Love Records -logo

Love Records 50 vuotta, osa 2: Levy-yhtiömies Matti Laipio muistelee

Love Recordsin perustamisesta tulee lokakuussa 2016 kuluneeksi 50 vuotta. Juhlistamme merkkivuotta juttusarjalla Loven historiaan liittyvistä tai sitä lähellä olleista henkilöistä ja ilmiöistä.

Toisessa osassa levy-yhtiömies Matti Laipio pakinoi suomalaisen äänilevyteollisuuden murroksesta 1960 1970-luvuilla ja  kuinka Love Records hallitsi suomalaista rockia suvereenisti 1970-luvulla.

Suomalaisen rockin merkittävin levy-yhtiö on ollut Love Records, joka toimi kolmetoista vuotta ja julkaisi tuona aikana lukemattoman määrän Suomi-rockin klassikkoja. 1970-luvun puoliväli oli yhtiön kultakautta. Silloin myös kilpailevat yhtiöt yrittivät jäljitellä Lovea, huonoin tuloksin.

Love Records perustettiin 1966. Tuona vuonna se ehti julkaista yhden LP:n, joka sisälsi Kaj Chydeniuksen lauluja. Vaikka Love profiloituitui alusta lähtien albumiyhtiöksi, sen albumien julkaisutahti ei alkuvuosina ollut kovinkaan kiivasta. Vuoteen 1969 mennessä se oli saanut ulos yhdeksän pitkäsoittoa.

Mutta tuossa joukossa oli sitäkin merkittävämpiä Suomi-rockin yhtyeiden töitä, sillä yhtiölle olivat levyttäneet Blues Section, Tasavallan Presidentti ja Wigwam.

Levynkannet.jpg

Noihin aikoihin toimineiden vakiintuneiden levy-yhtiöiden (Fazer/Finnlevy, Scandia, PSO, Discophon, EMI) julkaisupolitiikka oli edelleen vahvasti iskelmäpainotteista. Ne julkaisivat samoina vuosina 1966–1969 noin 300 LP:tä. Niistä vain neljä oli yhtyeiden tekemiä. LP:n pääsivät tekemään ainoastaan Topmost, Eero & Jussi & The Boys, Ernos ja Jormas.

Nämäkin neljä levyä olivat musiikillisesti lähinnä poppia. Keikoilla niiden tekijät saattoivat soittaa rohkeampaakin musiikkia, mutta se ei kuitenkaan päässyt levylle. Yhtiöissä myös bändien myyntipotentiaali nähtiin rajalliseksi. Kuvaavasti Topmostin 1968 ilmestynyt LP myi siinä soittaneen Heimo ”Holle” Holopaisen kertoman mukaan vain 300 kappaletta.

Siksi myöskään Lovea ei muissa levy-yhtiöissä aluksi koettu kilpailijaksi. Siihen suhtauduttiin asenteella ”siinähän pojat harrastavat, kuinkahan pitkään rahat riittävät?” Toki muissa yhtiöissä ainakin nuoremmat työntekijät arvostivat alusta lähtien monia Loven levyjä niiden musiikillisten ansioiden takia. 

christian schwindt (2).jpg

Christian Schwindt kertoo koululaisille levynteosta lokakuussa 1972.

Suomi-rockin tärkein dokumentoija

Ilman Lovea käsityksemme Suomi-rockista olisi kovin kapea. Sinänsä tällaisten riippumattomien levy-yhtiöiden merkitys on ollut valtava jo 1900-luvun alusta lähtien esimerkiksi jazzissa. Ilman Gennettiin, Paramountin, Commodoren, Blue Noten, Riversiden, Atlanticin, ESP:n, ECM:n ja muiden tämäntyyppisten yhtiöiden julkaisuja jazzin historia olisi jäänyt kovin ohueksi.

Saman voisi sanoa myös bluesia ja rock’n'rollia aikanaan julkaisseiden pienten yhtiöiden (Chess, Sun jne.) työn merkityksestä nykyiselle populaarimusiikille.

Alusta lähtien Love ryhtyi julkaisemaan vasemmistolaisesti sävyttynyttä poliittista musiikkia, jonka kulta-aikaa oli 1970-luvun alkupuolisko. Ironista kyllä, kaikkien aikojen eniten myyneen työväen musiikkia sisältäneen albumin julkaisi kuitenkin kokoomusaktiivi Harry Orvomaan johtama Scandia. 1969 ilmestynyt ”Työväen lauluja” myi kymmeniä tuhansia kappaleita, enemmän kuin mikään Loven poliittisen musiikin levyistä.

