Runoilija Jyrki Kiiskinen

Runo puhuu meille: Jyrki Kiiskisen Äänen murros

Runo puhuu meille -sarjassa kirjailija ja kriitikko Vesa Haapala arvioi uutta kotimaista runoutta.

Kaksi runoilijaa, kaksi toistoa: Jyrki Kiiskisen  Äänen murros ja Olli Heikkosen  Regional-Express. Ensimmäinen kritiikkini vuoden 2016 runoista on kaksiosainen. Teemana on toisto.

Alkutalvesta Teokselta ilmestyi kaksi runokokoelmaa, joissa toisto on merkittävässä roolissa. Vaikka toisto on kaiken runouden perusperiaate, näissä teoksissa se on erityisen tärkeä. Heikkosen teoksessa Regional-Express toisto heijastaa ohikiitävää kokemusta, Kiiskisen teoksessa Äänen murros toiston avulla pohditaan aikamme elämänmuotoa.

Kritiikin ensimmäisessä osassa käsitellään Kiiskisen Äänen murrosta.

Jyrki Kiiskisen (s. 1963) kokoelma Äänen murros on Kiiskisen seitsemäs runoteos. Kustantamo esittelee teoksen seuraavasti: ”Ystävyydestä hampaiden harjaamiseen – kaikki tuttu on vaarassa sakkaantua toistoksi, mitattavaksi, samanarvoiseksi. Kokoelman neljässä osassa runoilijan ääni kamppailee tätä maailman jauhautumista vastaan erilaisin strategioin.”

Osastot on nimetty neljäksi ääneksi. Ensimmäisessä ja toisessa osastossa on kummassakin kolmentoista runon sarja. Ensimmäisen osaston runot muodostuvat useimmiten kahdelle sivulle jakautuvasta säkeistöstä, joskin laajin on kolmesivuinen. Runot ovat tällaisia:

Istun kyyryssä ruudun ääressä

toteutan itseäni tässä työssä

ulkona virtaa maailma enkä

pelkää itseäni minä toteutan

ruumis kyyryssä pöydän ääressä

oman itseni herrana teen pitkää

ajatusta ulkona maailmasta

osallisena teen tärkeää työtä

pöydän ääressä ruudun ääressä

ulkona ruumiista osallisena

maailmasta enkä minä pelkää

itseäni vapaana teen ulkona

virtaavaa pääomaa virtaavasta

mielestä ihan ulkona pääomasta

ruumiista osallisena enkä minä

pelkää vaikka vaeltaisin kyyryssä

(Ote runosta VI, s. 16)

Ensimmäisessä osastossa ahdistusta aiheuttavat nykyajan tekninen elämä ja rahan määräysvalta, mutta syntyy myös pettymys uskonnon ja filosofian viisauksia kohtaan. Toivo ja pelottomuus, joita Raamatun psalmi 23 ilmaisee sanoessaan ”vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani” jauhautuu osaksi konsulttipuheita. Samaan virtaan hajoaa filosofi Martin Heideggerin ajatus ”Vain jumala voi meidät pelastaa”.

Toisen osaston runot jatkavat tiiviimmin. Ne on aseteltu neljän runon ryhmiksi. Pari kertaa aukeamalla on runopari ja kerran kolme runoa. Runo XI kuuluu näin: 

Vastaa ystävä esität heti                                          Esittää hetkessä tärkeää

sata tärkeää mielipidettä                                         aavetta jolla fiksu mielipide

fiksusti itse siinä läsnä                                               on hyvä ystävä läsnä

olen hyvä aave joka hetki                                         siinä vastaa itse heti sataa

Ensimmäisen ja toisen osaston äänet muistuttavat toisiaan. Saman sanaston käyttö vahvistaa lamautuneen puhujan vaikutelmaa, vaikka runoilmaisu tiivistyy.

