Klassikkoja ja kuriositeetteja Helmetin Naxos-äänitepalveluista, osa 4: Intakt

Tässä juttusarjassa nostamme esille klassikkoja ja kuriositeetteja Helmetin Naxos-äänitepalveluista.

Klassista musiikkia sisältävän Naxos Music Libraryn rinnalla on kaksi muuta kokonaisuutta: Naxos World Music Library sisältää erittäin laajan valikoiman kansan- ja maailmanmusiikkia, ja Naxos Music Library Jazzista löytyy yli 200:n levy-yhtiön jazztuotantoa. Naxoksen tietokantoja pääset käyttämään Helmet-kirjastokorttisi numerosarjalla.

Intakt

Intakt on sveitsiläinen levy-yhtiö, jonka päämaja sijaitsee Zürichissa. Intakt on yksi johtavista eurooppalaista free jazzin ja improvisaatiomusiikin toimijoista.

Patrik Landolt perusti Intaktin vuonna 1986 Irene Schweizerin Live at Taktlos -albumin julkaisua varten, kun kiinnostuneita levymerkkejä ei löytynyt. Julkaisusta tuli menestys, vaikka Intaktilla ei ollut valmista kansainvälistä jakeluverkostoa. Tätä ennen Landolt oli pyörittänyt yhdessä Schweizerin ja Remo Raun kanssa Fabrikjazz-nimistä kulttuuriyhdistystä. Landolt on edelleen Intaktin toiminnanjohtaja, ja myös Schweizer on mukana yhtiön hallituksessa. Vuonna 2005 Intakt juhlisti sadannen levynsä julkaisua, nyt luku on jo jossain 300 julkaisun paikkeilla.

Intaktin toiminnalle tunnusomaista on ollut se, että se on tehnyt pitkäjänteistä työtä artistiensa kanssa. Alunperin lähinnä sveitsiläiseen musiikkiin keskittyneen yhtiön artistirosteri on laajentunut vuosien varrella merkittävästi eri puolille maailmaa. Vuosien mittaan Intakt on julkaisutoiminnan lisäksi alkanut myös järjestää konsertteja. Yhtiö on ollut kymmenisen vuotta mukana Zurichissa järjestettävän Unerhört!-festivaalin tuotannossa. Huhtikuussa 2017 Lontoossa toteutettiin 12-päiväinen Intakt Festival.

Werner Lüdi: Ki: East Tokyo / Ki: West Zurich

Vuonna 2000 edesmennyt sveitsiläinen saksofonisti Werner Lüdi edusti puhaltajien äänekkäämpää laitaa. Lüdi aloitti jazzmuusikkona jo 1950-luvulla ja soitti 60-luvulla vielä Gunter Hampelin kokoonpanossa sekä Pierre Favren kanssa. Vuonna 1966 hän siirtyi valokuvaajan ja copywriterin töihin. Viidentoista vuoden jälkeen, vuonna 1981, Lüdi teki paluun jazzin pariin ja oli mukana muun muassa Peter Brötzmannin massiivisessa Märzcombo-yhtyeessä.

Vuonna 1998 julkaistun Ki-albumin ensimmäinen puolisko Crossing The Boundaries Of Affection on taltioitu Zürichissä rumpali Shoji Hanon ja basisti William Parkerin kanssa. Trion soitto rullaa eteenpäin hyvinkin tyylipuhtaana free jazzina. Parkerin bassottelu ja Hanon rumputyöskentely luovat takuuvarman svengin, jonka päällä Lüdi revittelee varsin ärhäkästi. Jälkimmäinen osuus Mitsubachiwo Osoreeru Hanani Miwa Naranu on äänitetty Tokiossa, ja Parkerin tilalla soittaa sähköbassoa Tetsu Yamauchi. Yleissoundi onkin selkeästi kulmikkaampi ja särmikkäämpi. Se muistuttaa ajoittain jopa New Yorkin no wave -bändejä.

Christian Marclay & Elliott Sharp: High Noon

Innovatiivisesta ja dekonstruktiivisesta äänilevytaiteestaan tunnettu Christian Marclay kohtaa tällä levyllä legendaarisen New York -kitaristi Elliott Sharpin. Molemmilla on käytössään hillitön määrä laitteistoa, ja levyllä käydään tunnelmia läpi todella laajalla skaalalla, kun muusikot panevat parastaan.

