Pienten lajien maailmat: Helena Sinervon Armonranta
Pienten lajien maailmat -sarjassa käsitellään nykykirjallisuuden ilmiöitä ja tutustutaan kirjallisiin muotoihin, joita ei lueta yhtä paljon kuin kertovaa romaania. Tässä osassa Päivi Koivisto käsittelee Helena Sinervon Armonrantaa.
”Isän kuva palasi yhä uudelleen mieleeni. Vanhemman rakkaus. Ja lapsen. Se ei ole jaettua arvomaailmaa eikä yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Se ei edes edellytä älyllistä tasaveroisuutta.
Mitä se on? Mistä se tulee? Mitä sen puute merkitsee tai aiheuttaa?” (Armonranta, s. 138.)
Helena Sinervon Armonranta (2016) on kirja vanhemmuudesta, erityisesti isyydestä, mutta pääparin myötä myös äitiydestä. Ja kaiken tarina kyse lapsesta, siitä miten vanhemmat häntä muovaavat.
Helena ja Heta, pariskunta, ajavat Helsingistä Tampereelle katsomaan Helenan kuolemaisillaan olevaa isää. Pariskunnan välit ovat jännitteiset, sillä Heta on aloittanut hedelmöityshoidot, vaikka Heta ei ole ajatuksesta innostunut. Sitä paitsi Helenalla on edellisestä suhteesta jo poika, Henri, jota hän tapaa säännöllisesti. Vaikka Henri vilahtaa tekstissä vain lyhyesti, hänellä on merkitystä kerronnan motivoijana. Alussa olevan sitaatin kysymyksiin kertoja vastaa nimittäin näin:
”Se (vanhemman rakkauden merkitys) täytyy selvittää. Isän takia. Isän papereiden ja kasettien takia. Isän salkun, jonka sain perintönä. Oman itseni takia. Ja Henrin.” (s. 138.)
Ajomatkan aikana Helena kertoo Hetalle suvustaan, isästään, omasta suhteestaan tähän sekä veljiinsä. Välillä kuunnellaan isän Helenalle jättämiä kasetteja, joissa isä puolestaan kertoo omasta elämästään ja suvusta omasta näkökulmastaan.
Heta kommentoi, korjaa ja tulkitsee Helenan tarinaa ja saa välillä itsekin kertoa, mutta ei ääneen vaan omassa mielessään lukijalle. Heta ja Helena kertojina ovat toisiinsa nähden erilaisessa tilanteessa: Helena voi kertoa kaiken mieltään vaivaavan ääneen, kun taas Heta ei uskalla kuin pyöritellä mielessään hedelmöityshoitojensa seurauksia heidän suhteelleen. Toisaalta Heta on omavaltaisesti tehnyt ison ratkaisun, jonka kertomisen lykkääminen tekee sen yhä peruuttamattomammaksi. Ja kerronnan tasolla Heta on varsin tärkeä hahmo, sillä hän arvioi Helenan kertomia tarinoita ja toimii sen kautta esilukijana, mallina epäluuloiselle suhtautumiselle Helenan kertomusten totuusarvoon.
*
Kuten on käynyt ilmi, kertojan nimi on sama kuin kirjailijan, Helena. Ammatiksi mainitaan runoilija. Kertojalla on takanaan pitkälle edenneet klassisen pianon opinnot, jotka Sinervoa seurannut lukija voi tunnistaa yhdistäväksi tekijäksi kirjailijan ja kirjan kertojan välillä. Vaikka lukija ei olisi niinkään kiinnostunut siitä, mikä kirjassa on totta mikä ei, kirjailijan nimi muistelevalla kertojalla antaa odottaa, että kirja tavalla tai toisella kommentoi omaelämäkerrallista kirjoittamista.
Jonkin verran näin tapahtuu aivan suoraankin. Usein kommentoijana on analyyttinen Heta. Monissa Helenan kertomissa sukutarinoissa on hyvän jutun lisä, mihin Heta kuuntelijana puuttuu – häntä kiinnostaisivat todelliset sukulaiset, eivät elävään tarinaan lisätyt ”kuvitteelliset konttoristit” (s. 183). ”Lakkaa sepittämästä!”, Heta komentaa Helenaa (s. 185). Myöhemmin hän juttuja kuunneltuaan kysyy: ”Voiko menneisyyden tapahtumista kertoa muuta kuin jonkin harsuuntuneen, reikiintyneen, kutistuneen, vääntyneen ja koukuttuneen tarinan?” (s. 222).
Paljon tarinoita Armonrannassa todellakin kerrotaan. Niin paljon, että ne tuovat tekstiin omaelämäkerrallista tuntua, koska perinpohjaisuus välillä uuvuttaakin, aivan kuten oikeissa omaelämäkerroissa. Tarinoissa kerrotaan yksityiskohtaisesti Raffen pahansisuisesta äidistä, joka alkoi odottaa lasta petolliselle miehelle. Mies lähti ensin tiehensä ja tuli takaisin lapsen ollessa kymmenen ja kohta lähti taas, tällä kertaa lopullisesti. Kerrotaan siitä, miten onnellinen Raffe oli sen lyhyen ajan, kun hänen isänsä tuli takaisin osaksi perhettä.