Kiiskinen kuvaa mielettömyyttä ja niitä ennalta listattuja mahdollisuuksia, joihin jauhautuvat ihmisen pyrkimykset muovata merkityksiä. Silloinkin kun ihminen tavoittelee jotain, jota voisi kutsua hänen omaksi olemassaolokseen, merkitys muuttuu lottovoiton odottelun kaltaiseksi toivoksi: merkitys on sattumanvaraista, yhtä todennäköistä kuin miljoonavoiton suoma taloudellinen valta ja riippumattomuus.

Äänen murros on kuin kammottava tarina äänen, kielen ja merkityksen jauhautumisesta koneiden, teknologian ja rahan myllyssä”, jatkaa kustantaja esittelyään. Kiiskisen runojen yhteiskunnallinen eetos lähestyy pari vuotta sitten ilmestynyttä Eino Santasen runoteosta Tekniikan maailmat (2014, Teos). Kolmen ensimmäisen osaston äänet sijoittuvat pitkälle maailmaan, jota myös Santanen kuvaa: nykyajan tragikoomisessa painajaisessa jokainen on yhtä aikaa näytelmän henkilö, katsoja ja jäsentäjä, joka ”viestii” toisille kaltaisilleen.

Kiiskinen tekee runokielestään lähes persoonatonta. Hän näyttää, että ristiriitaisesti persoonattomuus on kaikkien tuntemia sanoja, sloganeita ja arkisia ilmaisuja. Persoonaton kieli sopii heijastamaan kenen hyvänsä nykyihmisen kokemusta, ohjailtuja ajatuksia ja haluja.

Rajatun sanaston muuntelu ja osastoittain vaihteleva äänen virekorjaus (autotunetus) kuvaavat hyvin nykyaikaisen tuottamisen keinoja – ne sopivat myös keinoiksi, joilla runous pohtii merkityksen ehtoja. Saman materiaalin kierrättäminen kolmessa ensimmäisessä osastossa vangitsee tehokkaasti ajatuksen tuotantomekanismien jauhavasta voimasta, mutta pitkissä runosarjoissa saman toisto tekee lukukokemuksesta paikoin tylsän. Idea olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

Kolmannessa osastossa on kuusi aukeamaa, joille on aseteltu typografisen ilmavasti runokatkelmia. Runojen muoto vapautuu pikku hiljaa. Myös äänen laatuun syntyy muutosta. Osasto alkaa itsekeskeisesti, ja ironinen itsetunnistus helpottaa vain lievästi haluamisen tukaluutta:

minä ajattelen joka hetki rahaa kun aurinko

                                                                                vaatii oikeutta

                                                 esitän itseäni

                      olen hyvä aave

                                            minulla on

oikeus nauttia

                                      haluta sarake tulevaa

                                                     niin kauan kuin on elämää 

Osaston lopussa asenne on muuttunut. Osasto päättyy vapauttavaan kieltoon ja maiseman omistamiseen ”sinälle”:

                                        ei

vartaloiden vertailulle rahan pilvessä

                            älykkäille aaveille

                                            ennen kuin syvennyn

                               hiekkaan

                                              sinuun liikkuviin pilviin

                        ilman loistavaa uskoa

hajautusta

[- -]

     ilman

         vihertyvän joenrannan omistan

                                     sinulle

Neljännessä osastossa sonetti, vuosisatoja vanha runouden muoto, tarjoaa helpotuksen epätoivoon. Sonettimuoto antaa puhujalle mahdollisuuden käsitellä asioita. Muoto kannattelee puhujaa ja saa tämän tekemään johtopäätöksiä, jotka ovat muutakin kuin samojen sanojen mielipuolista järjestämistä katkonaisin sommitelmin:

Voin elää ilman yhteyttävää rahaa

ja ilman ystävyyden hajautusta,

jos joku joskus toivoisikin pahaa,

ja vaikka taivas olisikin musta.

Nyt vedän verhot lehtipuiden tieltä

ja mielen täyttää kähisevä kuoro,

kuin ymmärtäisin sanatonta kieltä.

