Päivi Koivisto

Pienten lajien maailmat: Lyhyt suomalaisen autofiktion historia 1/3

Kiitos norjalaisen Karl Ove Knausgårdin romaanisarjan Taisteluni (2009–2011) autofiktiosta puhutaan taas, niin Suomessa kuin muuallakin. Samalla autofiktio on jälleen palannut laveaan kertovaan muotoon, jonka aikoinaan teki tunnetuksi Marcel Proust. Suomessa Knausgårdia on verrattu Kalle Päätaloon, jonka uuteen arvoon nousseista romaaneista on jo otettu uusia painoksia.

Journalistit tarkoittavat yleensä autofiktiosta puhuessaan mitä tahansa kirjailijan omaa elämää käsittelevää romaania. Tutkijan näkökulmasta määritelmä kaipaa täsmennystä, koska historiallisesti kyse ei ole vain uudesta nimestä mille tahansa omaelämäkerralliselle romaanille. 1970-luvulla ranskalaisessa teoreettisessa keskustelussa autofiktio määritettiin romaaniksi, jonka kertoja ja päähenkilö on samanniminen kuin kirjailija ja jossa kerrotaan kirjailijalle oikeasti tapahtuneista asioista. Toisaalta osa tutkijoista Ranskassa oli sitä mieltä, että autofiktiossa pitää painottaa sanan jälkipäätä, eli kirjoittajastaan kertovan romaanin piti olla täyttä fiktiota. Näiden kahden ääripään välillä on suomalainen autofiktio liikkunut 1990-luvun ensimmäisestä autofiktioinnostuksesta tähän päivään.

Suomessa ranskalaisvaikutteista autofiktiota alkoi ilmestyä 1990-luvulla. Silloin oltiin innoittuneita ajatuksesta, että ei ole olemassa ”todellista minää”, joka pitäisi ”löytää”, vaan ihmisen minuus on aina itselle kerrottua fiktiota. Kuten Pirkko Saisio autofiktiivisen trilogiansa ensimmäisessä osassa, Pienimmästä yhteisessä jaettavassa (1998) asian ilmaisee: ”hän vedestä noustuaan jatkaa valheista suurinta: sanoilla, uupuneilla merkeillä rakentamista, tämän kirjan kirjoittamista” (s. 202). Samalla uudistettiin särötöntä juoniromaania, jossa merkitysten manipulointi kätkeytyi sulavasti etenevään kertomukseen.

Uudistuspyrkimyksiä oli erilaisia. Pirkko Saision teksti näytti rikottuine riveineen ja tyhjine tiloineen paikoin runolta. Anja Snellman kirjoitti Kiinalaisessa kesässä (1989) marginaalista marginaaliin tiuhaa tekstiä kirjoittamisestaan, muistoistaan, taidekäsityksestään, lukemistaan kirjoista, nykyisestä arjestaan pienten lasten äitinä ja vanhan äidin tyttärenä. Hänen myöhempi autofiktionsa Side (1998) taas oli kollaasimainen: tekstin osana oli kuvateoksia ja erilaisia tekstityyppejä listoista kirjeisiin, jakoipa Snellman tekijyytensäkin kuvataiteilija Ulla Jokisalon kanssa. Kari Hotakainen ja Pentti Holappa kirjoittivat laveampaa, romaanimaisempaa tekstiä, jossa muutkin kuin minäkertoja pääsivät näkökulmahenkilöiksi. Kaikilla mukana oli tekstin rakennettua luonnetta osoitteleva kertoja, joka esti lukijaa uppoutumasta liiaksi tarinan imuun.

