Kolera-kustannuksen kirjoja

Runo puhuu meille: Kolera-kustannuksen uutuuksia

Yksityinen kokemus muuttuu yhteiskunnalliseksi runoudeksi.

Penjami Lehto arvioi Runo puhuu meille -sarjassa Kolera-kustannuksen teoksia:

  • Aura Nurmi: Villieläimiä. Kolera. 61 s.
  • Eija Tammisto: Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita. Kolera. 64 s.
  • Anarkistisia työväenlauluja. (toim.) Nikola Kurkilahti. 48 s.

Eija Tammisto: Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita

Eija Tammiston esikoisrunokokoelmassa  Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita  (Kolera, 2016) esitellään runojen lomassa linnun puhdistamisen työvaiheet. Vanhasta reseptikirjasta lainatuissa sitaateissa siipien leikkaaminen, jalkojen kiskominen, sisälmysten poistaminen, veren painelu pois sydämestä ja muut työt tehdään huolella, kunnes ruho siiventynkineen sidotaan riippumaan lihan mureuttamiseksi.

Vaihe 8

Riiputa lintua

tarvittaessa

viileässä, mutta

ei pakkasessa.

Maatalous- ja metsästyskulttuurista vieraantunut runon lukija saattaa pitää toimenpiteiden kuvauksia rajuina ja vastenmielisinäkin. Lukija kuljetetaan epämukavuusalueelle, jossa ruhon käsittely vertautuu tekstien kipuun ja ahdistukseen, ikävien muistojen auki repimiseen ja pahojen sisälmysten poistamiseen.

Konkreettinen kuva tunnekokemuksen maadoittajana on tarpeellinen. Vaikka runoissa esimerkiksi kerrotaan runojen puhujan isoäidille kauan sitten tapahtuneesta epäoikeudenmukaisuudesta, tarinan yksityiskohtia ei kielen tasolla tarkenneta. Lauseet puhkovat tarinankertojan muistia, ihoakin, ja raapivat menneisyyden pohjaa, mutta varsinaista juonta paljastetaan vain muutamassa suoremmassa viittauksessa.

Se kertoo miehestä, joka naulattiin ladon seinään,

ammuttiin kuin tikkataulu ja jätettiin kuivumaan. Ja

isoäiti karkasi, siirtyi siskon kanssa yli rajan. Junalla

heidät siirrettiin vielä kauemmas sinne, missä ei

tiedetty, että he olivat vasta tyttöjä. Ja kun he eivät

enää ole olleet, he tulivat takaisin.

Ääni annetaan uhrille, joka vuosikymmenten jälkeenkin kantaa taakkaansa. Ehkä kyse on ollut sisällissodan jälkimainingeista, ehkä jostakin muusta.  Ajankohtaa ja poliittista ulottuvuutta tärkeämpää on kertomus naisista, joille liian usein lankeaa uhrin osa. Kokoelman nimi on monitulkintainen, mutta sen voi lukea myös viittaukseksi ikivanhoihin lakeihin, joissa naista ei pidetty täysivaltaisena todistajana. Ei edes silloin, kun kyse oli naisen itsemääräämisoikeudesta oman kehonsa suhteen – siis naiseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta.

Kipu on läsnä kehossa, kehon muistissa, jota ei voi artikuloida täydellisiksi virkkeiksi. Tammiston runoja lukiessaan joutuu pinnistelemään: välillä säkeet muuttuvat niin kynityiksi ja nyljetyiksi, että niistä on vaikea saada otetta. Ratkaisu on perusteltu, mutta aiheen painon takia soisi lukijalle joissakin kohdissa enemmän tarttumapintaa.

Parhaimmillaan runot kuitenkin avautuvat avaimiksi kokoelman tunnekokemuksen kohtamiseen:

kyse on ymmärtämisestä  sanot

ihmisruumiissa on tarpeen käyttää aikaa

käsivarret ruohonkorret kaikki rikkinäiset kohtani

tiukasti kerällä

Tammiston kokoelmassa on kyse vertaiskokemuksesta, naisten välisestä puheesta sukupolvelta toiselle. Vaiennetuksi tuleminen ja seksuaalisen ahdistelun tai väkivallan kohteeksi joutuminen yhdistävät. Tilanteet ja kokemusten aste-erot vaihtelevat, mutta ne on tunnistettavissa. Vaikka Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita ei ole sisällöltään ohjelmallisen julistavaa, on sen naisnäkökulma sanomaltaan vahva. Lintua valmistavalle, nuorena kovia kokeneelle isoäidille kehon muisti on Sisyfoksen kivi, jonka hän on tuomittu viiltämään auki ja suolestamaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Anarkistisia työväenlauluja (toim. Nikola Kurkilahti)

Kiinnostavalla tavalla Eija Tammiston esikoiskokoelmaa kehystää myös sen kustantaja. Kolera aloitti toimintansa 2013, ja se on vakiinnuttamassa paikkaansa varteenotettavana pienkustantamona. Virpi Vairisen runokokoelma Kuten avata äkisti oli vuonna 2016 Tanssiva karhu -ehdokkaana ja Kalevi Jäntin palkinnon saanut Aura Nurmen runokokoelma Villieläimiä ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.  Uusien runoteosten lisäksi Kolera on julkaissut muutaman teoksen verran kapinallisia, yhteiskunnan valtarakenteita kyseenalaistavia tekstejä.