On mykän aika saada puheenvuoro

kuin ikkunasta tunkeutuisi oksa

tai kaatuisivat lavastuksen jääneet

ja laulaisivat sydän sekä maksa.

Niin kieli maistaa syljessäsi suolan,

ja kuulen lihaksissa metsän äänteet

ja tavuihisi kätkeytyvän luolan.

Sonetti saa puhujan näkemään olemassaolossa muutakin kuin hajaannuksen: toisen ihmisen, luonnon, vaistot ja ihmisten välisen kemian.

Kiiskinen on soneteissaan yhtä aikaa huumorintajuinen ja syvällinen. Olisin lukenut mieluusti jonkin muunkin klassisen lajin ääntä jo aiemmin, vaikka vain välähdyksinä aiempien osastojen lomassa. Kiiskisen sonetit nimittäin irtoavat filosofisesta asetelmasta eläväksi lyriikaksi. Sonetit ovat raikas tuulahdus postmodernistisen runouden ilmeisimpien muoto- ja ajatuskulkujen ja nyky-yhteiskunnan imitaatioiden jälkeen, olkoonkin, että aiemmilla osastoilla on mietitty asema kokonaisuudessa.

Vertasin aiemmin Kiiskisen teoksen problematiikkaa Eino Santasen Tekniikan maailmoihin. Santasen kieli kiteyttää kenties Kiiskisen runoja vivahteikkaammin nykyajan kauhut, mutta ei juuri tarjoa ulospääsyä kammottavasta itsen esittämisen, taltioinnin ja ”osallistamisen” kulttuurista. Tässä suhteessa Kiiskisen sonetit ovat kenties enemmän uskoa sisältävä yritys pyristellä eroon nykyajan merkityskadosta. Sonetit eivät jää ironisoivaksi jäljittelyksi, toisin toistamiseksi.

Kiiskisen siirto kielen erittelystä sonetteihin tuntuu erityisen harkitulta loppuratkaisulta. Sonetti on nähty historiallisesti runouden muotona, joka on tukenut omaa elämäänsä prosessoivan minän syntyä. Sonetin on ajateltu tarjoavan kirjoittajalle mahdollisuuden käsitellä elämänsä ongelmia ja pettymyksiä sekä ratkaista hankalia ajatuksia. Kun sonetteja aiemmassa lyriikassa saatettiin valittaa esimerkiksi loputtomasti onnettoman rakkauden kohtaloita, tarjosi sonettimuoto eri vaiheineen mahdollisuuden mietiskelyyn ja eteenpäin menemiseen. Klassisen sonetin lopussa päästään usein oivallukseen runon aiemmissa osissa kuvatuista jännitteistä ja ristiriidoista.

Sonetti on suomalaiselle nykyrunoudelle hyvinkin ajankohtainen laji, sillä suomenruotsalaisen Gunnar Björlingin kuuluisassa runoteoksessa Solgrönt (Auringonvihreä) vuodelta 1933 on kokonainen osasto sonetteja. Ne ovat teoksen lopussa, aivan kuten Kiiskisen kokoelmassa. Voisi ajatella, että Kiiskisen sonetit jatkavat vuoropuhelua Björlingin teoksen kanssa, joka ilmestyi viime vuonna suomeksi.

Äänen murros asemoituu hienosti nykyrunouden kenttään. Teos vastaa runollisesti kysymyksiin siitä, mitä me nykyihmisinä olemme ja miten voisimme olla. Ymmärrys historiasta ja sen muodoista tarjoaa siirtymiä eteenpäin, näkemään elämän arvoa toisenlaisten mahdollisuuksien valossa. Kokoelma on hyvin perusteltu siirtymä autotunetuksesta kirjalliseen käsityöhön.

Teksti: Vesa Haapala
Kuva: Teos / Heini Lehväslaiho

Lue lisää:

Uutinen runousblogin aloittamisesta: Uutta runoutta esillä koko vuoden