Hotakaisen Klassikko (1997) oli siinä mielessä erikoinen tapaus, että se oli parodia lajista, jota ei Suomessa ollut edes tunnistettu. Kyseessä on autoromaani, jossa kirjailija Kari Hotakainen löytää elämänsä auton ja lopulta törttöilee juovuksissa auton ratissa. Hän on valmis tekemään miten hölmöjä asioita tahansa saadakseen muistelmien arvoisen elämän, jonka kirjailija elääkseen tarvitsee. Klassikko ennakoi 2000-luvulla vahvistuvaa käännettä suomalaisessa autofiktiossa, kirjailijuudesta kirjoittamista ja etenkin julkisuusvaateiden ja brändätyn kirjailijuuden kritiikkiä ja parodiaa. Samalla fiktio otti suuremman osan teoksissa, ja omasta elämästä kirjoittamisen vakava pohdinta väistyi taka-alalle. Tuomas Vimma, Jussi Siirilä ja Juha Itkonen jatkoivat Klassikon aloittamaa perinnettä kukin omalla tyylillään. Kritiikissään Juha Itkosen Seitsemäntoista-romaanista Kaisa Kurikka (2010) tiivistää ajan hengen:

”Jotakin oireellista, melkein huolestuttavaa onkin laajemmassa katsannossa siinä, että nyttemmin meillä julkaistaan yhä enemmän romaaneja ja tekstejä, joissa käsitellään suomalaisen kirjailijan todellisuutta. Nähtävästi meneillään on kirjallisen tekijyyden kriisiytymisen aika, jota ei voi irrottaa kustannusmaailmamme kuohuista.”

Vaikka kustannusmaailmasta markkinointivetoisuus ja myyvien kirjailijahahmojen etsintä ei ole kadonnut mihinkään, ei kirjailijuutta voinut käsitellä romaaneissa loputtomiin. Jonkin aikaa myös autofiktio tuntui aikansa eläneeltä. Keskustelu siirtyi kirjailijuudesta ja minuuden ongelmista naiskirjailijoiden versioihin sota-aikojen tapahtumista ja Sofi Oksasen mikrohistoriallisiin kertomuksiin naisten osasta Neuvosto-Virossa. Ahmittiin dystopioita, kauhukuvitelmia tulevaisuudesta, ja etsittiin maahanmuuttajien ääntä suomalaiseen kirjallisuuteen.

Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät Norjassa 2009, ja kuudes eli viimeinen osa jo vuonna 2011, jolloin Suomessa julkaisu vasta alkoi. Viimeinen osa ilmestyi suomeksi vuonna 2016. Viime vuosina Knausgårdista on ilmestynyt innoittuneita esseitä ja analyysejä niin Parnassossa, Nuoressa Voimassa, Ylen Kulttuuricocktailissa, Helsingin Sanomissa kuin Imagessakin. Kustannustoimittajan työssäni olen kuullut joidenkin kirjailijoiden kaipuusta kirjoittaa ”jotain samankaltaista” kuin Knausgård. Kirjoittajaohjaajana olen lukenut katkelmia käsikirjoituksista, joissa kirjoitetaan omasta elämästä autenttisen ja arkisen oloisesti. Sen sijaan kirjallisuus- ja kulttuurianalyysejä olen harvemmin romaanikäsikirjoitusten osana nähnyt. 

Taisteluni-teossarjan herättämän ihailun ja kohun myötä on voinut saada sen käsityksen, että norjalainen Knausgård on tehnyt jotakin täysin tavatonta. Kirjoittajiensa elämää omalla nimellä kuvaavia romaanisarjoja on silti ilmestynyt Suomessakin koko ajan. Niitä ovat vain kirjoittaneet kirjailijat, joista uutta etsivät kirjoittajat ja kulttuurikirjoittajat eivät ole olleet kovin kiinnostuneita. Kovaäänisimmin suuri yleisö on kiittänyt kuvataiteilija Hannu Väisäsen Vanikan palat -romaanista (2004) alkanutta omaelämäkerrallista sarjaa, jonka Toiset kengät -osa (2007) sai Finlandia-palkinnon. Viimeisin osa Elohopea on ilmestynyt 2016. Vielä on pitkä matka Väisäsen nykyhetkeen, joten sarja jatkunee. Huomautettakoon, että sarjan päähenkilön nimi Antero on Väisäsen kolmas nimi; tässä yksi tapa samanaikaisesti pitää yhteyttä ja välimatkaa todelliseen kirjailijaan.

