Toivo-kirjoituskilpailun helmet - Matti Reinikka: Toivontuojat planeetta Pohs-VT:ltä

Helsingin kaupunginkirjasto järjesti kaikille avoimen kirjoituskilpailun toivon teemalla. Voittajien tekstit julkaistaan Helmet-verkkosivuilla.

Aikuisten sarjan voittaja: Matti Reinikka, 39, Helsinki.

Toivontuojat planeetta Pohs-VT:ltä

On eletty kovia aikoja, vaikeita ja raskaita aikoja. Ennen kaikkea on eletty poikkeuksellisia aikoja. Lähes kaikkea ja kaikkia peittää jonkinlainen yleisankeuden ja toivottomuuden kalvo. Se on kuin seitti, samanlainen jonka koit kehräävät keskikesällä tuomien ympärille. Paitsi että tätä seittiä ei voi nähdä.

Paitsi että voi.

Suuntaa siis katseesi kadulla kulkevaan nuorukaiseen, tuohon joka näyttää hieman osastopäällikkö Henrikssonin Minskiin muuttaneelta siskonpojalta. Siis tuo, joka juuri hidastaa vauhtiaan Rudolf Rävenströmin sisustuspuodin kohdalla. Juuri hän. Katso hänen silmiään. Katso, kuinka ne pälyilevät. Seiniin, maahan, näyteikkunoihin ja hyvin vaivihkaisesti myös vastaantulijan kasvoihin. Ja tuolta sivukadulta tulee toinen samanlainen pälyillen yhtä hermostuneesti sivuilleen. Miehet kohtaavat. Huomaatko, miten he kavahtavat toisiaan. Siinäpä aikamme kuva: kavahtava, pälyilevä ja epäluuloinen ihmisolento. Älkäämme kuitenkaan tuomitko heitä, sillä he ovat olosuhteidensa uhreja eivätkä he tiedä, että lupaus paremmasta annetaan aivan kohta. Itse asiassa juuri nyt.    

Suurtorin radiomastosta neljään pääilmansuuntaan osoittavat kovaääniset ulvaiset huomioäänen, jonka jälkeen kuullaan ohjeistus: Kaikkien kansalaisten on hakeuduttava mitä pikimmiten radiovastaanottimen ääreen. Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua alkaa kaupunginjohtajan tiedotustilaisuus, joka kaikkien olisi enemmän kuin suotavaa kuulla. Vanhuksia ja heikkohermoisia kehotetaan kuuntelemaan lähetys istualtaan tai makuuasennosta käsin. On luvassa järisyttäviä uutisia.

Näissä olosuhteissa tyypillisin reaktio kuulutukseen ei ole yllättävä. Se on refleksinomainen irvistys, jonka taustalla luimistelee ajatus: Nyt meille annostellaan viimeinen pisara. On armoniskun aika. Sankoin joukoin lähdetään vaeltamaan kotiin kasvoilla samanlainen puoliksi pahoinvoiva ja puoliksi kivulias ilme kuin oikein intensiivisen vatsakivun aikaan. Onneksi me kuitenkin tiedämme paremmin. Siirtykäämme siis rauhallisin mielin kuuntelemaan radiolähetystä. Ulko-ovi on tuossa, D-kirjaimen alapuolella. Nyt portaat ylös kolmanteen kerrokseen. Pidäthän kiirettä, jotta ehdimme livahtaa sisään samalla ovenavauksella sinihattuisen rouvan kanssa. Hienoa! Otetaan paikka tuolta peikonlehden vierestä. Siitä näemme ja kuulemme kaiken.

Nainen jää hetkeksi eteiseen seisomaan ja kuulostelemaan olohuoneesta kantautuvia puheääniä. Hän on rouva Ahomansikka, perheenäiti. Etunimi on Marjukka. Hän riisuu ulkovaatteensa ja astelee suurehkoon olohuoneeseen. Pitkän seinän kirjahyllyn puoleisessa päädyssä kiikkutuolia narisuttaa herra Ahomansikka, Janne. Lapset, kaksostytöt, leikkivät lattialla jonkinlaista kissaleikkiä. He maukuvat, sähisevät ja syöksähtelevät ympäriinsä. Raottamiensa verhojen välistä kadulle tähyilee naapurin Tuomas, joka herra Ahomansikan vaivihkaisista – liian vaivihkaisista – estelyistä huolimatta on halunnut välttämättä tulla kuuntelemaan tiedotustilaisuutta perheen luo. Arkipuheessa rouva Ahomansikka käyttää Tuomaksesta nimitystä mölliskö. Jos tytöt eivät kuulomatkan etäisyydellä, saatetaan kuulla myös muunlaisia luonnehdintoja.

