Kirjailija Hanna Rentola kirjasto Oodissa.

Hanna Rentolan Heinäkuu ja lapsiperheen kiehtova arki

Hanna Rentolan esikoisromaani Heinäkuu ilmestyi syyskuun 2019 lopussa Pesä Kustannuksen julkaisemana. Romaani on tiivis ja runollinen kertomus helteisestä heinäkuusta, jonka nuori äiti viettää kotona kahden alle kouluikäisen lapsensa kanssa. Romaani nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä vanhemmuudesta ja identiteetistä. Teoksen soljuva kieli ja todellisuuden kiehtova, monitahoinen kudelma pitävät lukijan otteessaan viimeiselle sivulle asti.

Heinäkuussa Juuli elää tarkasti aikataulutettua arkea yhdessä kuusivuotiaan Kosmon ja kolmevuotiaan Simban kanssa. Panu on kaukana Brasiliassa. Puhelinyhteydet pätkivät. Tekstiviestit ovat lyhyitä ja kiireisiä. Juulia vaivaa unen puute ja epävarmuus. Muistot, arkitodellisuus ja tv-sarja Doctor Who:n tapahtumat ja hahmot kiertyvät yhteen monitasoiseksi keräksi. Juulissa on äiti-Juulin lisäksi monta Juulia, mutta saavatko ne ollenkaan tilaa, kun arkirutiinit vievät kaiken ajan ja energian?

Minkälainen prosessi Heinäkuun kirjoittaminen oli?

─ Kirjoitin Heinäkuuta kuusi vuotta. Aloitin kirjoittamisen, kun nuorempi lapseni oli kolmevuotias. Hyödynnän kirjassa sitä arkea, jota elin lasteni kanssa. Opiskelin kirjoittamista, ja Heinäkuu kulki siinä mukana omaehtoisena taiteellisena projektina.  Osia teoksesta olen työstänyt Taija Tuomisen ja Riikka Pelon kursseilla Työväen Akatemiassa.

Rentola kertoo pohtineensa kotiäidin arjen kuvaamista monesta eri näkökulmasta. Vanhempia syyllistetään usein huonosti käyttäytyvän lapsen takia. Lapset ovat kuitenkin erilaisia. Samassa perheessä voi olla sekä hyvin käyttäytyvä lapsi että varsinainen riiviö. Syyllistämisen sijaan vanhemmuutta pitäisi tukea ja tuomitsemisen sijaan tulisi osoittaa armoa. Vanhemmat tekevät parhaansa.

Simba suostuu syömään vain banaanilla terästettyä kaurapuuroa. Lapsen kieltäytyminen ruoasta on ongelma, johon melkein kaikki vanhemmat törmäävät jossakin vaiheessa. TV:n Supernannyn ylimieliset neuvot syyllistävät enemmän kuin auttavat.

”Mitä Supernanny oli sanonut lapsista jotka eivät suostuneet syömään? Oli se yksi pieni tyttö, joka oli syönyt vain jäätelöä, aliravittu tyttö, ihan hirveän laiha, ei katsonut silmiin, eikä suostunut syömään mitään, ja äiti oli laittanut lapsen selälleen syliinsä ja syöttänyt lasta pakolla. Ja Supernanny oli sanonut: olen nähnyt paljon kaikenlaista, mutta en ikinä mitään vastaavaa! Tungette ruokaa pakolla lapsenne suuhun! Hyi teitä huonoja vanhempia! Ja äiti oli katsellut seiniä ja lattiaa, ollut hädissään ja häpeissään, nyt päädyttiin telkkarissa tämä sitten näyttämään, heidän alennustilansa. En tiennyt mitä muutakaan enää tehdä. Lapsi ei vain suostu syömään mitään, ei mitään.”

─ Mielestäni on todella julmaa tehdä viihdettä siitä, että lapsi ei suostu syömään, Rentola pohtii ja jatkaa:

─ Asialla mässäillään yhdessä katsojien kanssa. Vanhempien toimintaa paheksutaan ja heitä syyllistetään kollektiivisesti. Se, että lapsi ei syö, herättää vanhemmissa suurta hätää. Yhteiskunta tai terveydenhuolto eivät useinkaan pysty heitä auttamaan.

─ Minua kiinnosti myös se, voisiko Heinäkuusta tulla hyvää kirjallisuutta sen lisäksi, että se toimisi vertaistukena pieniä lapsiaan hoitaville äideille ja isille. Kysymys liittyy kirjallisuuden arvottamiseen ja kategorisointiin.

Kirjallisuuden arvottamiseen ja kirjallisen kaanonin muodostumiseen viittaa myös romaanin kehyskertomus, jossa kertoja saa tehtäväkseen Juulin tarinan kertomisen. Kehyskertomuksen rivien väliin voisi hahmottaa pohdiskeltavaksi kysymyksen siitä, keiden tarinoita halutaan kuulla ja kuka saa ne kertoa.

Oletko kirjoittajana suunnittelija vai löytöretkeilijä?

─ Ehdottomasti löytöretkeilijä. Sopivan ilmaisun ja tarinan löytäminen kirjoittamalla tuntuu omalta jutultani. Tietysti muokkaan ja työstän tekstiä luonnosvaiheen jälkeen, mutta pidän siitä, että kirjoittamisen alkuvaiheessa säilyy arvoituksellisuus ja sattumanvaraisuus.

