiaan perehtynyttä romantikkoa kohti järjen ylittävää kauneutta. Pelkistetty, tiivis ilmaisu korostaa runokielen prosessinomaisuutta. Sinivaara luottaa kielen mahdollisuuksiin, muttei tavoittele mahdottomia. Runojen ei anneta levätä luonnollisina, sillä kieli alkaa kulkea vasta liikutettuna. Se ei estä runoja virtaamasta pakottomasti. (NH)

Heli Slunga: Orjan kirja (2012)

Heli Slungan naistietoisissa runoissa on harvinaista, monia kerroksia lävistävää riehakkuutta, ylväyttä ja mehevää raivoa. Pakkomielteisesti korostuvan ruumiillisuuden alla kirveltää ainainen ulkopuolisuuden ja vierauden tunne. Slunga kuvaa naisena olemista paradoksien, ratkeamattomien vastakohtien kautta. Huimaava paikantumattomuus saa myös kulttuurisia ulottuvuuksia. (NH)

Olli-Pekka Tennilä: Ololo (2008) ja Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012)

Olli-Pekka Tennilä on keskeneräisen kielen ihmettelijä. Hänen runojensa monimerkityksisyys, uudissanat ja sanaleikit avaavat kieleen astumisen prosessia, joka alkaa lapsena ja jatkuu läpi elämän. Pyrkimys erehtymättömään järjestykseen voi viedä selittämättömän äärelle. Tennilän tekstisiruissa on paitsi syvyyttä myös hurmaavaa keveyttä. Hän kirjoittaa kokeellisesti ja kielitietoisesti, muttei koskaan tahallisen vaikeasti tai vailla toivoa kohtaamisista. (NH)

Vastakaanon: suomalainen kokeellinen runous 2000-2010 (toim. Juri Joensuu, Marko Niemi ja Harry Salmenniemi, 2011)

Kotimaisen runouskeskustelun keskiöön nousi muutama vuosi sitten kysymys runouden muotokielen kokeellisuudesta. Vastakaanon on 54 tekijän erinomainen ja muhkea antologia, joka sisältää paitsi otteita viime vuosikymmenen kokeellisista runoteoksista myös runoja, joita on julkaistu blogeissa tai kirjallisuuslehdissä. Mukana on myös ennen julkaisemattomia tekstejä. Antologiaan sisältyy viisi esipuhetta, jotka tuovat kokeellista runoutta yhteen perinteen, teorian ja kritiikin kanssa. Vastakaanon jatkuu verkossa: Poesian verkkosivustolle on koottu ohjelmoituja runogeneraattoreita, runopelejä, videorunoutta ja äänirunoutta. (NH)


Verkossa: runoutta, runoilijoita, runoudesta 

Henriikka Tavi: 12 

Jano-lehti 

Jäljen ääni

Kiiltomato

Nihil Interit

Nokturno

Nuori Voima

Poesia: Vastakaanon

Särö

Katso myös:

Rikhardinkadun kirjaston Runo vieköön -lukupiiri.

Niina Holm, Tapulikaupungin kirjasto
Ilmari Jauhiainen, Paloheinän kirjasto
Hanna Leinonen, Viikin kirjasto