Toinen tuntematon -kirjan kansikuva

Pienten lajien maailmat: Fanifiktiota Tuntemattomasta sotilaasta

Pienten lajien maailmat -sarjassa käsitellään nykykirjallisuuden ilmiöitä ja tutustutaan kirjallisiin muotoihin, joita ei lueta yhtä paljon kuin kertovaa romaania. Tässä osassa Juhani Sipilä käsittelee Toinen tuntematon -novellikokoelmaa.

Toinen tuntematon. Toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä 2017, WSOY (376 s.).

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) on tänä vuonna saanut runsaasti huomiota osakseen ennen kaikkea Aku Louhimiehen ohjamaan uuden, nyt jo lajissaan kolmannen ”suurelokuvan” ansiosta. Jos pieni sivupolku sallitaan, mielestäni Louhimiehen tulkinta Linnan klassikkoromaanista on varsin onnistunut – tähänastisista paras – vaikka jäinkin joitain painotuksia aprikoimaan; onhan elokuva kuitenkin aina rajattu ja tyylitelty tulkinta romaanista. Rokan, Koskelan ja Kariluodon ottaminen elokuvan päähenkilöiksi lienee draaman keskittämisen kannalta perusteltua, vaikka samalla menetetäänkin kollektiivin kuvaus, mikä Linnan romaanissa on keskeistä. Olihan kirjailijan yhtenä keskeisenä ideana viedä Kiven seitsemän veljestä jatkosotaan ja katsoa, kuinka heille käy.

Linnan romaani on elävä klassikko paitsi lukuisten dramatisointiensa ansiosta myös siksi, että uudetkin sukupolvet lukevat yhä sitä – tosin eivät ehkä enää samoista syistä kuin sotasukupolvet. Tuntemattoman sotilaan rasitteeksi on nykykatsannossa laskettu sen miesvaltaisuus, mikä tietysti johtuu siitä historiallisesta faktasta, ettei Suomella viime sodissa ollut naissotilaita – toisin kuin vastapuolella. Ne vähät naishahmot, joita romaanin maailmaan sisältyy, ovat myös olleet arvostelun kohteena. Pahaa mieltä on herättänyt romaanin ilmestymisestä saakka erityisesti lotta Raili Kotilaisen hahmo, jonka on katsottu vetävän lokaan koko lotta-instituution ja sen korvaamattoman panoksen sodan aikana.

Nyt tähän nimenomaiseen naisasiaan on saatu korjaus tai myöhäsyntyinen täydennys: Tuntemattoman sotilaan pohjalta on julkaistu kokonaan uusi teos, jossa keskeisen osan saavat juuri naiset – ne, jotka jäävät Linnan romaanissa joko pieneen sivuosaan tai pelkästään maininnalle. Onpa keksitty aivan uusia henkilöitäkin, joilla on yhteys Linnan sotilaisiin. Lotta Kotilaisellekin on omistettu lähes 20 sivua, joilla hänen kohtaloaan ja sisäistä maailmaansa valaistaan laajemmasta näkökulmasta kuin ”emoromaanissa”. Raili Kotilainen on nimittäin päähenkilönä Laura Lähteenmäen novellissa ”Tummuva vihreys”, joka sisältyy 21 muun novellin kanssa Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittamaan Toinen tuntematon -novellikokoelmaan.

* * *

Toinen tuntematon on lähes 400-sivuinen novelliantologia, joka kokonaisuudessaan ponnistaa Linnan luomasta maailmasta ja henkilöistä. Teoksen esipuheessa Kirsi Piha kuvailee kirjan ideaa näin: ”22 suomalaista kirjailija on valinnut alkuperäisestä Tuntemattomasta sotilaasta naishahmon, jonka kautta he tarkastelevat niin naista itseään, maailmaa, yhteiskuntaa kuin sodassa olevia miehiäkin. – – Naiset näyttävät meille myös tutuista hahmoista sen toisen puolen. Ei sitä reteää tai sitä tylyä, sankaria tai viihdyttäjää. Vaan toisen puolen, sellaisen, jota rintamatarina ei ehkä anna meidän nähdä.” Kyse on siis Linnan romaanin laventamisesta yhtäältä kohti kotirintamaa, toisaalta kohti naisten maailmaa ja naisten kokemusta sodasta.