Väisäsen rinnalla kaksi muuta Hannua, Mäkelä ja Niklander, on kertonut pitkässä sarjassa omaa tarinaansa. Mäkelän kirjat mustavalkoisine kuvaliitteineen ovat tosin käytännössä omaelämäkertoja, mutta Niklander rinnastuu Väisäseen kertoessaan kehitysromaanin tavoin omaa tarinaansa. Elämästään autofiktiota kirjoittavien joukkoon kuuluu myös Adolf Ehrnroothin tytär Karin Ehrnrooth kahdella omaelämäkerrallisella romaaneillaan. 1980-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneiden muistoja herättelee nuorempi kirjailija Tommi Liimatta, jonka Jeppis ja Jeppis 2 -romaanit jo nimellään herättävät odotuksen knausgårdmaisesta proosasta. Yksityiskohtainen, välillä puuduttavakin tavallisen elämän kuvaus vahvistaa tunnetta.

Knausgård eroaa suomalaiskollegoistaan siinä, että hänen tarinansa ei ole yhtä hallitun tuntuinen. Se näkyy kronologian heittelehtimisessä sekä sarjassa kokonaisuutena että teosten sisällä: mieleen tuleva muisto saa keskeyttää meneillään olevan tilanteen ja viedä kertomuksen kymmeniksi sivuiksi menneisyyteen. Toisaalta tarinaa katkovat taidetta ja kulttuuria käsittelevät pohdinnat, jotka hurjimmillaan riehaantuvat kuudennen osan nelisensataa sivua pitkäksi Adolf Hitlerin ja holokaustin analyysiksi. Juuri tämä vyöryävyys, tekstin vapaus ja teoksesta hehkuva pakottava tarve tunnustaa kaikki heikkoutensa ja häpeän hetkensä ovat teossarjan vetoavia piirteitä. Sekä se, että 1968 syntynyt Knausgård on uutta sukupolvea, melkein 20 vuotta nuorempi kuin esimerkiksi suomalaiset kollegansa Hannu Väisänen ja Hannu Niklander. Knausgård pystyy puhuttelemaan sellaista lukijajoukkoa, jolle ei tämänkaltaista kirjasarjaa ole ennen kirjoitettu.

Siri Hustvedt (2016) yhdistää Knausgårdin tyylin surrealismin alitajuntaa tyhjentävään automaattikirjoitukseen. Hän olettaa romaanisarjan koostuvan varsin editoimattomasta materiaalista, minkä Knausgård hänelle haastattelussa vahvistikin. Aivan näin asia ei ole, sillä kuudennessa osassa Knausgård kertoo, miten hän joutui uudelleen järjestämään tarinansa, kun se pitikin julkaista useammassa osassa kuin hän oli ajatellut. Selvää kuitenkin on, että ikään kuin intuitiivisesti tarinalinjasta toiseen poukkoileva kerronta luo vaikutelman autenttisesta mielenmaisemasta, joka vain kirjoitetaan muistiin. Tässä mielessä teossarja painottaa vähemmän fiktiota kuin moni Suomessa 1990-luvulla ilmestynyt autofiktio. Lisäksi traagiset lehtijutut esimerkiksi Knausgårdin vaimon mielenterveysongelmista vahvistavat romaanin ammentavan aiheensa todellisuudesta. 

Teksti: Päivi Koivisto 
Kuva: Hannu Elomaa

Lue lisää:

Lyhyt suomalaisen autofiktion historia, osa 2

Lyhyt suomalaisen autofiktion historia, osa 3

Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa.