Pienten lajien maailmat: Lyhyt suomalaisen autofiktion historia 3/3

Autofiktion vaikutus vaihtelee sen mukaan, onko kirjailija kuuluisa vai ei. Karl Ove Knausgård on Juha Itkosen haastattelussa (2012) kertonut teossarjansa kirjoittamisen lähtökohdaksi itseterapian, toisaalta hän myöntää hakeneensa julkisuutta kirjoituksellaan ja nauttineensa, kun onnistui siinä.

Knausgård on onnistumisessaan poikkeus. Yleensä tuntemattoman kirjailijan autofiktio ei aiheuta minkäänlaista kuuluisuutta, ei kohua, ei mitään. Erityisesti jos kyseessä on pitkään vain ruotsiksi julkaissut kirjailija, kuten Peter Sandström, joka on saanut kirjoittaa itsensä nimisiä romaanihenkilöitä aivan rauhassa ennen nousuaan kirjallisuuspalkintolistoille. Naistenlehdissä ei ole myöskään kirjoitettu Janne Kortteisesta, nuorena angstisena miehenä esittäytyneestä esikoiskirjailijasta, jonka groteski, autofiktionakin luettava esikoisteos Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010) yllätti nousemalla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Teoksesta löytyy tekijän lapsuudenvalokuvia, koululaisen aineita, lehtileikkeitä, sähköpostiviestejä, runoja,  proosaa, maanisia luetteloja ja kommentaaria käsillä olevan teoksen ongelmista.

Toisenlainen tilanne on jo valmiiksi kuuluisilla kirjailijoilla. He voivat tuntea muuttuneensa julkisuudessa itselleen vieraaksi hahmoksi, toisten määrittelyjen hallitsemaksi. Ilmiö oli tuttu jo 1960–70-luvun Suomessa. Esimerkiksi Pentti Saarikosken autofiktiiviset proosateokset olivat osaltaan kirjailijuuden ottamista omiin käsiin. Samalla tavoin toimivat jo ennen esikoisteostaan julkkikseksi nousseen Anja Snellmanin autofiktiot.

Suomalaisen Taisteluni-sarjan luomisen sijasta ”uusi” autofiktio sai suomalaisen kritisoijansa jo ennen kuin kukaan ehti alkaa lajia kirjoittaa. Johannes Ekholmin romaanissa Rakkaus niinku (2016) hyökätään knausgårdilaista kirjoittamista vastaan, kohteena kuvitteellinen perhettään intiimisti kuvannut vanhempi kirjailijamies, romaanin kertojan eli Joonan isä. Osaltaan kritiikki kohdistuu nykyiseen kirjajulkisuuteen, kun kovalla vaivansa kirjansa julkisuuteen taistelleen kirjailijamiehen poika saa tuosta vain kustannussopimuksen, vaikkei ole kirjoittanut riviään. Meriitiksi riitti julkisuuskohun aiheuttaminen.

Olemattoman tekstin ongelman Joona ratkaisee tallentamalla salaa käymänsä keskustelut sekä netissä että sen ulkopuolella. Sitten materiaali vain siirretään suoraan kirjallisuudeksi. Mukaan tulee sivutuotteena ääniä televisiosta, autoista, linnuista. Tarkoituksena on välttää monologinen yhden kertojan tulkinta maailmasta ja läheisistä ihmisistä. Silloin toimittaisiin toisin kuin Joonan isä (tai Knausgård): ”Ja kun sä kirjoitat muista ihmisistä, niin sä pakotat ne sellasiin rooleihin, mitkä sä oot niille keksinyt, ja sit yhdistät niiden nimet näihin sun keksimiin ominaisuuksiin... Ja ne identiteetit mitä sä pakotat sun läheisille ja sun tekstissä, esim mulle, tuntuu vitun väkivaltasilta ja valheellisilta, eikä vastaa millään tavalla mun oma kokemusta elämästäni.” (Rakkaus niinku, s. 35.)

Ekholmin teoksen luontevana osana on tavallisten keskustelujen lisäksi sosiaalisessa mediassa käytyä viestinvaihtoa. Autofiktiokeskustelussa sosiaalista mediaa on ehdotettu nykyautofiktion innoittajaksi. Tuoreessa Nuoressa Voimassa (1/2017) Arttu Seppänen ja Paavo Kässi kirjoittavat: ”Autofiktio on selfie-ajan identiteettiprojekti, joka muistuttaa terapiaa. Ilman nykyistä mediaympäristöä buumia ei olisi koskaan nähty.” Samankaltaisesti kirjoittaa Imagen Joanna Palmén (2016). Tositelevision vaikutusta nykyautofiktion suosioon on analysoitu akateemisestikin autofiktion luvatussa maassa Ranskassa esimerkkeinä suomalaisillekin tutut Marguerite Duras, Amélie Nothomb ja Frédéric Beigbeder (Elise Hugueny-Léger 2017).