Lajinäkökulmasta katsottuna novellikokoelma on fanifiktio, jolla tarkoitetaan uusien tarinoiden kirjoittamista jo olemassa olevista fiktiivisistä hahmoista, kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista ja niin edelleen. Ilmiönä fanifiktio on vanha – muistetaan vaikkapa kaikki Raamatun kertomusten tai antiikin tarinoiden pohjalta syntyneet romaanit, näytelmät, ooperat, elokuvat ja muut fiktiot – mutta internet on mahdollistanut oikestaan kenen tahansa julkaista kirjoituksia, jotka perustuvat tunnettuihin teoksiin tai jotka jatkavat tarinoita esimerkiksi uusilla juonenkäänteillä. Toisen tuntemattoman novellit perustuvat siis Linnan luomiin henkilöhahmoihin – toiset aivan kiinteästi, toiset vain jonkun yksittäisen tuokiokuvan kautta. Kiinteää yhteyttä alkuperäisteokseen korostaa myös kirjan kansipaperi, jonka graafinen asu viittaa Tuntemattoman sotilaan ikoniseksi muodostuneeseen kanteen.

Sattumoisin tänä vuonna on julkaistu toinenkin novelliantologia, jonka alaotsikkonsa mukaan on ”fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista”. Kyseessä on Erkka Mykkäsen toimittama Jatkuu!, jossa kymmenen kirjailijaa tekee kunniaa jollekin kirjallisuutemme klassikolle kirjoittamalla sen pohjalta novellin. Kohteet vaihtelevat Kiven Seitsemästä veljeksestä Janssonin Muumeihin ja niin vaihtelevat myös näkökulmat: Petri Tamminen kirjoittaa Kiven romaaniin yhden luvun lisää, ja Juhani Karila luo Aino KallaksenSudenmorsiamesta viedeopelin, jota oululaisteinit pelaavat.

* * *

Kuten esipuheessa sanotaan, Toisen tuntemattoman novellien lähtökohtana on avata alkuperäisromaanin maailmaa naisten näkökulmasta. Kaikki kirjoittajat eivät suinkaan ole naisia, vaan mukana on myös yhdeksän mieskirjalijaa, joten kyse ei ole mistään Linnan romaanin naisluennasta. Novellit ovat romaanin laajennuksia, amplifikaatioita. Osa kirjailijoista tarkastelee valitsemaansa henkilöhahmoa täysin toisesta suunnasta kuin romaanissa tehdään: on valittu äidin, sisaren, vaimon, morsiamen tai jonkun muun naishahmon näkökulma tai tämän kokemus sodasta. Osa kirjoittajista taas ottaa romaanista valmiin naishahmon ja luo tälle laajemman tarinan ja taustan.

Monet laajentavat romaania yli sen omien aika- ja paikkarajojen, kuten Katja Kettu novellissaan ”Juro ja Rukka”, jossa Petroskoin Veran tarina laajenee ikään kuin molempiin suuntiin, ensin taaksepäin syyskuuhun 1941 ja myöhemmin vuoteen 1945, jolloin sota on jo loppunut ja Vera saanut vankileirituomion rangaistuksena ”vakoojatoiminnasta faskistien hyväksi”. Lopussa hän matkustaa vankijunassa kohti itää ja unihoureissaan odottaa, että Hietanen on häntä vastassa jollain läntisellä päätesemalla. Toiset taas pitäytyvät tiukasti romaanin tarjoamissa raameissa jopa niin, että romaanin keskeiset tapahtumat tulevat ikään kuin kerratuksi novellin maailmassa. Tällaiseksi muodostuu Tuula-Liina Variksen novelli ”Kyl Urho ain pärjää”, jossa näkökulmahenkilönä on Hietasen Kerttu-sisko, kotitilalla uurastava ja veljeänsä ikävöivä ja tämän puheita muisteleva nuori nainen.