Tuore julkaisu on esimerkiksi Nikola Kurkilahden toimittama  Anarkistisia työväenlauluja , jossa on nuotteineen ja taustoituksineen esitelty kahdeksan “anarkistista ja vapaudellista laulua työväenliikkeen käyttöön”. Tunnetuin esitellyistä lauluista lienee amerikansuomalaisen Hiski Salomaan Vapauden kaiho. Ja ehkä taustoiltaan kiinnostavin on runoilija Lucía SánchezSaornilin kirjoittama Vapaiden naisten laulu. Vapaat naiset, Muejes Libres, oli anarkistinen naisjärjestö, joka taisteli Espanjan sisällissodassa. Järjestön syntyyn vaikutti se, että naiset kokivat tulevansa marginalisoiduiksi myös yhteiskunnalliseen vallankumoukseen pyrkivissä liikkeissä.

Murtukoon menneisyys!

Mitä eilinen muka merkitsee!

Sanan nainen

aiomme

uusiksi kirjoittaa.

Vapaiden naisten laulu (suom. Nikola Kurkilahti ja Aino Laine) on voimauttava ja aina ajankohtainen. Järjestö itse jäikin lyhytikäiseksi, mutta sillä oli kuitenkin vaikutusta Espanjassa naisasiakysymyksissä erityisesti työväenliikkeen piirissä.

Vaikka ajatus tämän päivän laulujen tuomisesta vanhojen klassikoiden yhteyteen tuntuu hyvältä, ei se toteutettuna välttämättä toimi. Esimerkiksi kokoelman toiseksi viimeinen laulu, Jumi Naakan Vapputarina 2014, vertautuu sisältöineen liian kovaan materiaaliin. On eri asia heiluttaa mustaa lippua Helsingissä 2010-luvulla ja joutua poliisien kaltoin kohtelemaksi – poliisit otti liput pois ja heitti yöksi putkaan – kuin olla vaarassa joutua ammutuksi anarkistina 30-luvun Espanjassa. Ehkä anarkistisen liikkeen uusimmat laulut vaatisivatkin kokonaan oman kokoelmansa.

Aura Nurmi: Villieläimiä

Yhteiskuntakriittisen taustansa esille tuovana toimijana Kolera vaikuttaa kustantamiensa teosten identiteettiin. Sanoma vahvistuu. Esimerkiksi silloin, kun yhteiskunnallisuus on runoissa esillä mutta ei jäsenny niinkään minkään ideologian vaan yksityisen kokemuksen kautta, kuten Eija Tammiston teoksessa.

Runon puhujan yksityinen kokemus muuttuu yhteiskuntapoliittiseksi kannanotoksi toisessakin Koleran vuonna 2016 julkaisemassa esikoisrunokokoelmassa. Aura Nurmen teoksen  Villieläimiä  runoissa uhreina ovat yhteiskunnan heikoimmat ja haavoittuvaisimmat jäsenet – lapset.

Nurmen runojen karu lapsuuskuvaus sijoittuu 1990-luvun alun lamavuosiin. Tuolloin työttömyys koetteli maata, ja monet julkisen palveluiden leikkauksista kohdistuivat juuri lapsiperheisiin.

THL:n Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimuksen mukaan vuonna 1987 syntyneistä viidesosa oli käyttänyt 21 ikävuoteen mennessä psykiatrisen erikoissairaanhoidon palveluja tai ostanut mielialalääkkeitä. Ikäluokka oli päiväkoti- ja alakouluiässä 1990-luvulla. Nurmen kokoelmassa Villieläimiä kerrotaan muun muassa lapsuudesta Pikku Huopalahdessa, jossa keskiössä on yhden perheen ongelmat, mutta teosta voi perustellusti lukea laajemminkin kuvauksena tuosta ajasta.