Nykyinen näennäisen suora itsen esittäminen televisiossa ja sosiaalisessa mediassa on varmasti osasyy siihen, että autofiktio on jälleen noussut keskustelunaiheeksi. Autofiktio ei kuitenkaan ole selfie-ajan ilmiö, vaan sitä varhaisempi, ja liittyi alun perin itsen kuvaamisen fiktiivisyyden paljastamiseen. Nopeasti se siirtyi parodioimaan kirjailijoiden brändäämistä ja yksityisyyden käyttämistä markkinoinnin ja myynnin välineenä. Molemmat autofiktion tehtävät tuntuvat vastakkaisilta verrattuna kritiikittömään itsen brändäämisen selfie-, blogi- ja vlogikulttuurissa. On myös selvää, että Knausgårdin tuhansia sivuja pitkä polveileva itsetilitys Taisteluni-romaanisarjassa on muodoltaan täysin vastakkainen sosiaalisen median katkelmalliselle, kuvista ja vajaista lauseista koostuvalle itsen esittämiselle.

Knausgårdin autofiktion suosio sen sijaan muistuttaa siitä, että ihmiset sittenkin haluavat uppoutua tuntikausiksi tekstin pariin, että he yhä jaksavat keskittyä kertomukseen, jota ei ole leikattu 30 sekunnin otoiksi. Ehkä arkipäivän somemaailman aukkoisen, lyhytjännitteisen ja selityksistä kieltäytyvän maailman rinnalle kaivataan satoina sivuina vyöryvää, lukijansa mukaansa imaisevaa monologia, jonka lukemisen ajaksi sytytetään lukulamppu nojatuolin ylle, älylaitteiden näytöt pimennetään ja hälytykset napsautetaan äänettömälle. Ehkä Knausgårdin teos antaa lukijoilleen toivoa, että itsessä ja maailmassa kiehuva kaaos olisi sittenkin mahdollista järjestää sanojen avulla ja pakottaa itselle sopivaan asentoon kovien kansien väliin.

Lukuvinkkejä autofiktiosta:

Marguerite Duras: Rakastaja, Pohjoiskiinalainen rakastaja

Henrik Jansson: Otteita kumouksellisista kokouksista

Karl Ove Knausgård: Taisteluni

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa, Asiaa tai ei, Euroopan reuna

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja

Peter Sandström: Laudatur, Manuskript för pornografiska filmer, Sinulle joka et ole täällä

Helena Sinervo: Armonranta

Anja Snellman: Kiinalainen kesä, Ihon aika, Syysprinssi,Side,Pääoma

Käsitteitä:

Autofiktio.

Tiukka määritelmä: romaani, jonka keskushenkilöllä on sama nimi kuin kirjailijalla. Teos voi mukailla tekijän elämäntapahtumia, sisältää osittain fiktiivisiä elementtejä tai olla kokonaankin kuvitteellinen.

Väljä määritelmä: mikä tahansa romaani, joka sisältää vahvoja viitteitä kirjoittajansa elämään.

Automaattikirjoitus.

Kirjoittaminen vailla tietoista kontrollia tarkoituksena päästää esille psyyken tiedostamattomissa kerroksissa olevaa materiaalia. (Tieteen termipankki, http://tieteentermipankki.fi)

Parodia.

Mukaelma, jossa jokin kirjoitus, taideteos tai kirjallisuudenlaji saatetaan naurunalaiseksi jäljittelemällä sen tyyliä, kieltä, esitystapaa, rakennetta tai sisältöä. (Tieteen termipankki, http://tieteentermipankki.fi)

Teksti: Päivi Koivisto 
Kuva: Hannu Elomaa

Lue lisää:

Lyhyt suomalaisen autofiktion historia, osa 1

Lyhyt suomalaisen autofiktion historia, osa 2

Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa. 

Lähteet:

Björkman, Irina 2016. On helpottavaa päästää irti menneestä. ET-lehti 18.9.2016.

Hietala, Veijo 2016. Pitkä matka isän luo. Turun Sanomat 31.3.2016.

Elise Hugueny-Léger 2017. Broadcasting the Self: Autofiction, Television and Representations of Authorship in Contemporary French Literature. Life Writing 1/2017.

Hustedt, Siri 2016. Women Looking at Men Looking at Women. New York & London: Simon & Schuster.

Hällsten, Annika 2017. Peter Sandström njuter när han ljuger. Huvfudstadsbladet 5.2.2017.

Itkonen, Juha 2012. Minun elämäni ja vähän muidenkin. Karl Ove Knausgård. Image 16.11.2012.

Kanerva, Arla 2016. Karin Ehrnroothin muistelmateoksen varsinainen päähenkilö on 1980-luvun Hampuri. Helsingin Sanomat 12.1.2016.

Karlsson, Tom 2014. En man och hans demoner. Kiiltomato 3.1.2014.

Kurikka, Kaisa 2010.  Komeasti elämästä ja kirjallisuudesta, teini-iästä ja rakastamisesta. 19.8.2010 Turun Sanomat.

Marttinen, Heta 2015. Rajan tiloja: luonnollisuus, luonnottomuus ja epäluonnottomuus 2000-luvun pohjoismaisissa autofiktioissa. Väitöskirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Mazzarella, Merete 1999. Silloin en koskaan ole yksin: lukemisen taidosta, suomentanut Kaarina Sonck. Helsinki: Kirjayhtymä.

Joanna Palmén 2016. Mä ja mun taisteluni eli pikkutarkat kirjalliset omaelämäkerrat. Image 7.11.2016.

Sandström, Peter. Sandström hameessa. Kustantamo S&S:n kotisivut.

Seppänen, Arttu & Kässi Paavo 2017. Rakkautta ilman rakkautta. Nuori Voima 2017/1.

Torvalds,  Sofia 2012. Skriva det som bränner. Kyrkpressen 8.11.2012.