Herra Ahomansikan kasvoilla on kireä ilme. Hän suhauttaa juuri huuliaan liikuttamatta huoneeseen erään kirosanan neljästi siten, että kolme ensimmäistä kertaa sana on genetiivimuodossa ja viimeisellä kerralla nominatiivissa. Näin kiroillen ilmaisussa on sopivassa suhteessa painokkuutta ja humoristista liioittelua. Se on oikea kiroilun taidonnäyte, eräänlainen sopimattoman kielenkäytön mestarin näyttötyö. Herra Ahomansikka onkin tuttavapiirissään kerännyt mainetta erinomaisena kiroilijana, ja usein illanistujaisissa voidaan nähdä, kuinka illan emäntä tai isäntä hivuttautuu vaivihkaa herra Ahomansikan viereen ja esittää nöyrän pyynnön: – Voisitko, Janne, kiroilla hieman, jotta tunnelma kohoaisi?

Ja Jannehan voi.

Rouva Ahomansikka rientää peittämään kaksostyttöjen korvat kämmenillään, mutta koska hänellä on useimpien ihmisten tapaan vain kaksi kättä ja peittäminen tapahtuu vasta herra Ahomansikan suhahduksen jälkeen, voidaan kysyä, kuinka paljon hyötyä toimenpiteestä on. Naapurin Tuomasta tämä kaikki naurattaa. Edelleen kadulla liikkuvia ihmisiä tähyillen hän ensin tirskahtelee ja kehottaa sitten kaikkia rauhoittumaan, uutisethan ovat todennäköisesti hyviä. Ja hän on oikeassa. Niin kuin hänen kaltaisensa jostain syystä niin usein ovat.

On aika. Radio naksautetaan päälle.

Ensimmäinen huomionarvoinen seikka radiolähetyksessä on se, että kuuluttajan ääni värisee. Vieläkin huomionarvoisemman tästä asiasta tekee se, ettei se ole aiemmin värissyt. Ei vaikka samainen kuuluttaja on kuuluttanut jo kohta kolmekymmentä vuotta. Nyt vakavoituu myös Tuomas mutta vain hetkeksi, sillä kohta hän tunnistaa – niin kuin kaikki muutkin lähetystä kuuntelevat – värinän taustalta pikemminkin pakahtuneen riemun kuin surun, joksi tunnetta ensin luultiin. Ja pakahtua kuuluttaja onkin. Hän ei millään malttaisi odottaa, että pääsee päästämään kaupunginjohtajan kertomaan kaikille sen, minkä hän jo tietää.

Kuullaan lakatulta puulattialta kantautuvia narahdusaskelia, kun kuuluttaja ja kaupunginjohtaja vaihtavat mikrofonin edessä paikkaa. Kaupunginjohtaja tervehtii kuulijoita ja alkaa kertoa: Kaksi kuukautta sitten Tutkimusasema 23:n astronominen kuuntelulaite poimi avaruushälyn seasta 57 sekunnin mittaisen pulssimaisen piipityssignaalin. Viesti (Jo tässä vaiheessa sitä pidettiin viestinä eräistä signaalissa esiintyneistä säännönmukaisuuksista johtuen.) tallennettiin ja annettiin astrolingvistiikan laitoksen väitöskirjatutkijoista kootun iskuryhmän tulkattavaksi. Kolme päivää ja kolme yötä liki tauotta työskennellyt ryhmä tutki, analysoi ja tulkkasi tekstiä.

– Ja he onnistuivat, kaupunginjohtaja huohottaa mikrofoniin. – Luen teille nyt viestin sanasta sanaan.

Kaupunginjohtaja lukee viestin oudolla, narisevalla ja erittäin korkealla äänellä. On arvoitus, miksi hän toimii näin. Parhaimman palautusprosentin ansainnee se veikkaaja, joka arvaa, että kaupunginjohtaja tahattomasti ja tiedostamattaan matkii niiden avaruusolentojen ja robottien ääntä, jotka seikkailivat hänen lapsuusvuosiensa tieteiselokuvissa. Viesti kuuluu näin: Tervehdys, te sumuisen ja sateisen kaupungin asukkaat! Täällä piippailee planeetta Pohs-VT:n väki Linnunradan keskivaiheilta – tai no matkallahan tässä jo ollaan ja itse asiassa jo siinä määrin tukevasti matkalla, että laskeudumme Suurtorille toukokuun ensimmäisenä lauantaina kello 12. Siis mikäli olemme vakoilukaukoputkellamme osanneet tulkita oikein gregoriaanista kalenterijärjestelmäänne. Nähdään siis siellä. Kannattaa tulla paikalle, sillä me tuomme teille toivon paremmasta.

