Runo kuuluu ja puhuu kenelle tahansa

Runous mielletään usein vaikeasti lähestyttäväksi kirjallisuudenlajiksi. Olen kuullut monen toteavan, ettei osaa tulkita runoutta. On harmi, että runouden äärelle johdatetaan niin kapean polun kautta, sillä runous on kaikille avoin laji. Suuri osa ihmisistä on lyriikan kanssa tekemisissä päivittäin kuunnellessaan musiikkia, jossa on sanoitukset. Ei ole olemassa mitään tiettyä oikeaa tapaa lukea ja ymmärtää runoutta. Olen oppinut paljon uutta saadessani kuulla niistä kiinnostavista tulkinnoista, joita ne joista tuntuu ettei runous ole heille sallittua, ovat esittäneet.

Innostuin itse runoudesta eräänä loskaisena iltapäivänä, kun selasin antikvariaatissa Nazim Hikmetin teosta (en muista enää, oliko kyseessä Punainen omena vai Puut kasvavat vielä). Äkisti voimakas tuntemus lävisti minut. En saanut otetta siitä mitä runossa sanottiin älyllisellä tasolla, mutta tunteen energia myllersi sisälläni. Tunteellisella tasolla ymmärsin vaivattomasti. Tunsin yhteyttä ympäröivään, itseni eläväksi ja läsnä olevaksi. Runoutta voi lukea tunnustellen herättääkö se itsessä mitään ja jos ei herätä, voi tarttua seuraavaan kirjaan. Lukiessa voi olla altis omille mielikuvilleen joita teksti nostattaa, tunteille, ideoille ja muistoille. Teoksia voi lähestyä lähilukien ja kokonaisuutta pohdiskellen, mutta yhtä hyvin poimimalla vaikka joka toisen säkeen yhdestä ja joka toisen toisesta teoksesta. Runous on lähtökohtaisesti niin vapaa laji, ettei sen parissa tarvitse noudattaa mitään sääntöjä.

Ääniä runoudessa

Runon ääni voi olla puhekielinen ja kaistapäinen: Kaarina Valoaalto täräyttelee tunnetta ja yksityiskohtaisia havaintoja maailmasta esim. toisessa runokokoelmassaan Poloneesi keskeneräisestä Bagdadista. Niin ikään Sirkka Turkka löytää usein kosketuksen maailmaan tarkastelemalla pienintä tupakantumppia tai koiran kuonon mutaa: Runot : 1973-2004. Runo voi puhua myös hiljaisemmalla kielellä, katkoksien ja leikkauksien kautta, kuten koskettavassa menetystä ja elämää kuvaavassa Tua Forsströmin Merkinnöissä. Usein lukemalla samalta tekijältä useamman teoksen, voi päästä kiinni kirjoittajan omaan kieleen. Mirkka Rekolan tuotanto avautuu laajaksi tutkimukseksi ihmisestä ja ajasta, kun teokset aukeavat rinnakkain: esim. Tuoreessa muistissa kevät : aforistiset kokoelmat.

Runouden ja proosan (tai muidenkaan taiteiden väliset) lajirajat eivät ole selkeitä. Jos tahtoo maistaa toimintaelokuvan, Aku Ankan, runouden ja agenttikirjallisuuden cocktailia kannattaa ehdottomasti kokeilla Kalevi Seilosen hulvatonta Metsäroistoa. Osa proosaksi luokitelluista teoksista tuntuu vaihtuvan välillä runoudeksi, kuten Juha Mannerkorven päiväkirjamuotoon kirjoitettu tavattoman kaunis elämää rakastava sairaskertomus Päivänsinet.

Viime vuosien aikana lavarunous on tehnyt runoudesta monelle saavutettavampaa kuin aiemmin ja myös useat nuoret ovat tarttuneet kynään. Runoilija Aura Nurmen toimittamassa Voidaan puhua jossitellen -teoksessa nuorten runot saavat tilaa kuulua. Runoutta voi kuunnella myös ääniteoksina esim. laittamalla soimaan pitkänlinjan runoilijan J.K.Ihalaisen ja taiteilija Sándor Vályn yhteistyön Sytykkeitä.

Runouden muodot

Jos kaipaa pienempiä makupaloja luettavaksi, neljä kertaa vuodessa julkaistavat Poesiavihkot ovat (muutenkin) mainioita. Reetta Pekkasen Salakuljetuksia on kirjoitettu yksi sana päivässä -menetelmällä. Se kutsuu makustelemaan kieltä ja tunnustelemaan liikahduksia.

Runous voi koetella kapitalistisen järjestelmän ehtoja monin tavoin. Susinukke Kosolan käsin kirjoitettua teosta, Varistoa, sai alun perin hankittua vain ilman rahan liikkumista tekemällä anonyymin tunnustuksen. Suomessa runouden materiaalisuus ja kirja esineenä ovat alkaneet saada enenevissä määrin huomiota. Raisa Marjamäki on tuotannossaan käyttänyt erilaisia materiaalisia keinoja. Hänen toinen vähäeleinen ja kirkas teoksensa, Ei kenenkään laituri, on toteutettu täysin ilman digitaalisia laitteita, kuten tietokonetta, ja se koostuu irtolehdistä. Poikkeuksellisen teoksen lehteily itsessään virittää lukemaan tekstiä erilaisesta näkökulmasta.

Runoutta voi lukea niin monella eri tavalla kuin on lukijoita ja teoksia. Aseeminen kirjoitus on kirjoitusta, jonka merkit eivät ole mitään tunnettuja kirjaimia. Kun lukee aseemista runoutta, ei voi etsiä merkityksiä sanojen kautta ja on väistämättä uuden äärellä. Karri Kokon Käsialoja lukiessa katse kiinnittyy vaikkapa siihen, millaisia tunteita kynänjälki välittää. Totutut lukutavat uusiutuvat väistämättä myös minimalistisen runouden kohdalla, joka on toteutettu hyvin pienellä merkkimäärällä. Esimerkiksi Aram Saroyanin Happea lukiessa voi päästä tottumuksista pois ja alkaa miettiä minkälaisia otuksia peräkkäiset kirjaimet muistuttavat.

Digitaaliseen runouteen kannattaa tutustua esim. vierailemalla Nokturnon sivuilla. Lavarunoutta voi käydä kokemassa klubeilla, joita esim. Helsinki Poetry Connection järjestää. Runoutta on mahdollista löytää myös lavojen ja kirjojen ulkopuolelta esim. suuntaamalla Kuivajärven metsään, josta löytää osia IÄI-runoteoksesta. Paikkasidonnainen teos koostuu tavuista tai sanoista, joita on kaiverrettu eri kohtiin ympäristöä, kuten kiviin ja puiden runkoihin ja sen ovat tehneet IC-98-taiteilijaryhmä (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää) sekä runoilijat Olli-Pekka Tennilä, Mikael Brygger ja Henriikka Tavi. Jos alkaa tutkia runouden kirjoa, voi yllättyä siitä mitä kaikkea löytää.

Runouden lukeminen yhdessä on hauskaa. Jos kanssalukijaa ei kuitenkaan ole saatavilla, voi vilkuilla muiden kirjoituksia runoudesta esim. Tuli&Savu-runouslehdestä tai verkkolehti Kiiltomadon runouskritiikeistä.

Runouteen kannattaa tarttua ilman ennakko-oletuksia teoksista tai itsestään lukijana!

Teksti ja kuva: Anna Kallio, Pointin ja Kivistön kirjastot