Toivoa kirjallisuudesta: Krista Launosen kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Krista Launonen, luovuusasiantuntija, taideterapeutti ja kirjailija
  • Tuotanto: Luovuus lähtee käsistä (2014), Paljastavat värit, hoitavat kuvat (2015)
  • Ajankohtaista: Uusin kirja Lava – kauhu ja himo on julkaistu alkuvuodesta 2017.
  • Suhteeni kirjastoon: ”Minulla on lämmin ja pitkä rakkaussuhde kirjastoon. Lapsena ja nuorena kirjasto oli toinen kotini, vietin paljon aikaa lähikirjastossani. Se oli turvallinen ja kiehtova paikka. Olen aina ollut lukutoukka, joten kirjastoihin adoptoituminen oli luontevaa. Nykyisin nautin siitä, että kirjastot ovat monenlaisten ihmisten kohtaamispaikkoja: ikään, uskontoon, asemaan tai ammattiin katsomatta kaikenlaiset ihmiset tapaavat kirjastoissa. Kirjastojen palvelutarjonta on huikea, siinä missä nuoruudessani kirjastoissa luettiin hiljaa yksin, nykyään siellä myös tavataan musavalmentajia, kuullaan luentoja ja lainataan tavaroita. Olen ollut mukana myös ruokamaistiaisissa!”

Krista Launosen valinta: Brené Brown: En olekaan yksin (2012). Suomennos Suna-Marija Önder.

"Tutustuin Brené Browniin alun perin nähtyäni hänen TedX-videoluentonsa. Olin niin vakuuttunut hänen esiintymisestään, että etsin kaikki hänen kirjansa ja luin ne putkeen. Usein kirjojen lukeminen on minulle piristysruiske, kuin annos vitamiinia. Brownin kirjoja olen kuitenkin lukenut alun perin ammatillisessa mielessä. En olekaan yksin -kirja on minulla asiakaskohtaamisissa konkreettisena apuna: olen esimerkiksi lukenut asiakkaalle kirjaa ja sillä tavoin etsinyt sanoja asiakkaan pahalle ololle.

Kirjassa käsitelty häpeä tulee usein esille terapiassa. Ihmiset kärsivät epämääräisestä pahanolontunteesta tai eivät uskalla tehdä asioita, joita haluavat, ja taustalla on usein häpeän tunne. Häpeän syynä on usein lapsuudessa tapahtunut kokemus, jossa häpeä on tullut elämään jonkin auktoriteetin kautta – vanhemman, opettajan, valmentajan. Brown on häpeätutkija ja professori, ja hän suhtautuu häpeään myötätuntoisesti ja ratkaisukeskeisesti. Kirjassa pohditaan, miten häpeästä pääsee eroon ja miten esimerkiksi kiusatut että kiusaajat kokevat sen.

Kaikilla tunteilla on tarkoituksensa, myös ei-toivotuilla tunteilla. Pelko suojelee, jotta osaisimme varoa. Häpeä auttaa meitä katumaan, kun loukkaamme toista, jotta ymmärtäisimme, ettei tätä kannata tehdä toista kertaa. Jos häpeää ei olisi ollenkaan, emme tunnistaisi rajojamme. Pitää kuitenkin tunnistaa, tuliko häpeän tunne oikeaan paikkaan ja onko siihen oikeasti syytä vai syntyykö tunne siitä, että minua on nöyryytetty lapsena. Vaikkei itse muistaisi nolaamistapahtumaa, sitä kantaa sisällään ja se estää tekemästä asioita, joita haluaisi tehdä.

Tunteiden tiedostaminen on tärkeää mielenterveydelle. Esimerkiksi ärtymys ja viha saatetaan sekoittaa pelkoon. Naisilla häpeä kohdistuu usein itseen, ja naiset voivat olla julmia itseään ja muita kohtaan etenkin ulkonäköön liittyvissä asioissa. Vaadimme itseltämme ja muilta täydellisyyttä. Jos omaa kipupistettään ei ole käsitellyt, arvostelun siirtää herkästi muihin ihmisiin.

Pelko ja häpeä myös nitistävät luovuutta. Kaiken uuden luominen, vaikkapa villasukkien tekeminen, on pelottavaa, jos tuotoksensa joutuu antamaan muiden arvioitavaksi. Kaikki ihmiset syntyvät yhtä luovina, mutta vain osa on löytänyt aikuisena tavan hyödyntää luovuuttaan. Heitä yhdistää tietynlainen rohkeus.

On parasta mennä pelkoaan tai häpeäänsä kohti, sillä se katoaa, kun siitä kertoo. Lähes poikkeuksetta ihmisillä on painolastinaan epäonnistunut laulukoe tai kammottava esitelmäkokemus. Lava-kirjassa kerron omat häpeällisimmät kokemukseni. Kirjaa kirjoittaessani mietin, mikä olisi sietämättömintä, mitä voisin tehdä. Vastaus oli laulaminen julkisesti, ja niinpä tein sen, vieläpä kaksi kertaa. Nyt tuntuu kyllä siltä, että ei koskaan enää.

Aloitin näyttelemisen 10-11-vuotiaana. Se oli aitoa lavahimoa, halua välittää muille jotakin asiaa. Pyrin teatterikorkeakouluun pääsemättä sisään, ja se oli teinin elämässä musertava kokemus. Ajattelin, että tämä on tässä, ikinä enää en näyttele. Päätoimittajan työssäni huomasin kuitenkin, että työ sisältää paljon esiintymistä, ja jouduin käymään läpi häpeän ja epäonnistumisen kokemukset. Esiintymisen palo oli jäänyt jonnekin kytemään, ja kun kompuroin ensimmäisen esiintymiseni läpi, palo roihahti uudelleen liekkeihin. Nykyään saan joka päivä luennoida ja opettaa itse käsikirjoittamassani näytelmässä, jossa esitän pääroolia.

Häpeän vastalääke on empatia. Empatiataitoja voi oppia, eli kykyä nähdä asiat muiden näkökulmasta, olla tuomitsematta, ymmärtää toisen tunteita ja ilmaista, että ymmärtää. Liian paljon jää sanomatta. Monet työelämän konfliktit voisi pysäyttää, kun sanottaisiin ääneen, että tuo loukkasi. Pikainen apu häpeän voittamiseen on miettiä, mitä tuntee juuri kyseisellä hetkellä ja missä kohtaa kehoa tunteet tuntuvat. Kaikissa hankalissa tilanteissa pysähtyminen hetkeksi on tarpeen, sillä menee hetki, ennen kuin rationaalinen mieli pääsee mukaan.”

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen
Kuva: Riikka Kantinkoski