Kirjailija Sirpa Kähkönen

Toivoa kirjallisuudesta: Sirpa Kähkösen kirjasuositus

Tässä sarjassa tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa tai iloa omaan elämäänsä.

  • Sirpa Kähkönen, kirjailija
  • Tuotanto: lukuisia romaaneja, muun muassa Graniittimies ja Tankkien kesä
  • Ajankohtaista: Kähkönen on tehnyt käsikirjoituksen Hakasalmen huvilassa esitettävään näytelmään Vihan kevät – Helsinki 1918.                                            
  • Suhteeni kirjastoon: ”Olen kasvanut siksi, joka nyt olen, nimenomaan sen vuoksi, että maailmassani on ollut vapaan tiedon temppeleitä nimeltä kirjastot. Minun tärkein pyhäkköni on Kansalliskirjasto, ja kaikki pienetkin kirjastot säteilevät minulle viisaaksi ihmiseksi tulemisen lupausta.”

Sirpa Kähkösen valinta: Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu. Suomennos Kristiina Rikman.

”Olin noin 5-vuotias, kun tutustuin ensimmäisen kerran Peppiin. Ensimmäiset kirjoitusharjoitukseni olivat Pepin nimen ja hänen ystävänsä Herra Tossavaisen toistamista paperille. Siinä luki silloin ’Pepi Pitkäsu’ ja ’Hera Tosainen’.

Peppi-kirjojen taustalla on Astrid Lindgrenin oma tragedia. Kun hän oli nuori, hänellä oli suhde naimisissa olevaan mieheen. Suhteesta syntyi poika, Lasse, jonka Lindgren joutui jättämään hoitoon Tanskaan. Poika kiintyi hoitoperheeseensä, mutta Lindgren otti myöhemmin pojan luokseen, koska ei itse tahtonut kestää eroa. Vaikka ensimmäinen Peppi-kirja on anarkistinen ja hauska, sen alla säteilee kokemus lapsen yksinäisyydestä ja juurettomuudesta, tragediasta, joka lapsen syntymiseen liittyi. Peppi on hetkittäin yksinäinen ja surullinen. Alussa kerrotaan, että hänen isänsä on merikapteeni, joka on pudonnut laivasta, ja myöhemmin käy ilmi, että ajelehtinut saarelle ja on siellä päällikkönä. Äiti on kuollut, kun Peppi on ollut kehtolapsi. Kaikki tämä voisi viedä hyveelliseen ja opettavaiseen vanhan ajan orpolapsitarinaan, mutta Peppi ei sopeudukaan vaan elää omaa konstikasta ja villiä elämäänsä. Tragedian määrättömyys puhuttelee, se käy ilmi pienissä asioissa kaiken aikaa.

Kirjan antama toivo on minulle osittain yksityinen toivo, koska se liittyy aikaan, jolloin perheessä oli suuresti vaikuttanut kuolemantapaus. Olin 7-vuotias, kun elämäni tärkein ihminen eli isoisäni kuoli. Löysin silloin lohtua uppoamalla syvälle kirjoihin. Muistan, miten paljon silloin luin – olen selvästi upottanut lukemiseen hätää ja surua ja kaipausta. Isoisäni opetti minut lukemaan ja johdatteli kirjojen maailmaan. Opin, että lukeminen on taito, jonka avulla voi selvitä pahoistakin paikoista. Isoisäni oli omille lapsilleen erittäin kärsimätön, ankara isä mutta lempeä ja leppoisa isoisä, joka hoiti minua hellästi. Kerron isoisästäni Vihan ja rakkauden liekit -kirjassa. Hän oli radikaali kommunisti ja suoritti pitkiä vankeustuomioita Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Peppi-kirjassa on kuva, jossa poliisit ovat tulleet Pepin luokse kylään. Minun sukuni historiassa poliisien käynti ei ole ollut hauskaa vaan siinä on ollut tosi kyseessä, kukkaruukut on pantu nurin ja ukko viety linnaan. Inhoan sanaa voimauttava, mutta Peppi Pitkätossu -kirja on ollut minulle sellainen, koska kirjassa poliisit eivät ole vaarallisia ja Peppi on hirveän voimakas.