Oliko heinäkuun runollinen tyyli tietoinen valinta vai löytyikö tyyli kirjoittamisen aikana?

─ Kieli kuoriutui esiin pikkuhiljaa eri versioiden kautta. Romaanin idea oli kypsynyt mielessäni pitkään ja se pysyi kirjoitusprosessin aikana samana. Sen sijaan se, miten tarina kerrotaan, haki muotoaan. Arjen kuvaaminen voi olla uuvuttavaa. Hain tapaa kuvata staattista tilannetta siten, että lukija ei pitkästy ja lukeminen tuntuisi hyvältä ja miellyttävältä.

Mitkä olivat tunnelmasi kirjanjulkistuspäivänä 27.9.2019?

─ Julkkarit olivat käyneet mielessäni silloin tällöin, mutta kun ne lopulta koittivat, niihin ei liittynytkään mitään ihmeellistä − olin vain tosi onnellinen kaikesta.

Heinäkuussa juodaan paljon kahvia. Kahvi vaikuttaisi olevan Juulille arjessa selviytymisen keino…?

─ Juulin elämässä kahvi on ainoa aikuisten juttu. Ystävät ja läheiset eivät ole tavoitettavissa tai ehkä Juuli ei osaa hoitaa ihmissuhteitaan. Kahviin liittyy myös anekdootti. Opiskelin aikoinaan Kriittisessä korkeakoulussa kirjoittamista. Opettajamme Hannu Simpura kielsi meitä opiskelijoita kirjoittamasta kahvinjuonnista, koska se ei ole yhtään kiinnostava aihe ja siitä kirjoitetaan silti usein. Minussa on ehkä aika paljon Simbaa, sillä päätin, että nyt kun kirjoitan omaa romaaniani, voin kirjoittaa kahvinjuonnista aivan niin paljon kuin haluan. Tein myös taustatyötä kahvin historiasta. Olen oikeasti käynyt tutustumassa kahviplantaasiin, sillä puolisoni veli on työnjohtajana kahviviljelmällä.

Tv-sarjalla Doctor Who on oma osuutensa teoksessa. Miten kuvailisit sitä?

─ Olen pyrkinyt kirjoittaessani siihen, että teksti avautuisi myös niille lukijoille, joille Doctor Who -sarja ei ole tuttu, mutta he, jotka tuntevat teemoja ja ovat sarjaa katselleet, saavat enemmän irti intertekstuaalisista viitteistä. Olen opiskellut elokuvan ja tv:n tutkimusta ja minua kiinnosti, miten voisin tehdä tv-sarjan katselemisesta kaunokirjallisuutta.

Helmet-kirjastossa teoksestasi on ollut kymmeniä varauksia. Mitä ajattelet kirjaston roolista kaunokirjallisuuden tarjoajana?

─ Kirjastot ovat tärkeitä aarrekammioita, joista saa sellaisiakin teoksia, joilla ei ole niin suurta kaupallista potentiaalia. Jos kirjastoja ei olisi, voisi olla paljon enemmän kirjoja, joita ei olisi olemassakaan, koska kukaan ei löytäisi niitä luettavakseen.

Kaunokirjallisuuden lukeminen ääneen on trendikästä. Rentola kiittelee useissa kirjastoissa toimivaa Novellikoukku-konseptia:

─ Novellikoukku on aivan ihana idea. Samalla kun kuulee tarinoita voi kutoa tai virkata. Tarinoiden äärellä oleminen on tosi tärkeää. Käyn myös paljon lavarunoklubeilla kuuntelemassa runoutta. Minusta on ihanaa kuunnella, kun ihmiset lukevat omia tekstejään.

Kustantaja on luokitellut takakansitekstissä Heinäkuun maagisen realismin genreen. Kuulostaako se sinusta sopivalta luonnehdinnalta?

─ Rakastan maagista realismia ja oli ihanaa, että kustantaja halusi määritellä teoksen siten. Helmet-kirjaston tietokannassa teoksen asiasanoina on myös psykologinen romaani ja elämän tarkoitus. Olen niistä asiasanoista tosi otettu.

Minkälaisia terveisiä haluaisit lähettää lukijoillesi?

─ Ajattelin etukäteen, että romaani saattaa vaatia lukijalta kärsivällisyyttä, jos runollinen tyyli ja tiivis ilmaisu tuntuvat vieraalta ja uudelta, mutta monet lukijat ovat tulleet kertomaan, että he ovat ahmaisseet romaanin. Haluaisin sanoa myös, että erilaiset tulkinnat ovat todellakin mahdollisia ja sallittuja. Heinäkuussa on monta eri lankaa, joita lukija voi seurata ja kokea niistä jonkin erityisesti omakseen.

Onko sinulla jo uusi teos jo suunnitteilla?

─ On. Olin töissä Tallinnan-laivalla, ja siltä ajalta on peräisin idea romaanista, jonka tapahtumat sijoittuvat Itämeren risteilijälle.                                                                    

Teksti ja kuva: Kristiina Nurminen

Kuva: Hanna Rentola haastateltavana Oodissa