Sharpin kitarasoundi on suuren osan ajasta moninkertaisesti prosessoitu ja efektoitu, ja Marclay raapii ja muljauttelee levy- ja sämplearsenaaliaan hektisen vapautuneesti. Marclayn käsittelyssä klassinen musiikki, varhainen swing, modernimmat biitit, free jazz ja lukemattomat muut äänimaisemat venyvät ja paukkuvat slapstick-henkisesti. Soittajien taito kuunnella toisiaan tekee kokonaisuudesta dynaamisen ja nautittavan, ajoittain holtittomiltakin tuntuvat äänet kietoutuvat loppujen lopuksi toisiinsa hyvinkin luontevasti. Duon musiikki ei missään vaiheessa kuulosta itsetietoiselta kikkailulta. Levystä tekee lähestyttävän myös se, että se koostuu yhtäjaksoisen järkäleen sijaan lyhyemmistä "biiseistä".

Eugene Chadbourne: Strings / Songs

Lähinnä kitaraa ja banjoa soittava Eugene Chadbourne on lisäksi kehittänyt oman sähköharava-instrumentin. Tampere Jazz Happeningissa vuonna 1989 hän ilahdutti soittamalla muun muassa pölynimuria. Yksi Chadbournen tunnetuimmista projekteista oli 1980-luvulla toiminut Shockabilly-yhtye, jonka hän perusti yhdessä Mark Kramerin (Bongwater, Shimmy Disc) ja David Lichtin kanssa. 

Chadbournen diskografia on häkellyttävän laaja, hän on julkaissut pitkälti toistasataa albumia. Soittokumppaneita ovat olleet mm. John Zorn, Jello Biafra, Carla Bley, Fred Frith, Sun City Girls, Turbonegro, Henry Kaiser, Zu, Han Bennink, Toshinori Kondo, Andrea Centazzo, Jimmy Carl Black, Derek Bailey, David Toop, Evan Parker, Joe Morris, Susie Ibarra, Marc Ribot, Matana Roberts, Oliver Lake ja Phil Minton.

Chadbournen konsertissa Helsingissä kesällä 2016 ohjelmisto painottui abstraktimman räiskimisen sijaan pitkälti virtuoosimaisesti ja rönsyilevästi esitettyihin covereihin sekä originaalikappaleisiin. Vuonna 2005 julkaistut sisaruslevyt Strings ja Songs ovat erittäin pätevä johdatus Chadbournen viime vuosien soundiin. Instrumentaalimusiikkia sisältävällä Strings-levyllä Chadbourne soittaa omien sävellyksiensä lisäksi banjolla suvereenisti muun muassa John Coltranea ja Sonny Rollinsia. Songs-kokonaisuus puolestaan koostuu poliittisesti kantaaottavista originaaleista sekä muun muassa Tim Buckleyn ja Phil Ochsin kappaleista.

Barry Guy New Orchestra: Inscape - Tableaux, Oort-Entropy ja Amphi / Radio Rondo

Brittiläinen basisti ja säveltäjä Barry Guy perusti 1970-luvulla aikansa vapaan musiikin huipuista koostuneen London Jazz Composers Orchestra -kollektiivin. Guy oli myös tämän yhteenliittymän taiteellinen johtohahmo. Myös hänen 2000-luvun alussa kokoamaansa New Orchestra -ensembleä voi hyvällä omatunnolla kutsua kansainväliseksi megakokoonpanoksi. Ryhmässä ovat olleet mukana ainakin pianistit Agusti Fernandez ja Marilyn Crispell, puhaltajat Evan Parker, Mats Gustafsson, Hans Koch, Herb Robertson, Johannes Bauer ja Per Åke Holmlander sekä lyömäsoittajat Paul Lytton ja Raymond Strid.

Yhtyeen instrumentaatio ja kokemus avaavat musiikille valtavan määrän erilaisia reittejä. Soolo-osuuksista liikutaan pienempien ryhmien ajoittain kamarimusiikkimaisen soiton kautta välillä hyvinkin vapaaseen kollektiiviseen vyörytykseen saakka. Orkesterinjohtaja Guy yhdistelee musiikin elementtejä dynaamisesti ja vahvalla näkemyksellä liikkuen sävelletyn ja improvisoidun musiikin välisessä rajapinnassa. Jazz kohtaa BGNO:n musiikissa nykyaikaisen taidemusiikin vaivattoman tyylikkäästi.

Teksti: Arttu Partinen