Aikuisten ja erityisesti omien vanhempien piittaamattomuutta sekä suoranaista väkivaltaa lapsia kohtaan on vaikea käsittää. Mutta samaan saattavat syyllistyä myös yhteiskunnalliset tahot, esimerkiksi koulu ja päiväkoti. Opettajan “ohjeet” ongelmallisen lapsen kohtaamisessa – tai siis kohtaamattomuudessa – osuvat hyvin leipääntymisen mätään ytimeen:

Harjaannu katsekontaktin välttelemisessä kyseisen lapsen kanssa jo

alkuiltapäivästä.

Totea useasti, että hän on varsinainen piiloutuja.

Huomaa, että häntä ei haeta kotiin lämpiminä päivinä.

Huojennu.

Ongelmia ei joko havaita riittävän ajoissa tai sitten niihin ei kyetä puuttumaan – tai mikä vielä pahempaa: ei haluta puuttua, ei välitetä. Nurmen runokirjan alussa voisikin lukea sama kuin Eija Tammiston teoksen Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita omistuksessa: “Vaiennetuille”. Yleisön eteen tuodaan tarina, joka on jäänyt kertomatta mutta olisi syytä lausua julki.

Eräänä kehyksenä Nurmen runoissa onkin lavarunous, johon viitataan parissa runossa:

Niin isä, jos olisitkin hurauttanut hakemaan

ja käsi-kädessä kävellyt tälle lavalle

jos olisinkin voinut suojella sinua

kaikelta vuosien pahalta

saisit seistä rauhassa yleisön joukossa

ja huomata, kuinka hyvän elämän olen elänyt

Nurmi on ollut mukana Poetry Connectionin toiminnassa ja tunnetaan nimenomaan lavarunoilijana.

Ehkä siitä perinteestä kumpuaa painokkuus, jolla kokoelman runot usein alkavat ja herättävät lukijan mielenkiinnon jo ensimmäisessä säkeessä – muotoutuen sitten pieniksi kertomuksen katkelmiksi. Lyriikan ja proosan välinen ero on paikoitellen häilyvä, tosin tuskin oleellinenkaan. Tärkeintä on sisältö, ja täytyyhän puhe kirjoittaa ensisijaisesti korvaa, ei silmää ajatellen. Silti joissakin kohdissa taittoon ja runojen asemointiin kaipaisi lisää väljyyttä: törmäillessään marginaaleihin lauseet menettävät voimaansa.

Vaikka Nurmi (s. 1988) kirjoittaa oman ikäpolvensa lapsuuskokemuksista, eivät tämän päivän tilastotkaan kovin kauniita ole. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2015 tehtiin lastensuojeluilmoitus yhteensä 66 406 lapsesta. Ja vuoden aikana kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia ja nuoria oli kaikkiaan 17 664. Villieläimiä tuntuukin pelottavan ajankohtaiselta: talousnäkymät ovat tällä hetkellä synkeät, ja sosiaalitukien sekä julkisten palveluiden leikkaukset koettelevat taas lapsiperheitä.

Mitä vähemmän resursseja, sitä todennäköisemmin yhteiskunnan turvaverkot pettävät. Karmeaksi esimerkiksi virheestä Nurmi on liittänyt kokoelmaansa viittauksen 8-vuotiaan Vilja-Eerikan kohtaloon. Tyttö kuoli julmalla tavalla isänsä ja tämän naisystävän pitkäaikaisen pahoinpitelyn seurauksena. Tapaus herätti paljon huomiota muutama vuosi sitten: sosiaalitoimella oli paljon informaatiota tilanteeseen puuttumiseksi, mutta asiaa ei hoidettu. – On tärkeää, että Vilja-Eerikaa ei unohdeta. Yhdelle aukeamalle on kirjoitettu tapauksen käsittelystä pari lainausta, joista varsinkin toinen on puhutteleva:

Kuollessaan hänellä oli prinsessatiara.

Pako satujen maailmaan auttoi lasta selviämään toistuvista pahoinpitelyistä. Mutta edes prinsessan tunnusmerkki ei kuitenkaan pelastanut häntä. Yksityiskohta, joka tekee kovin surulliseksi, voimattomaksikin – mutta synnyttää silti halun toimia ja vaikuttaa, ottaa kantaa lasten oikeuksien puolesta.

Aura Nurmen Villieläimiä vakuuttaa yhteiskunnallisella ja ajankohtaisella näkökulmallaan. Samalla se myös osoittaa, kuinka tärkeää on asettua tarkastelemaan asioita lapsen kokemusmaailmasta, yksilön silmin. Ja kuinka tärkeää on antaa ääni niille, joita ei yhteiskunnassa muuten kuunnella. Leikkauslistoja on huomattavasti vaikeampi tehdä, jos ihmiset eivät ole pelkkiä numeroita.

Teksti: Penjami Lehto
Kuvat: Kolera-kustannus

Lue lisää

Sarjan muut osat on julkaistu Vinkit-osiossa.