LP-aikaan vasta 1970-luvulla

Suomalainen äänilevyteollisuus oli 1960-luvun lopulle asti selvästi singlepainotteista. Vasta 1960- ja -70-lukujen vaihteessa LP:t tekivät läpimurron myös täällä. Tosin uutta formaattia ei aluksi hallittu kovinkaan hyvin, sillä suurin osa LP-tuotannosta oli singleistä koottuja. Niillä yhtiöt hyödynsivät osin hyvinkin laajoja back-katalogejaan.

Lovella ei luonnollisesti ollut vanhan tuotantonsa back-katalogia, vaan yhtiön julkaisut olivat uustuotantoa. Loven alkuvuosien julkaisutahti oli ollut verkkaista, mutta vauhti kiihtyi selvästi 1970-luvulle tultaessa.

Kun yhtiö oli 1969 julkaissut 3 LP:tä, niin seuraavana vuonna uusien albumien määrä oli jo yli 20. Vauhti kiihtyi edelleen, sillä 1970-luvun alkupuoliskolla julkaisujen määrä oli 20–30 albumia  vuosittain, kunnes vuosina 1975 ja 1976 Love julkaisi yli 50 albumia kumpanakin vuonna. Sen rinnalla oli myös mittava singletuotanto, suurimmillaan yli 40 singleä vuodessa. Singleistä moni päätyi Loven kokoelmalevyille.

Uustuotannon ykköseksi

Loven alkuvuosien tuotannon osuus oli määrällisesti marginaalinen koko maan levyjulkaisuissa, mutta 1970-luvulla yhtiöstä tuli pian merkittävä tekijä. Se myös haastoi vakavasti parhaimmillaan markkinajohtaja Fazeria, joka julkaisumäärässä oli Lovea toki edellä, mutta huomattava osa sen albumeista oli single-materiaalin kierrätystä. Love oli taas ykkönen uuden materiaalin tuotannossa.

Vuonna 1976 Love julkaisi 56 albumia. Yritysostoilla laajentuneen Fazerin tuotanto oli alamerkkeineen tuolloin 88 albumia, muilla yhtiöillä huomattavasti vähemmän. Seuraavana vuonna vastaavat luvut olivat Lovella 59 ja Fazerilla 71 LP:tä. Tuolloin myös Loven tuotannon painopiste oli siirtynyt poliittisesta musiikista selkeästi rockiin, jonka osuus oli puolet kaikista julkaisuista.

Numerot eivät rajoittuneet pelkkiin julkaisumääriin, vaan Love-levyjä myös myytiin hyvin vuosikymmenen puolivälissä. Yhtenä mittarina tästä oli tuolloin yhtiön levyjen dominoiva asema single- ja LP-listoilla.

atte blom.jpg

Kuvassa Atte Blom.

Lovessa tuotannosta vastasi aktiivinen ja näkemyksellinen Atte Blom , joka vahvasti korosti artistilähtöisyyttä musiikin tekemisessä. Ei ollutkaan mikään ihme, että ennen pitkää Blomiin otti yhteyttä kasvava joukko musiikin tekijöitä samaan tapaan kuin 1950-luvulla Memphisissä, missä Elviksen läpimurron jälkeen Sun-yhtiön perustajalle Sam Phillipsille halusi osaamistaan esitellä laulajia ympäri USA:n etelävaltioita.  

Loven tuotantoprofiili oli tyystin toisenlainen kuin muilla yhtiöillä, joilla esimerkiksi rockin tai Loven tuotannossa vahvaksi tulleen jazzin tuotanto oli lähinnä satunnaista. 1975 Love julkaisi mm. Hurriganesin, Wigwamin, Isokynä Lindholmin. Finnforestin, Tabula Rasan, Hectorin, Jukka Tolosen ja Virtasen albumit.

Humppaa ja free-jazzia sekä Fazerin vastaiskut

Muissa yhtiöissä julkaisuprofiili ei ollut yhtä kirkas. Tuona vuonna 1975 esimerkiksi PSO:n Blue Master -labelilla julkaistiin peräkkäisillä numeroilla suomalais-saksalainen free-jazz -levy Hot Lotta, ”humppatyttö” Beritin, Tasavallan Presidentin ensimmäisen vokalistin Frank Robsonin, Eija Sinikan, Edward Vesalan ja Matti Eskon LP:t.

