Kuva: Jan Kahanek, Unsplash

Toivo-kirjoituskilpailun helmet - Elli Valtonen: Kanipäivä

Helsingin kaupunginkirjasto järjesti kaikille avoimen kirjoituskilpailun toivon teemalla. Voittajien tekstit julkaistaan Helmet-verkkosivuilla.

Aikuisten sarjan kolmas sija: Elli Valtonen, 41, Helsinki.

Kanipäivä

Sininen talo. Aurinkoon päin on aurinkokennoja, varjon puolella pyöräkatos ja minä ja parkkipaikka ja pääskynpesät. Jätän pyörän katokseen ja jo sieltä katsomalla tiedän, että sinä olet sisällä. Näkemällä kuulen sinut, ja kun kuulen, tunnen iholla ja haistan pienessä tilassa kohta meidät.

Ala-aula on valoaula, ja ylöspäin se on valokuilu. Arkkitehti on ajatellut että tässä olisi juuri näin, aavaa ja valoisaa ja pölyisää. Sermeissä on julisteita, esitellään lahokaviosammal tukkakoskelo kurtturuusu supikoira liito-orava minkki jättipalsami viiksitimali, kaikki enemmän luontoa tai vaihtoehtoisesti vähemmän eli pääasiassa ihmistä eli vieraslajeja. Tämä asetelma herättää kysymyksiä, ja niitä ajatellessa tuntuu kuin olisi lipsahtanut aluksen ulkopuolelle hapettomaan miinus sataan asteeseen. Tässä talossa asuu luonnonsuojelu, ja eläinetiikka asuu Turussa. Näin tähän vastaan tänään ja tulee taas lämmin.

Sinä olet varastossa. Sinulla on toisessa kädessä sinivuokko ja toisessa sinisorsa. Minä haen haavia ja käärmelaatikkoa. Tähän repliikki. Sinä sanot moi, sinä olet basso, minä hengitän sinua sisään tässä ahtaassa paikassa ja tuoksu on jokin ulkona oleva yhdistelmä, ehkä meri ja hiiret ja hiki ja eväsleipä.

Ylhäällä avaan tietokoneen, se on minulle uusi vaikka monien edellisten virkaeläinlääkäreiden vanha. Näen jo sähköpostien otsikoista, että tänään on jonkinlainen kanipäivä. Kanipäivää en ole ennen elänyt, katson kaihtimen raosta ulos, siivu sinistä, taivas ei ota kantaa. Tuntuu jännältä. Homma jota en osaa, taas. Tarttuva tauti citykaneissa, vai myrkytyskö? Kuusitoista viestiä samasta asiasta, kuvat ja koordinaatit paikoista, joissa kanit ovat joukolla päättäneet elämänsä. Luulen, että jotain olisi tehtävä, mutta en halua ylireagoida. Alireagoiva virkamies, huono sekin. Tietäisitköhän sinä?

Jalkani tekevät lähtemistä aikovan liikkeen, avainnippu tuosta, näinköhän olisit vielä varastossa? Vai olisiko sopivan etäistä soittaa? Mieleen tulee, että edellisessä työpaikassa olisin tämänkin ratkaissut yksin. Nyt olisin epävarma yhdessä, jos vain sallit. Ja siinä sinä olet. Sinulla on jätesäkkejä. Olet varannut kuutosauton. Menossa ollaan. Kanityöpäivä, seikkailuhomma. Tietenkin me haetaan raadot.

Meluvallin kohdalla hidastat ruohikon reunaan, ja minä näen heti kaksi. Ne makaavat niin tuoreina ja pulleina ja lämpiminä, ruoka suussa ja melkein valmiina loikkaamaan menoihinsa. Kirkkaat silmät ja siisti turpa. Sinä olet biologi, luulen että sinulla on oma näkymäsi tähänkin lajiin,

suhteutunut, perusteltu, jäniseläinkontekstissa relevantti. Minusta siinä makaa käytännöllinen kasvinsyöjäsaaliseläimen prototyyppi, yhdyskunta-asuja, silkkitassu, hammashassu, kollegiaalinen kanigiaali. Tätä en sanoisi ääneen. Pysäköit puoliksi nurmikolle. Sinä levität säkkiä, minä nostelen pupuset kyytiin.