Fiktio antoi voimaa ja toivoa, että minusta voi tulla iso ja vahva. Uhalla sanoin aina, että minusta tulee isona pollari tai palomies. Kävi ilmi, että linnunluisista käsistä ei palomiehen käsiksi ole. Rakas isoisäni oli sitä mieltä, että pojat ovat se juttu ja tytöt ovat ihan ookoo: ovat ihan hyödyllisiä, tekevät lapsia ja tekevät ruokaa. Sitten hän alkoi tajuta, että yksi hänen lapsenlapsistaan on aika teräväpäinen ja se on tyttö. Muistan, että hänellä oli rajoittuneita ajatuksia siitä, mitä tytöt voivat tehdä. Hän ei olisi esimerkiksi antanut minun vuolla puukolla.

Astrid Lindgrenillä oli sota-ajan Ruotsissa poikkeuksellinen näköala, koska hän työskenteli sotasensuurin palveluksessa ja sai tietoa ihmisten kirjoittamien kirjeiden kautta esimerkiksi juutalaisten kohtalosta jo varhain. Hän radikalisoitui, kun hän ymmärsi, mitä sota on tarkoittanut ihmisille sotaa käyvissä maissa. Kansankodin rakentaminen jatkui Ruotsissa suoraan sota-ajan jälkeen, vaikka sielläkin oli pelätty, miten saksalaisten kanssa käy, ja tiedettiin, että muissa Pohjoismaissa oli miehitysaikana vaikeaa. Peppi on yksi keskeisiä hahmoja emansipatorisessa tarinassa, joka oli ruotsalaisilla paljon pidemmällä kuin meillä. Meilläkin seurasi vähitellen ihmisten vapautumisen ja lasten oikeuksien liike, mutta Ruotsissa Peppi avasi mahdollisuuden nähdä lapset merkityksellisinä, vahvoina, itsenäisinä ja filosofisina hahmoina – ja erityisesti tytöt. Kaikessa Lindgrenin työssä näkyy lasten osallisuus. Ingrid Vang Nymanin kuva, jossa Peppi seisoo hevonen käsissään, on merkinnyt minulle valtavasti lapsuudessa. Lindgrenin voimakas tyttöhahmo on antanut minulle uskoa itseeni, ja olen pystynyt teutaroimaan niinkin isojen rakennelmien kuin romaanirakennelmien kanssa.

Sodan jälkeen oli vahva ajatus siitä, että tytöt ovat pieniä, hauraita, sieviä, hyvin kammattuja – tai niissä on jokin vika. Sitten maailmaan saapastelee hahmo, jolla on liian isot kengät, eri paria sukat, itse ommeltu mekko ja punainen, kahteen suuntaan sojottava tukka, hän ei ole millään lailla sopiva, mutta hän tulee edustamaan tyttönä voimaa, erilaisuutta, kaikkea vaikeasti sopeutettavaa. Itse olen halunnut esimerkiksi Tankkien kesä -kirjassani näyttää, että tyttö on sopiva kuvattava hahmo myös historian hetkien kuvaukseen kaunokirjallisuudessa. Mitä jos tytöt eivät olisi taustaporukoita verhoissa vaan äänekkäitä, seikkailevia ja ajattelevia? Peppi on mahtavan radikaali ja voimaa antava teos edelleenkin. Tytöillä on vähiten mahdollisuuksia pitää ääntää itsestään, ja heidän asemansa on maailmassa kaikkein haavoittuvin, jos ajatellaan esimerkiksi tyttöjen koulunkäyntimahdollisuutta kehitysmaissa tai sota- ja kriisioloissa.