Vuonna 1975  Loven menestys herätti tuotannossaan vanhoillisen Fazerin, joka siihen mennessä oli ollut hyvin pidättyväinen iskelmälinjalta poikkeamisessa. Fazer perusti näet tuona vuonna uuden merkin Hi-Hatin, jonka vetäjä Tommi Liuhala sai vapaat kädet toteuttaa ideoitaan.

rotox.jpg

Hi-Hat julkaisi käynnistysvuonnaan muun muassa Jig-Sawn, Kalevalan, Seppo Närhen ja fuusioyhtye Unisonon albumit. Pian labelille levyttivät myös muun muassa Heikki Sarmanto, Upi Sorvali, Mikko Alatalo ja Love Recordsin konkurssin jälkeen Hi-Hatille kaksi levyä tehnyt Juice Leskinen. Toiminta oli kuitenkin koko ajan tappiollista, ja Hi-Hat lopetettiin vähin äänin 1980-luvun alussa.

Tuotantonsa linjan laajennukseen  myöhäisherännyt Fazer ei tyytynyt pelkkään Hi-Hatiin, vaan 1978 perusti parikin uutta levymerkkiä (Kräk! ja DigIt) levyttämään ensisijassa rockia. Näiden uusien merkkien artisteina olivat muun muassa Pekka Pohjola, Kojo ja Veltto Virtanen.   

Discophonilla yritystä

Vakiintuneista yhtiöistä valtavirrasta poikkeavan musiikkiin pisimpään oli panostanut RCA:ta Suomessa edustanut Discophon. Se julkaisi jo 1960-luvun puolivälissä Suomen kaksi ensimmäistä jazz-LP:tä, joista toisella soittivat Love Recordsin perustajiin Blomin ohella kuuluneet  Chrisse Schwindt ja Otto Donner

1970-luvulla Discophon julkaisi muun muassa Eero Koivistoisen levyjä, samoin proge-yhtye Haikaran kaksi erittäin huonosti myynyttä LP:tä. Vähämenestyksisten levyjen tekemistä Discophonin toimitusjohtaja Johan ”Mosse” Vikstedt on perustellut vertaamalla levy-yhtiöitä sellaisiin kirjankustantamoihin, jotka best sellerien lisäksi julkaisevat jo ennakolta huonosti myyväksi tiedettyä runoutta.

Discophonin julkaisupolitiikka oli 1970-luvulla muutenkin avarakatseista, ja se tarjosi jazzin ja rockin lisäksi muun muassa kansanmusiikkia, jossa Konsta Jylhän ja Kaustisen Purppuripelimannien levyt olivat hittejä, mutta muut julkaisut tuskin toivat omiaan takaisin. Discophon perusti myös Fazerin tavoin alamerkin (Kerberos), jolla sitten julkaistiin iskelmälevyjä kunnianhimoisempaa musiikkia.

Merkittävin Love Recordsin 1979 tapahtuneen konkurssin jälkeinen  toimija oli Tampereella 1978 perustettu Poko Records, joka oli vahvasti nostamassa niin sanottua Manse-rockia valtakunnalliseen tietoisuuteen muun muassa Eppu Normaalin voimin.

Love Recordsin ansiota on myös ollut Suomi-rockin kansainvälistymisen alkaminen kärkinään Tasavallan Presidentti ja Wigwam. Yhtyeiden levyjä julkaistiin monissa maissa niiden myös tehdessä kiertueita Pohjoismaiden lisäksi Englantiin.

Loven kaatumiseen vaikutti ensisijaisesti yhtiön hallitsematon kasvu, johon liittyi myös kalliiksi tullut oman studion rakentaminen. Mutta Loven henki ei konkurssiin kadonnut, vaan kaikki kolme perustajaa jatkoivat levyalalla. Blomilla oli Johanna Kustannus, Schwindtilla jo 1976 perustettu Kompass ja Donnerilla Ponsi.

Otto Donner.jpg

Otto Donner vuonna 1970.

Teksti: Matti Laipio

Kuvat: YLE

Matti Laipio Alice Cooper.jpg

Artikkelin kirjoittaja Matti Laipio työskenteli Scandiassa 1970-luvun alkupuoliskolla hoitaen muun muassa yhtiön edustamien ulkomaisten levymerkkien artistien vierailuja. Kuvassa hän ja Alice Cooper tiedotustilaisuudessa 1973.

Artikkelissa käytetty lähteinä:

Jari Muikku: Musiikkia kaikkiruokaisille. Suomalaisen populaarimusiikin äänitetuotanto 1945-1990. (Helsinki 2001)

Miska Rantanen: Love Records 1966-1979.Tarina. Taiteilijat. Tuotanto. (Porvoo 2014)

Urpo Haapanen: Suomalaisten äänilevyjen luettelot 1966-1975.

Lue myös:

Love Records 50 vuotta, osa 1: Ellipsin Hannu Sinnemäki

Love Records 50 vuotta, osa 3: Poliittisen laululiikkeen julkaisukanava

Kaikki musiikkiaiheiset vinkit