Mukana on myös novelleja, joissa yhteys Linnan romaanin jää hyvin ohueksi mutta joissa Linnan kuvaaman sodan jäljet vaikuttavat vielä vuosikymmenten päähän. Tällainen on kokoelman avaava Hanna Weseliuksen novelli ”Carola Mäkisen isoisä”, jonka lähtökohtana on Tuntemattomassa sotilaassa ensimmäisenä nimetty ja lyhyesti ohitettu henkilöhahmo Mäkinen. Weseliuksen kaksiosainen novelli yhdistää taitavasti sota-ajan ja nykyajan ja herättää samalla kysymyksen, mitä me oikeastaan voimme tietää vanhempiemme ja isovanhempiemme ongelmista ja ratkaisuista ja millä varmuudella meidän kannattaa niistä kertoa.

Varsin monissa novelleissa on käytetty minäkertojaa, mikä poikkeaa olennaisella tavalla Linnan kerrontaratkaisusta. Linnan romaanissa ulkopuolinen kertoja asettuu milloin kenenkin henkilön näkökulmaan, jopa tämän tajuntaan, lipsahdellakseen sitten ajoittain poliittis-filosofisiin kiteytyksiin, joista saarnaaminenkaan ei ole kaukana. Linnan kerronnalle on ominaista myös murteellisten repliikkien tarkoin annosteltu käyttö, ja puheenparsi toimii tärkeänä osana henkilöhahmon rakentumista. Myös huumori on Tuntemattomassa keskeinen elementti ja yksi syy romaanin suosiolle. Tästä kokoelmasta huumoria löytyy hyvin vähän. Enemmän löytyy kaipausta, surua, jopa kauhua. Yllättävänkin moni novelli päättyy kuvaan, jossa pappi lähestyy näkökulmahenkilön kotia tuoden suruviestiä kaatuneesta läheisestä.

Huumoria kyllä yrittelee Tuula-Liina Varis Hietasesta ja tämän siskosta kertovassa novellissaan, mutta valitettavasti hän ei tyylissään yllä Linnan tasolle, vaikka käyttääkin henkilöhahmojensa rakennuspuina lounaismurretta. Murteellisuutta on kuitenkin annosteltu aivan liikaa: kaikki ihmisten puheet, joita näkökulmahenkilö kertailee mielessään, esitetään murteellisina. Sama ongelma on Antti Heikkisen ”Jauhot”-novellissa, jonka minäkertojana toimii Rokan vaimo Lyyti. Heikkisen kuten joidenkin muiden kirjoittajien kohdalla herää epäilys, ettei kirjoittaja hallitse itselleen vierasta murretta, jonka vuoksi kertojan ääni menee ikään kuin nuotin vierestä. Joissain novelleissa minäkertojien tyyli lipsahtaa kovin kirjalliseksi. Laura Gustafsson esimerkiksi laittaa 16-vuotiaan petroskolaistytön ajattelemaan vuonna 1941 tähän tapaan: ”Kuka nyt nukkuu, kun Suuri Isänmaallinen Sota kumisee kadulla, ja sodan vipuvarsi kampeaa maailmanhistorian rattaan liikkeeseen.”

Taina Latvala sen sijaan käyttelee eteläpohjalaista murretta hyvin luontevasti ”Enne”-novellissaan, jossa laihialaista Mäkilää kaipailee Iita-niminen piika, Mäkilän talon palkollinen. Latvala on tulkinnut Mäkilän hahmoa oivaltavasti, ja Iitan kautta tästä stereotyyppisestä laihialaisesta muotoutuu täyteläinen hahmo, suorastaan sympaattinen ja luottamusta herättävä eli aivan toisenlainen kuin Laineen ja Mollbergin elokuvaversioissa –  Louhimiehen versiostahan Mäkilä puuttuukin kokonaan. Tarkoin annostellut murrerepliikit ja sitaatit Mäkilän kirjeistä rytmittävät taitavasti yleiskielistä kerrontaa: ”Tällääset asiat ei oo meirän päätettävis. Ne on korkeemman käres.”