Peppi Pitkätossu -kirjan olennainen osa on mielikuvituksen hulluus. Koko kertomus on hurja, anarkistinen, villi ja vapaa. Se kysyy, miten voisi vastustaa pikkuporvarillisuuden ansaa siinä mielessä kuin se tarkoittaa sitä, että koko ajan miettii, mitähän ne toiset ajattelevat minusta ja miten minun kuuluisi elää elämääni. Kirja on kaikille ihmisille suunnattu kehotus, että hyvä sydän ja uskallus vievät tekoihin, joiden kautta voi elää omannäköistä elämää.

Se, mitä pidetään milloinkin kasvatuksellisesti hyvänä, vaihtelee. On ollut vapaan kasvatuksen aika, jolloin lapselta ei ole kielletty mitään ja lapsi voi tulla kahvipöytään ja rohmaista itselleen, mitä haluaa. Nyt ollaan toisessa ääripäässä, jossa kannustetaan antamaan rajoja ja rakkautta. Jos ihmiselle ei ole opetettu tapoja, joita joissakin piireissä pidetään hyvinä, hän tulee tuohon piiriin samalla tavalla kuin Peppi. On aika kova pesti, jos ihminen tulee pakolaisena toiseen maahan ja hänelle mölähdellään, että maassa maan tavalla tai maasta pois. Meillä Suomessa ihmiset ovat tulleet myös evakoina ortodoksisesta ympäristöstä, jossa on uskonnonharjoituksessa käytetty ikoneita, ja jossain päin maata on oltu vihaisia, että tänne tulee kuvainpalvojia.

Aina kun ihminen siirtyy tapakulttuurista toiseen, hän on jonkin aikaa ymmällään. Mistä Peppi olisi voinut merimiesten keskuudessa oppia ruotsalaisen esikaupungin, jossa on kynsisaksilla leikattu ruohomatot, miten hän voisi osata käyttäytyä kahvikutsuilla? Hän yrittää koko ajan, eikä hän myöskään tule hylätyksi. Tommin ja Annikan äiti kamppailee ymmärtääkseen anarkistinaapuriaan, orpotyttöä, kummallista lasta. Ymmärryksen yrittäminen näkyy Lindgrenin kirjoissa, ja se on minusta kaunista. Peppi on kuvaus tapojen erilaisuudesta ja siitä miten pikkuporvarillinen maailma suhtautuu ihmisiin, jotka ovat erilaisia. Monissa kohdissa on kaunista ironiaa. Tulen itse työväenluokkaisesta ympäristöstä, eikä kahvikutsukulttuuri ole ollut minun parasta tuntemusluokkaani. Varsinkin kun olen joutunut Linnan kutsujen tapaisiin tilanteisiin, olen koittanut katsella, miten muut tekevät, ja toimia itse niin kuin olisin ollut kuvioissa aina.

En tiedä, olisinko kirjailija, jos Astrid Lindgrenin tuotantoa ei olisi. Olen sanonut, että kaikki minun sukupolveni kirjailijat Pohjoismaissa ovat jollain tavalla Lindgrenin lapsia.”

Vuosi 2017 on Suomen Mielenterveysseuran 120-vuotisjuhlavuosi, ja yksi juhlavuoden kolmesta teemasta on Toivoa kirjallisuudesta. Helsingin kaupunginkirjastossa järjestetään juhlavuoden kunniaksi tapahtumakiertue tällä teemalla. Kiertueella tunnetut ihmiset kertovat, mistä kirjasta he ovat saaneet toivoa, voimaa, apua tai iloa omaan elämäänsä. Tapahtumakiertue alkaa tammikuussa jatkuen koko vuoden ja vierailee jokaisessa helsinkiläisessä kirjastossa. Kiertueen aikataulut löydät osoitteesta helmet.fi/toivoa.

Lue lisää

Lue kaikki Toivoa kirjallisuudesta -sarjan jutut täältä.

Teksti: Iina Soininen
Kuva: Tommi Tuomi / Otava