Nyt suhahtaa herra Ahomansikan suusta vielä kerran aiemmin mainittu noituma, mutta tällä kertaa se on suorastaan kyllästetty hyväntuulisuudella ja toiveikkaalla kevätmielellä. Rouva Ahomansikkakin hymisee iloisesti, ja Tuomas, joka myös mölliskönä tunnetaan, höhöttää kovaäänisesti. Kaksostytöt aistivat aikuisväestön kohonneen tunnelman, ja heidän kissaleikkinsä jatkuu entistäkin riehakkaampana. Katso nyt näitä ihmisiä. Uskallatko antaa kytkeä itsesi valheenpaljastuskoneeseen ja väittää, ettet tuntisi edes jonkinlaista rakkautta heitä kohtaan? Minä en. Ja onhan tämä ihana näky, sillä nämä ihmiset ovat alkaneet taas toivoa.

Aikaa toukokuun ensimmäiseen on kuusi viikkoa, joten alkaa odotus. Ja koska on aikaa odottaa, on myös aikaa arvuutella. Yleisönosastot ja radion puhelinsoitto-ohjelmat ottaa komentoonsa yksi aihe, avaruudesta tulevat vieraat ja heidän arvoitukselliset tuliaisensa. Tuntuu kuin ihmisten mielikuvitukselta olisi otettu pois tehorajoitin, sillä niin lennokkaita ovat julkilausumat aiheen tiimoilta.  Ilmassa leijuu lukuisia kysymyksiä, ja eniten kiinnostaa tietenkin se, mitä hyvää vieraat tuovat mukanaan. Lähes jokaisella kansalaisella tuntuu olevan vastaus tuohon kysymykseen, ja niille, joilla vastausta ei ole, tarjoilevat auliisti monet omiaan.

Kansalaisarvausten lisäksi kuullaan tietenkin myös niin kutsuttuja valistuneita arvauksia. Sosiologian laitoksen professori (emirita) Yli-Repo on varma, että kyse on jonkinlaisesta viisaudesta tai ohjenuorasta, jota noudattamalla ensin kaupunkilaiset ja sitten koko ihmiskunta voi saavuttaa täydellisen autuuden tilan. Energiakomitean loppumietinnössä todetaan, että sangen suurella varmuudella voidaan olettaa muukalaisten tuovan kaupungin asukkaille puhtaan, ehtymättömän energialähteen. Sen suomat mahdollisuudet ovat liki rajattomat. Konsulttitoimisto Pörhösorsan pääanalyytikko Happonen lienee vastuussa kenties kaikkein näyttävimmästä ulostulosta aiheen tiimoilta. Suorassa lähetyksessä hän lyö televisiojuontajan kanssa henkilöautostaan vetoa, että vieraiden lahja kaupunkilaisille on tekoäly, joka ottaa välittömästi kaupungin johtotehtävät hoitaakseen. Ja hyvä niin, Happonen lisää monien harmiksi.

Kevät etenee yleisesti ottaen toiveikkaissa tunnelmissa. Neljään pääilmansuuntaan osoittavien kovaäänisten alle kiinnitetään mediakuutio, jonka laskuri mittaa aikaa suureen hetkeen. Sitä vilkuillaan. Vilkuillaan ja hymyillään. Katso nyt sinäkin sitä. Huomaatko, enää kolme minuuttia jäljellä. Emmekö kiipeäisi portaille katsomaan?

Tasan kello 12 lävistää suurtorin yllä leijuvan kevätpilven muodoltaan ylösalaisin käännettyä suppilovahveroa muistuttava musta esine. Se laskeutuu matalataajuuksista sihinää pitäen kohti suurtoria, ja kun sen laskeutumistassut koskettavat mukulakiviä, kuullaan vaimea tumpsahdus. Aluksen alaosaan aukeaa luukku, josta ilmestyy esiin olento.

On omistettava kokonainen kappale olennon ulkonäön kuvailulle, niin erikoislaatuinen se on. Ensinnäkin on kerrottava, että avaruuden vieras on sangen pieni, pituudeltaan noin 110 senttimetriä, ja että se kulkee ihmisten tapaan pystyasennossa. Merkille pantavaa on, että olento muistuttaa hämmästyttävän paljon kalapuikkoa – muotoaan ja korppujauhokuorrutukselta näyttävää ihoaan myöten. Jalkoja ei näy, liikkuminen tapahtuu ilmeisesti rullausmekanismia muistuttavan lihasrakenteen avulla. Käsien, jotka ovat hoikahkot ja isosormiset, lisäksi olennolla ei ole muita merkittäviä ruumiinmuotoja. Se on siis eräänlainen patukka. Jonkinlainen antennimainen uloke on avaruusolennolla sentään patukkavartalonsa laella.

