Kirjailija Anna Kortelainen studiokuvassa

Toivoa kirjallisuudesta: Anna Kortelaisen kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Anna Kortelainen, kirjailija
  • Tuotanto: muun muassa Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002), Päivä naisten paratiisissa (2005), Ei kenenkään maassa (2012), Siemen (2016)
  • Ajankohtaista: Paraikaa Anna Kortelainenn kirjoittaa mahtinaisen elämäkertaa sekä kolmatta romaaniaan.
  • Suhteeni kirjastoon: "Joinain viikkoina käyn useammin kirjastossa kuin kaupassa. Kun lähikirjasto Kalliossa on nyt remontissa, iltakävely Vallilan kirjastoon on mukava rituaali. Kotikaupunki on kirjastojen verkosto, jossa kaupunginkirjastojen ohella tie vie Kaisa-kirjastoon, Kansalliskirjastoon ja erikoiskirjastoihin. Kun tulee kotiin kangaskassi täynnä lähikirjastosta löytyneitä ja sinne tilattuja aarteita, mieli on edelleen yhtä innostunut ja  malttamaton kuin lapsena kirjastosta palatessa. Joskus olen ryhtynyt jo eteisessäni lukemaan päällystakki niskassa. Rituaalinani levittelen kirjastonkirjat aina sängylleni ja ihailen niitä ja mietin, mistä aloitan."

Anna Kortelaisen valinta: G.W.Sebald: Austerlitz

W.G. Sebald vie lukijan nimihenkilö Jacques Austerlitzin hahmossa keskelle Euroopan tragediaa ja juutalaisvainoja. Austerlitz on erotettu toisen maailmansodan aikana pienenä poikana perheestään. Kirjan minäkertoja törmää Austerlitziin eri puolilla maanosaa, ja hänen tutkimiensa rakennusten ja miljöiden kautta hahmottuu sodanjälkeinen Eurooppa. Jacques saa kerrottua tarinansa, kun kohtaa ihmisen, joka asettuu tarinalle alustaksi kuin psykoanalyysissä – minäkertoja on kuin terapeutti, jolle voi kertoa kaiken: ’Minua ei tarvitse säästellä’. Kirja on eräänlainen todistajanlausunto: minäkertoja on lämmin hahmo, jolla ei ole narsistista minää, joka värittäisi kaikkea. Hän asettuu toisen ihmisen kuulijaksi, ja se on rakastettavaa ja humaania. Hän ei pidä itseään tärkeänä vaan saa Jacques Austerlitzin kertomaan tarinan kadotetusta lapsuudestaan ja kadotetuista juuristaan. Joskus minua nyppii, että luemme maailmankirjallisuuden klassikoita, jotka kertovat vain miesten maailmasta. Austerlitzia lukiessani minusta kuitenkin tuntui, että kelpaan lukijaksi ja voin samastua universaaleihin sieluihin, joita kirjassa kohtaan. Juutalaisten historia kiinnostaa minua henkilökohtaisesti: äitini puolelta minussa virtaa juutalaista verta avioliiton ulkopuolelta.

Olen kiitollinen tälle kirjalle myös siksi, että sain sitä lukiessani lukutaitoni takaisin. Olin alakuloinen ja levoton, kun yritin lukea Austerlitzia ensimmäisen kerran. Ostin Austerlitzin vuonna 2002, kun äitini suositteli sitä minulle. Syksyllä oli ilmestynyt kirjani Virginie, ja minulla oli elämässäni murheita. Sain luettua kolme sivua kerrallaan, enkä pystynyt keskittymään enempää. Otin sen hyvin raskaasti: tuntui, etten saa lukutaitoa takaisin. Ajattelin, että teksti on minulle liian vaikeaa. Jätin kirjan sivuun ja luin lähinnä työkirjallisuutta. Kesäkuussa 2003 lähdin sitten Norjan tuntureille kirjoittamaan esipuhetta seuraavaan kirjaani. Matkustin tyttäreni kanssa Tukholmasta Oslon kautta parantolaan, jossa kuvataiteilija Albert Edelfeltin vaimo Ellan oli ollut hoidossa. Junassa otin kirjan repusta, lapsi syventyi omaan kirjaansa. Huomasin, että pystyn taas lukemaan. En ikinä unohda sitä tunnetta. Olin pelännyt menettäväni kaiken, ja silloin ei lue ajan tappamiseksi vaan nälkäänsä.

Austerlitz ei ole vaikea romaani. Täytyy päästää irti ennakko-odotuksista, joita asettaa kirjalle. Kirjailija ei voi kirjoittaa lukijoiden odotusten mukaisesti tai miellyttää kaikkia. Olen ajatellut, että kirja on kuin tanssikumppani. En voi pakottaa häntä letkajenkkaan, kun hän on valinnut tangon, vaan annan hänen viedä. En pidä mustavalkoisesta genreajattelusta. Olen ihastunut ajatukseen, että kun Sebald on lähettänyt ensimmäisen käsikirjoituksen kustantamoon, hänelle on sanottu, että ’tämä on kiinnostavaa’ eikä yritetty silputa sellaiseksi kuin on totuttu. Kirja on saanut olla omalaatuinen, ja se antaa minulle toivoa kirjailijana. Sebald uskaltaa kertoa eurooppalaisista esimerkiksi sotilasarkkitehtuurin kautta, kirjan lukeminen on kuin lentävällä matolla liihottelua hänen kanssaan. Kun vuonna 1944 syntynyt saksalaiskirjailija valitsee tällaisen aiheen ja haluaa viedä minut pimeyden ytimeen, kyllä lähden hänen matkaansa. Suren syvästi, että hän ei ole enää meille kirjoittamassa.

Paitsi lukemalla myös kirjoittamalla voi selvitä. Monta vuotta sitten minulle tapahtui ikävä tapaus, joka pudotti minut ajatuksesta, että kun tekee oikein ja kulkee turvallisuushakuisesti, niin ei tapahdu mitään pahaa. Silloin en löytänyt edes lukemisesta lohtua, mutta tajusin, että voin leipoa tapahtumat fiktion sisään ja silloin lukijakin voi saada lohtua siitä. 30 ikävuoteen asti olin viaton ja omahyväinen. Ajattelin, että kun tekee asioita oikein ja tekee oikeita valintoja, käy hyvin. Kun alkoi tapahtua myös huonoja asioita, itseriittoisuuteni alkoi kadota. Käännekohdassa ihmisestä katoaa omahyväisyys, ja se on hyvin terveellistä. Sama koskee sekä lukijoita että kirjailijoita. Lukijan täytyy luottaa kirjailijaan ja kirjailijan lukijaan, että hänet voi viedä yllättäviin paikkoihin ja saattaa turvallisesti takaisin satamaan. Lukeminen on antautumista kirjailijan armoille. Kirjailija hypistelee lukijan alitajuntaa, ja siksi lopussa täytyy aina olla toivoa. Itse haluan kirjoittaessani tehdä oikeutta ihmisille, osatotuudelle Suomen historiasta, vähän tunnetulle näkökulmalle tai jollekulle, jolta on viety mahdollisuudet ilmaista itseään.

Lapsuudenkodissani luettiin aamusta iltaan. Ajattelen usein nähdessäni kiinnostavan kirjan, että edesmennyt isäni rakastaisi tuota kirjaa. Luen nykyään hänenkin edestään, laitan kyynärpäät samalla tavalla kirjan ympärille kuin hänellä oli. Se on tapa uhmata menetystä. Lukemalla kysyn itseltäni, mitä minulle kuuluu. On onnea, että lukutaito on tallella, sitä keskittymiskykyä ja sisäistä rauhaa saa varjella. Kun pääsen kirjan maailmaan, olen turvassa. Lukemisen instrumentti on vaarassa meillä kaikilla.”

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen
Kuva: Pertti Nisonen