Toivoa kirjallisuudesta: Juha Itkosen kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Juha Itkonen, kirjailija ja toimittaja
  • Tuotanto: romaaneja, näytelmiä ja novelleja, muun muassa Myöhempien aikojen pyhiä (2003), Anna minun rakastaa enemmän (2005), Kohti (2007), Hetken hohtava valo (2012), Ajo (2014), Palatkaa perhoset (2016)
  • Ajankohtaista: Itkosen tuorein kirja, Minun Amerikkani, ilmestyy maaliskuussa 2017. 
  • Suhteeni kirjastoon: ”Se on lämmin ja pitkä. Isä vei minut alle kouluikäisenä kirjastoon, ja siitä lähtien se on ollut osa elämääni kaikkialla, missä olen asunut ja matkustanut. Olen lukenut, lainannut, opiskellut ja kirjoittanut kirjojani kirjastossa. Myöhempien aikojen pyhiä syntyi osin Töölön kirjastossa. Kun asuimme Münchenissä, kirjoitin Hetken hohtavaa valoa paikallisessa kaupunginosakirjastossa. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani Helsingissä en tuntenut kaupunkia kovin hyvin. Kun löysin Rikhardinkadun kirjaston, siitä muodostui minulle turvapaikka. Menen sinne edelleen, jos minulla on tapaamisten välissä aikaa.”

Juha Itkosen valinta: Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Suomentanut Sanna Pernu.

"Olisin voinut valita toivo-kirjaksi monta eri teosta, mutta halusin tuoda esille ihmisille melko tuntemattoman ja yllättävän kirjan. Kun aiheena on mielenterveys, halusin että kirja on sisällöltään painava. Fernando Pessoan Levottomuuden kirja ei ole romaani eikä runokirja vaan sirpaleisista teksteistä koostuva teos. On monia rakenteeltaan samankaltaisia kirjoja, mutta tämä on erityinen mennessään suoraan tunteeseen olemassaolon arvoituksesta. Pessoa pureutuu siihen, millaista on olla ihminen.

En lue Levottomuuden kirjaa niinkään ollessani onnellinen tai iloinen, vaan se on minulle lohtukirja. Poimin kirjan hyllystä noin kerran vuodessa sellaisina hetkinä, jolloin etsin vastauksia olemassaolon mielekkyyteen liittyviin kysymyksiin. Kun kohtaa jotakin vaikeaa, löytääkö kukaan silloin lohtua mistään äärimmäisen kevyestä? Kun tulee tarpeeksi vakava paikka, me hakeudumme painavan äärelle. Jo kirjan nimen levottomuus kertoo tuosta tunteesta, johon on vaikea saada otetta. En ole koskaan lukenut kirjaa kannesta kanteen, vaan lehteilen sitä sattumanvaraisista kohdista. Kehotan lukijoita tarttumaan tähän kirjaan kuin arvoitukseen.

Olen kutsunut kirjaa agnostikon Raamatuksi. Ei ole liioittelua väittää, että Levottomuuden kirja on samojen kysymysten äärellä kuin uskonnot. Pessoa hylkää sekä uskonnon että tieteen, ja koen sen koskettavaksi. Haluaisin itse uskoa, mutta en voi sanoa uskovani. Nykymaailmassa tiedettä tarjotaan uskonnon vastakohdaksi, mutta tämä ajatus ahdistaa eikä anna minulle vastauksia. 

Levottomuuden kirja on vähentänyt minussa tunnetta, että ole maailmassa yksin hankalien ajatusten kanssa. Pessoa on kirjoittanut kirjan 1900-luvun alussa Portugalissa, ja minä voin lukea sen melkein sata vuotta myöhemmin ja tunnistaa jotain tärkeää.

Näen elämässä aina toivoa ja olen varma, että yksittäisen ihmisen elämä säilyy mielekkäänä, mutta olen tällä hetkellä huolissani suuresta kuvasta. Pelkään asioita, joita en ole aikaisemmin pelännyt. En ole koskaan aikaisemmin pelännyt sotaa, mutta nyt huomaan ajattelevani, millaisen maailman jätämme lapsillemme elettäväksi.

En usko enkä edes toivo, että kirjallisuus pystyisi selittämään esimerkiksi fasismin nousua. Siihen ei romaani pysty. Mutta uskon, että kirjallisuus pystyy tarjoamaan tilaa rauhoittumiselle ja omien ajatusten kanssa olemiselle sekä auttamaan perspektiivin ottamisessa ja näkemään muunkin kuin nykyhetken. Kirjoja lukemalla huomaa, että ihmiset ovat aina ajatelleet vakavia ja isoja ajatuksia. Ihmiset kieltäytyvät nykyään ajattelemasta, miksi täällä ollaan. Se, miten helposti ihmiset lankeavat valeuutisiin ja miten kiukkuisia he jatkuvasti ovat, on tekemisissä sen kanssa, että ihmisillä ei ole aikaa pysähtyä isojen ja painavien tekstien äärelle. Uskon, että osittain syynä on tiedonvälityksen nopeus ja älypuhelinkulttuuri.

Uusinta kirjaani (Minun Amerikkani) varten olin paikalla muun muassa Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisissa Washingtonissa. Olin sen jälkeen jonkin aikaa sokkitilassa ja pois tolaltani. Olen hämmentynyt, miten voimme olla tilanteessa, jossa pelkoa lietsomalla saadaan näin suurta kannatusta. Seuraavana päivänä järjestetty iso naisten marssi oli minulle traumaterapiaa ja loi toivoa. Minulla oli kolme viikkoa aikaa kirjoittaa kirjan viimeinen episodi, ja se oli vaikeaa. En halunnut, että kirjan loppu on täysin tuskainen. Kaikki ei kuitenkaan ole raiteiltaan. On ihmisiä, jotka taistelevat ja toimivat hyvien asioiden puolesta. Tällä hetkellä mietin, mikä on keino saada kontakti eri tavalla ajattelevien ihmisten välille. Olen aina uskonut sillanrakentamiseen ja siihen, ettemme jää omiin kupliimme.

Minun Amerikkani ei ole ainakaan Trumpin Amerikka. Harmittaa, etten saa enää vaihtaa kirjani nimeä, kun Amerikan maailmalle näyttämät kasvot ovat nyt niin kauheat.”

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa .

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen
Kuva: Laura Malmivaara / Otava