Kaupunginjohtaja rientää ottamaan olennon vastaan. Hän on selvästi häkeltynyt ja kutsuukin vierastaan epähuomiossa nimellä Findus. Se aiheuttaa sorinaa paikalle kerääntyneessä väkijoukossa, mutta kaupunginjohtaja ei kömmähdystään huomaa. Reippaasti kädellään huiskauttaen hän antaa merkin maakunta-asuihin pukeutuneelle eläkeläiskuorolle, joka kajauttaa Suurtorille tervetulolaulun Kotimaani ompi Suomi. Kalapuikon antenni värisee, liikutuksesta kai.

Kuoroesityksen jälkeen on kalapuikon vuoro esiintyä. Puikko napsauttaa sormiaan, ja suppilovahveron muotoisesta aluksesta liukuu esiin lisää kalapuikkoja. He kantavat suurtorille pitkähköjä pöytiä, joiden jokaisen päälle on vedetty musta samettiliina. Jokainen paikalle saapunut aavistaa, että toivotut tuliaiset ovat noiden liinojen alla. Yleisö sorisee yhä kiivaammin. Ensimmäisen aluksesta tullut puikko, ilmeisesti joukkion johtaja, napsauttaa uudestaan sormiaan, ja suppilovahverosta alkaa kuulua rytmikästä musiikkia, joka kuulostaa etäisesti samban ja boogie woogien sekoitukselta.

Nyt liukuu johtajapuikko vasemmanpuolimmaisen pöydän luo. Hän riuhtaisee samettiliinan esineiden päältä. Tulee esiin keittiöveitsi ja säilyketölkkejä. Puikko poimii veitsen käteensä ja rupeaa leikkaamaan yhtä tölkeistä keittiöveitsellä. Veitsi uppoaa tölkkiin kuin juustoon. Samaan aikaan suppilovahverosta alkaa kuulua miellyttävä-äänisen miehen puhetta.

Onko sinunkin veitsitukkisi täynnä vanhanaikaisia, tylsiä ja käyttökelvottomia leikkuuesineitä? Ei hätää! Haburo-veitsisarjan veitset on päällystetty vulkanoidulla karbonaattivaahdolla, minkä vuoksi ne säilyttävät terävyytensä ikuisesti. Sano hyvästit kömpelöille teroituspuikoille ja vaarallisille hiomakiville. Sano tervetuloa Haburo-veitsisarjalle! Haburo – täynnä kaukaista viisautta.

Puikko liukuu seuraavan pöydän luo. Liinan alta paljastuu kookospähkinä ja tennispallon kokoinen, kullanvärinen laite. Puikko liu’uttaa laitetta kookospähkinän pintaa vasten. Laitteesta kuuluu vaimeaa surinaa. Samaan aikaan muut puikot suuntaavat kulkunsa yleisön joukkoon ja rupeavat jakamaan ihmisille värikkäitä tilauslomakkeita. Jälleen kuullaan miellyttävä ääni suppilovahverosta.

Rannalle lähdössä ja tuollainen viidakko selässä? Anna kun arvaan! Olet jo testannut hankalat höyläysjärjestelmät, vaaralliset vaahdot ja epämiellyttävät epilaattorit? Eipä ihme, että selkä on päässyt tuohon kuntoon. Mutta ei hätää! Selkäkarvanajolaite Michel 2000 poistaa karvat tuppea myöten. Toisin kuin perinteisissä karvanpoistojärjestelmissä, on Michel 2000:ssa patentoitu reseptorikoukku, joka takaa ensiluokkaisen sileyden kolmeksi viikoksi. Michel 2000 – tulet huomaamaan eron!

Nyt kun puikko siirtyy jo kolmannen pöydän luo, haluaisin sinun kiinnittävän huomiosi hetkeksi paikalle saapuneisiin ihmisiin. Katso heitä! Näetkö, kuinka vanhan naisen katseessa tuikkii taas hyväntuulinen pilke? Huomaatko, miten vaarin selkä seisoo entisaikojen ryhdissään? Lapset kirkuvat riemusta. Värikkäät tilauslomakkeet kiertävät kädestä käteen. Aikuiset hymyilevät ja pälpättävät iloisesti.

Huomaan, että katsot näitä ihmisiä hämmentynyt, hapan ilme kasvoillasi. Mielesi arvostelee heitä, eikä kiitettäviä arvosanoja liene tarjolla. Innostua nyt tuollaisesta tavarasta! Unohdat kuitenkin erään tärkeän seikan. Ensimmäistä kertaa kuukausiin, itse asiassa ensimmäistä kertaa vuosiin ovat nämä ihmiset saaneet jotain, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Ensimmäistä kertaa liian pitkään aikaan he ovat saaneet toivoa oikein kunnolla.