Monet kirjoittajista eivät pyrikään linnalaiseen tyyliin ja murteellisiin repliikeihin. Petri Tamminen esimerkiksi tekee taitavan ristivalotuksen Riitaojan hahmoon ja taustaan rakentamalla novellinsa kahdesta hyvin erilaisesta kirjeestä, jotka Riitaoja saa kotipuolestaan. Tuomas Kyrö puolestaan toteuttaa kuvan lotasta ja Lammiosta haastatteluna, jota lapsenlapsi tekee 93-vuotiaasta isoäidistään vuonna 2015. Muutamin lakonisin lausein piirtyy kuva lottien arjesta ja sodan raskaudesta. Samalla tulee kerrotuksi Lammion karu kohtalo sodanjälkeisessä tilanteessa.

* * *

Parhaat kokoelman novelleista toteuttavat esipuheessa esitettyä teoksen lähtöideaa: ne avaavat ja antavat uudenlaista ymmärrystä Linnan henkilöhahmoihin ja henkilöiden toimintaan sodan ääriolosuhteissa. Hyvän esimerkin tarjoaa Sirpa Kähkösen novelli ”Kesän 1939 poutapilvet”, jossa kirjailija luo nimeämättömäksi jäävän naispuolisen minäkertojan kautta hyvin uskottavan taustan Lehdolle, joka on koko Linnan romaanin arvoituksellisimpia hahmoja häikäilemättömyydessään ja kylmässä vihassaan. Kähkönen taustoittaa taitavasti Lehdon lapsuuden ja nuoruuden sisällissodan jäkeiseen punaorpouteen ja osattomuuteen, jota 1920- ja 30-lukujen taitteen pula-aika vain pahensi. Novellin johtomotiiviksi muodostuu ennen sotaa otettu valokuva, muisto kesäiseltä retkeltä vuonna 1939, jolloin novellin kertoja, tämän veli ja Lehto olivat yhdessä miettineet elämäänsä eteenpäin. Kuvassa Lehto hymyilee. Yllättävän monessa muussakin novellissa valokuva luo yhteyden henkilöiden välille tai aktivoi muistot.

Toimivatko kokoelman novellit sitten omillaan, ilman että lukija tietäisi mitään Tuntemattomasta sotilaasta ja sen hahmoista? Arvelen, että monet niistä jättäisivät lukijansa ymmälleen, esimerkkinä Riikka Pulkkisen novelli, joka ei rakenna tarinaa mutta ei myöskään luo mitään uutta Sirkka Kariluodon hahmoon: nuoren lesken tekotaiteellinen monologi on mahdollisimman kaukana Linnan luomasta maailmasta ja vänrikki Kariluodon sisäisestä kamppailusta. Monen novellin tarina on sinänsä koherentti ja ymmärrettävä, mutta jokin taso jää varmasti avautumatta ilman Linnan romaanin antamaa taustaa.

Muutamat Toinen tuntematon -kokoelman teksteistä ovat kuitenkin sellaisia – esimerkkeinä vaikkapa Tapio Koivukarin ja Joel Haahtelan novellit – jotka seisovat tukevasti itsensä varassa ilman Linnan romaanin raameja. Henkilökuvat ovat hyvin rakennettuja, historiallinen konteksti hallitaan (kaikissa novelleissa niin ei tapahdu, mutta en nyt takerru tähän), lyhyeen tarinaan on taiteilitu muunkinlaista draamaa kuin papin saapuminen kuolinviestin kanssa. Mikko Kalajoen novellissa ”Sinun ikäisesi poika”, jonka kertojana ja keskushenkilönä on ikiliikkujaa rakentelevan Honkajoen äiti, viittaukset ”emoromaanin” ovat jopa tarpeettomia, koska tarinan aiheena on venäläisten sotavankien työskentely suomalaisessa maatalossa ja teemana poliittisesti epäkorrekti seksisuhde keski-ikäisen suomalaisnaisen ja nuoren venäläisvangin välillä.

Kalajoen novelli viittaa kuitenkin hauskasti omaan fanifiktio-genreensä ja antaa samalla lukuohjeen koko Toinen tuntematon -kokoelmalle: ”Se [Honkajoki] oli nokkela poika, oppi lukemaan varhain ja osasi tehdä muiden olon hauskaksi, sisariaan se viihdytti keksimällä vanhoihin satuihin uusia loppuja.”

Teksti: Juhani Sipilä
Kuva: WSOY 

Lue lisää

Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa.