Pietarin Vaskiratsastaja-patsas

Kirjamatka Pietariin

Mitä eroa on Pushkinin, Gogolin ja Dostojevskin Pietari-kuvauksilla? Kaupunki on venäläiskirjallisuudessa yksi päähenkilöistä. Tutustu Pietariin sijoittuviin teoksiin – aloita vaikkapa venäläisklassikoiden lukeminen näistä kirjoista.

Pietarin myytti

Pietarin kaupungilla on venäläisessä kirjallisuudessa omalaatuinen, merkittävä roolinsa. Puhutaan myytistä, pietarilaistekstistä – Pietarin kaupunkia käsittelevien teosten joukosta, jotka kommentoivat toinen toisiaan, elävät toisistaan ja muodostavat myyttisen aineiston.

Pietarin kaupungin perusti vuonna 1703 Pietari Suuri. Kaupungista oli määrä tulla uusi pääkaupunki ja ennen kaikkea Pietarin oman vallan ja mahdin symboli. Samalla sen tuli olla ikkuna kohti Eurooppaa: uudistunut ja länsimaisempi pääkaupunki. Kaupungin rakennuspaikaksi valittiin soinen autiomaa Nevan varressa. Alueen sääolosuhteet olivat synkät ja epävakaiset ja tulviva joki muistutti uhkaavana olemassaolostaan. Kaupungin rakentaminen vei paljon aikaa, rahaa ja myös ihmisuhreja, kun tuhannet ihmiset menehtyivät raskaissa työoloissa. Syntyi sanonta, jonka mukaan Pietari rakennutti kaupunkinsa suolle, sumuun ja luiden päälle.

Valmis kaupunki oli näyttävä ja upea. Se oli klassinen ja muistutti arkkitehtuuriltaan muita eurooppalaisia suurkaupunkeja. Pietarin kaupungin myytti on peräisin juuri loistokkuuden ja ahdingon kietoutumisesta toisiinsa.  Kaupunki, joka on upea ja ikuinen, on toisille kylmä, kolkko ja alistava. Klassinen venäläinen pietarilaiskirjallisuus muistuttaa kaupungin kaksijakoisuudesta ja siihen liittyvästä ikuisesta ristiriidasta.

Pushkinin ja Gogolin Pietari

Koko kaunokirjallisuuden Pietari-myytin voi sanoa alkaneen Aleksandr Pushkinin tuotannosta.  Runoelmassa Vaskiratsastaja (1833) kuvataan pientä virkamiestä Jevgeniä, joka ryhtyy kapinaan Pietarin Suuren ratsastajapatsasta vastaan. Kun tulva huuhtoo Jevgenin rakkauden talon, Jevgeni alkaa vihata patsasta. Vastakkain ovat yksilö ja valtaapitävä virkakoneisto.

Pushkinin aloittamaa kaupungin kaksijakoisuuden kuvausta jatkaa Nikolai Gogol. Pietarilaiskirjallisuuden keskeisimpiin teoksiin lukeutuvat Gogolin Pietarilaiskertomukset, joihin sisältyvät novellit Mielipuolen päiväkirja (1835), Nevan valtakatu (1835), Nenä (1836) ja Päällystakki (1842). Novellit kuvaavat yksilöä alistavaa suurkaupungin voimaa.

Novelleissa esiintyy usein pietarilaiskirjallisuuden arkkityyppi: pieni ihminen. Pieni ihminen on pikkuvirkamies, byrokraattisen valtakoneiston nöyryyttämä ja alistama sivullinen. Erityisen hyvä esimerkki on Päällystakin Akaki Akakievitš. Akaki on työyhteisönsä vieroksuma pieni virkamies – puhtaaksikirjoittaja ja kynänteroittaja. Ihmisten lisäksi Akakia vastaan on koko Pietarin kaupunki ja erityisesti sen jäinen tuuli, joka tunkeutuu hänen reikäisen takkinsa lävitse. Gogolin Pietarilla on oma fantastinen ulottuvuutensa.

Dostojevskin Pietari

Pushkinin ja Gogolin lisäksi yksi keskeisimmistä Pietarin kaupungin kuvaajista on Dostojevski. Erityisen tärkeä Pietari on romaanissa Rikos ja rangaistus (1866). Kaupunki on romaanissa paljon muutakin kuin pelkkä tapahtumapaikka – se on mielenmaisema ja suorastaan yhtä tärkeä kuin romaanin päähenkilö Raskolnikov. Dostojevskin Pietari on ennen kaikkea mielentila: kaupungin kuvaus heijastelee päähenkilön mielen liikkeitä ja päinvastoin. Ahdistus välittyy ahtaiden porttikongien ja sisätilojen kautta, kun taas avarat aukiot ja torit tuntuvat vapauttavilta.  Dostojevskin Pietarille on keskeistä myös kaupungin kuvailun yksityiskohtaisuus ja tarkka realistisuus. Edustettuina ovat kaupungin esikaupungit, syrjäkujat, Nevan ranta, torit, sillat, pihat ja aukiot.

Modernistien Pietari

1900-luvun alun modernistinen kirjallisuus toi Pietari-tematiikkaan ajatuksen suuresta kaupungista modernin ihmisen kuvana. Esimerkiksi Aleksandr Blokin Pietari oli rappioromanttinen kabareeravintoloiden ja ihmisjoukkojen tyyssija. Blokin runoelma Kaksitoista (1918) kertoo kahdentoista punakaartilaisen vaelluksesta Pietarin pakkasyössä. Andrei Belyin romaanin Peterburg (1922) tapahtumat puolestaan kuvaavat muutamaa päivää ennen vuoden 1905 vallankumousta.  Peterburgissa on runsaasti suoria viittauksia Pushkinin, Gogolin ja Dostojevskin Pietareihin. Niinpä se yhdistää oman aikansa Pietarin menneen vuosisadan Pietariin.

Anna Ahmatovan Pietari taas on klassinen, täsmällinen ja konkreettinen. Täsmällisyyttä korostavat runojen ilmaisun selkeys, kielen konkreettisuus ja suoranainen niukkasanaisuus. Ahmatovan Pietarille on tyypillistä se, että se kuvaa nimenomaan klassista Pietaria kietoen sen rakkaus-teemaan. Näin on esimerkiksi Ahmatovan ensimmäisessä runokokoelmassa Ilta (1912). Kaupunki tarjoaa maaperän runon minän muistoille, jonka miljöinä ovat esikaupungit, ravintolat, puutarhat ja sisätilat. Rukousnauhassa (1914) toistuu Pietari-myytille klassinen tulvan uhka ilmeisen eron hetkellä.  Näin ollen Pietarin kaupungin tuhon peruselementti tulva merkitsee myös rakkauden tuhoa.

Lue lisää

Kaikki matkailuaiheiset vinkit 

Lähteet:

Pesonen, Pekka: Venäjän kulttuurihistoria

Ekonen, Kirsti; Turomaa, Sanna (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia

Teksti: Suvi Annola

Kuva: Alex Florstein, CC BY