Toivoa kirjallisuudesta: Li Anderssonin kirjasuositus
Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.
”Vuosisadan rakkaustarina on kirja, joka on tehnyt minuun kaikkein vahvimman vaikutuksen. Se on Märta Tikkasen vastaus miehelleen Henrik Tikkaselle, joka kirjoitti sarjan omaelämäkerrallisia kirjoja. Märta Tikkanen kertoo kirjassa runomuotoisesti, millaista on elää vaikeassa avioliitossa ja olla eroamatta. Vuosisadan rakkaustarina vastaa siihen tarpeeseen, joka minulla on kirjojen ja toivon suhteen: en hae iloista tarinaa vaan teosta, joka pystyy sanoittamaan tunnetta tai kokemusta niin, että se antaa tarttumapintaa, josta saa kiinni mutta jota en olisi itse pystynyt kuvailemaan. Odotan, että kirjallisuudesta saa vastinetta kaikkiin tunteisiin, joita ihmisellä on. Samalla tavalla haen myös musiikista vastakaikua omalle olotilalleni – surullista, jos olen surullinen, ja iloista, jos olen iloinen.
Kirjassa on monta ulottuvuutta. Vaikka se on raadollinen kuvaus alkoholismista ja pahoinpitelystä lähisuhteissa, rakkaustarina tekee siitä moniulotteisen ja tuo sen lähemmäs arkitodellisuutta kuin ne kirjat ja elokuvat, joissa aihetta yleensä käsitellään. Jos jotain olen elämästä oppinut, se on se, että rakkaus on täysin irrationaalinen. Arki ja elämä ovat monimutkaisia, ja tuhoisaan suhteeseen voi liittyä rakkauden tunteita. Optimismi on inhimillinen piirre: kaikissa suhteissa haluamme toivoa, että toinen muuttuu tai suhde muuttuu. On tärkeä muistaa, että kirjassa kuvattua lähisuhdeväkivaltaa voi tapahtua missä vain, ja se leikkaa läpi kaikki yhteiskuntaluokat.
Vuosisadan rakkaustarina ei ole tarina alistumisesta vaan selviytymisestä. Märta Tikkanen on voimakastahtoinen läpi kirjan. Eloonjäämistarkoituksessa kirja antaa lukijalle enemmän voimaa ja välineitä kuin neuvot olla vahva tai jättää puoliso heti, kun hän lyö ensimmäisen kerran, ja se on inhimillisempi ja todempi kuvaus. Yleensä kun vaikeassa tilanteessa olevaa ihmistä neuvotaan, odotetaan, että häneltä pitäisi löytyä yli-inhimillisiä voimia tehdä ratkaisuja.
Harva muu kirjailija kuin Märta Tikkanen on onnistunut ilmaisemaan arkisilla tarinoilla ja vähillä sanamäärillä niin paljon vaikeasta asiasta. Vuosisadan rakkaustarina on feministinen kannanotto, mutta se puolustaa silti rakkautta. Lukijana toivoo, että Märta jättäisi miehensä, mutta on mielenkiintoista, että kirjasta puuttuu moraaliopetus onnellisesta lopusta ja lukijan odottamasta ratkaisusta. Kirjassa on ristiriitaa – sitä luetaan feminismin suurena eepoksena, ja silti se loppuu näin. Mutta taiteilijan tehtävä ei olekaan olla opettaja. Hän voi lopettaa kirjan niin kuin haluaa ja tehdä elämässään sellaisia ratkaisuja kuin itse haluaa. Tikkanen kirjoittaa paitsi suhteestaan myös asemastaan naisena ja Henrik Tikkasen vaimona. Kirja on ilmestynyt vuonna 1978, ja silloin ei ollut itsestään selvää, että nainen saa omaa aikaa ja mahdollisuuden tehdä työtä. Tikkanen on kantanut vastuuta perheestä ja samaan aikaan yrittänyt löytää aikaa taiteelliselle työlle, ja hän on siinä myös onnistunut.
Kirjalla oli minuun niin vahva vaikutus, että en ole pystynyt lukemaan Henrik Tikkasen kirjoja. Koen, että olen valinnut puoleni, ja se on nyt tässä, enkä ole henkisesti kyennyt asettumaan hänen maailmaansa sen jälkeen, kun luin Märta Tikkasen kirjan. Olen lukenut myös Karl Ove Knausgårdia, ja vaikuttaa siltä, että omasta elämästään ammentavia taiteilijoita yhdistää tietynlainen narsismi. En ole törmännyt taiteilijoihin, joissa ei olisi tämä piirre läsnä. He pohtivat omaa elämäänsä koko ajan, se kuuluu luomisprosessiin. Oma isäni on kuvataiteilija, ja hänenkin töissään omat vanhemmat ja lapset ovat olleet läsnä. Tuotokset ovat vain abstraktimpia kuin kirjallisuudessa. Taiteilija ei mieti läheisten tunteita vaan omaa kirjallista projektiaan. Traaginen totuus on, että kun teksti on henkilökohtaista ja pohjautuu omiin kokemuksiin, siinä on taiteellisena tuotoksena enemmän ulottuvuuksia ja siinä pääsee syvemmälle.
Tikkasen kieli on ajatonta, se ei ole vanhentunut lainkaan. Kertoo paljon yhteiskunnasta, tasa-arvosta ja ihmisestä, että myös tarina on nyt yhtä vahva kuin vuonna 1978. Yhteiskunta on kehittynyt ja muuttunut näiden vuosien aikana, mutta Märtan taistelu on yhä ajankohtainen. Sukupuoliroolit vaikuttavat Märtan ja Henrikin suhteeseen toisiinsa, eikä ihmisluonne muutu 39 vuodessa. Tunnistan nykyajan ilmapiirissä Henrik Tikkasen reaktion feminismiin: monet miehet ovat niin sanotusti yhteiskunnan tikkaiden yläpäässä, mutta silti heillä on tunne, että he eivät ole etuoikeutetussa asemassa. Miehet kamppailevat tämän kanssa sekä Suomessa että muualla maailmassa. Moni mies kokee, että hänellä ei ole mitään, minkä puolesta taistella, mutta silti moni myös kokee menettäneensä paljon. Puhetavassa niputetaan usein miehet yhdeksi joukoksi, vaikka suomalaiset miehet ovat moninainen joukko, eivätkä kaikki voi hyvin. Silloinkin, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla hyvin, voi olla tunne, että suunta puuttuu.
Palaan yhteen kirjan runoon usein henkilökohtaisista syistä, sillä se kertoo minulle jotain politiikasta ja siitä miksi teen sitä mitä teen. 'Taistelurunossa' Tikkanen kuvailee omaa taisteluaan mutta tunnistan siitä omia piirteitäni ja pakottavaa tarvetta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tikkanen avaa tuota pakkoa tavalla, jolla en olisi itse pystynyt sitä kuvamaan.”
Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.
Lue lisää
Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.
Teksti: Iina Soininen
Kuva: Minna Kallinen