- Yhdeksän ja pusikossa lisää, sanon.

Keräämme yhteensä neljätoista, siinä on jo liikaakin. Mutta niitä ei tarvitse nyt lähettää Ouluun, joten miksi nuukailla.

Tutkimuslähete on tiukka paikka. Kollega lukee sen, ja patologikollega jos kuka on oppinut henkilö. Tähän ei hassutuksia. Joukkokuoleman laajuus on päivän uutinen.

Kanipäivää seuraa kaniviikko. Toimittaja soittaa ja kysyy, mihin kanit kuolivat. Kolmantena päivänä on vastaus. Kanigiaalin verenvuotokuume. Kurja pöpö. Tuho on laaja. Toimittaja soittaa ja kysyy, onko ihmiselle vaaraa. Kuten tiedotteessakin kerrotaan, ei vaaraa ihmiselle, koiralle, kissalle, hamsterille, fretille, degulle eikä afrikkalaiselle kääpiösiilille. Kanivirus. Vaara kanille. Toimittaja kysyy, onko marsulle vaaraa. Kuten todettu, ei vaaraa muille kuin kanille. Korkeintaan rusakolle.

Katson Pistiäiset Suomen luonnossa -julistetta ja mietin, miten monenlaisia ampiaisia onkaan, kun toimittaja soittaa. Onko ihmiselle vaaraa, jos syö voikukkia? Ei ole vaaraa, vaikka söisi kanin ruuat. Entä jos syö kanin? Kokonaismikrobiston huomioiden kypsentäisin ennen nauttimista. Toimittaja tyytyy, ei kysy reseptiä. Sylkäiseekö se juuri nyt raa’an kaninkoiven suupielestään? Ohjaan seuraavan soittamaan sinulle.

Post-it-laput huutavat kaikkea mikä pitäisi pikimmiten suorittaa, mutta mieleen tulee se tunne, kun joku käy ovella ja katsoo, mitä teen. Jotenkin hyväksyy, ei käske ulos eikä syömään eikä nukkumaan eikä sano ehkä mitään, katsoo vain. Mahdollisesti se on sellainen käynti, jolla tarkistetaan, että lapsi on yhä olemassa. Sitäkö katsetta aikuisena kaipaa, kun kaipaa jotakin, mitä ei osaa selittää? Haluaisitko sinä, että minä kiipeäisin kaksi kerrosta ylemmäs ja katsoisin sinua?

Ryhdyn töihini, piestyjen ja heitteille jätettyjen lemmikkieläinten tapaukset virtaavat kaikista viestintävälineistä tietoisuuteeni, otan vireille, tarkastan, selvitän, neuvon, kuulen, määrään, kiellän, päätän, lausun, vastaan, pyydän tutkimaan, todistan. Joskus kun uloste ja virtsa liimaavat kengänpohjat muovimattoon ja veri valuu hihansuusta kyynärtaipeeseen, muistan kuolleen kanin silmästä heijastuvan taivaan.

Toisinaan haluaisin vain, että puhuisit minulle hyvin hiljaa venäjäksi tai puolaksi tai muuten pääosin konsonantein. Lukisit mieluiten satua. Kuiskaisit.

Kanipäivästä täsmälleen vuoden kuluttua kävelen puistokadun kulmaan ja siinä se on, aivan pientareen reunassa, hyvin tumma pieni kani, vaaleampi silmien ympäriltä ja jaloista ja rinnasta. Se ei välitä minusta kun kävelen, mutta kun pysähdyn katsomaan sitä, se jähmettyy ruoka suussa. Viidentoista sekunnin kuluttua se nielaisee, ja leuat jauhavat hetken. Sillä on kaikki hyvin.