”Vieläki mul vierähtää kyynel silmäkulmasta, ko mnää muistan miten ain ruuan jälkke mää änkesin häne vieres soffal pötköttämä. Siin me sitten otettiin pienet nokoset. Hän veti mun kainaloons ja nukaht saman tien.” (s. 162)
Ei kestänyt kauan kun isä jo lähti, vihaisena, kun oli jäänyt kiinni toisten naisten kanssa riiailusta. Vanhana miehenä Raffe muistelee isän lähtöä:
”Mää ajattelin, että isän oleskelu meillä olikin liian hyvää ollakseen totta. Emnää silti osan varautua hänen lähtöhös, suojella itteäni uudelta hylkäämiseltä, joka silloin koski kipeästi, enemmän ko mikkän mitä mnää olen koken.
Eikö olekin kummallista, rakas flikk, että näin voi sanoa liian vanhaks elänyt ukko, ko on tappanut monta miestä ja nähnyt sodassa asioita, joista ei sinulle halua kertoa?” (s. 163-165.)
Isän lähtö oli niin kova pala Raffelle, että myöhemmin, kuultuaan jo uuden perheen perustaneen isän kuolleen, hän haastaa isänsä perikunnan oikeuteen ja vaatii omaa osaansa isänsä perinnöstä. Ongelma vain on, ettei isoisä puheista ja hetkellisestä isäksi ryhtymisestään huolimatta ole koskaan tunnustanut Raffea omakseen. Poika häviää jutun.
Jotain hyvää Raffelle isästä on kuitenkin jäänyt: kyky rakastaa omaa lastaan. Kun kirjan puolivälissä Helena ja Heta ehtivät ajomatkaltaan sairaalaan asti, isän kasvot kirkastuvat tyttären tullessa huoneeseen. Helena summaa ajatuksiaan isänsä tunteista: ”Aina ne [hänen kasvonsa] olivat sädehtineet minulle, vaikka kuinka lyhyen eron jälkeen. Vain koirani kiintymyksestä olin yhtä varma.” (s. 107.) Isä pystyy myös harvinaisen hyvin sanoittamaan tunteitaan: ”Kyl snää olet mulle kovin rakas”, isä toteaa. Silti hän on sitä mieltä, ettei hän ”ol osan osoittaa lapsill sitä rakkautta ja hyvyyttä ko olisin halunnut” (s. 109).
*
Kirjan edetessä kysymys isän rakkaudesta alkaa vaivata lukijaa. Miksi Helena on pitänyt niin vähän yhteyttä isäänsä, vaikka Helenan suhde isään vaikuttaa läheiseltä? Mikä järki siinä on, että isä asui niin pitkään poikansa Tarmon kanssa, vaikka heidän suhteensa oli pelkkää vihanpitoa? Miksi Helenan muut veljet eivät käy isän luona?
Jo heti alussa kerrotaan kyllä, että helppo ihminen isä ei ole ollut: ”lapsuutemme isä oli suuri ja pelottava” (s. 31). Isä suuttui nopeasti mitättömän tuntuisista asioista, ja Helenan muistoihin kuuluu kuva isästä jahtaamassa äitiä takaa tuoli pään päälle kohotettuna. Nyt kun isä on vanha ja heikko, veli Tarmosta on tullut samanlainen pelottava hahmo, joka isänsä tavoin ”ei pitänyt niin sanottua tunteensäätelyä tarpeellisena” (s. 31).
Isän kasettinauhoilta kuuluvat puheet tuovat osaltaan kirjaan autenttisen muistelun tuntua, mutta isän äänellä on tärkeämpi merkitys. Isän tuominen kertojaksi omalla vanhan miehen lämpimällä äänellään saa aikaan sen, että ikävät lauseet isästä unohtuvat. Lukiessa haluaa uskoa todeksi kaiken hyvän ja ohittaa ikävämmät puolet Raffesta. Miten voi olla tuntematta myötätuntoa vanhaa miestä kohtaan, joka ilmaisee itseään näin:
”Mun rinnastan on aina puuttun palane, jonka nimi on isä. Sun isoisäs Kalle Iivari on aukko mun mielessän, ja äiti on remmil ja potkuil sitä täyttän.” (S. 16.)
Vähitellen isän tummempaa puolta on yhä vaikeampi ohittaa. Lukija ymmärtää, että isällä on ollut tuhoisaa vaikutusta Helenankin elämään. Isän ikävät teot Helenalle ja etenkin veljille alkavat nousta yhä vahvemmin tarinoissa esille, kuten myös Helenan äidin kärsimys. Kirjan loppupuolella tekoja eivät pyyhi enää pois isän selitykset, että vaikka hän Tarmoa ”ohi mennen plinautteli sillonko se ol pikkanen poika” (s. 327), niin ”paljon vähemmän sitä löin ko äiti mnuu” (s. 327).
Isän kuolemasta paljon myöhempään aikaan sijoittuvissa luvuissa Helena juttelee alakoululaisen tytön kanssa, jonka sanotaan epäsuorasti olevan Hetan saama lapsi. Lapselle Helena muistelee lapsuuttaan, ja tarinoista käy ilmi, miten läheinen Helena on ollut veljiensä kanssa. Nyt hän ei näe veljiään enää ikinä, paitsi Tarmoa, jota pelkää. Muut veljet ovat paenneet kauas lapsuuden perheestä. Näin hyvän isäsuhteen verho repeytyy vasta moniäänisesti kerrottujen sukutarinoiden yhdistelmänä ja sen aiheuttamat vammat ovat moninaisemmat kuin voisi ajatella.
Sukutarinoiden volyymilla tehdään niin Helenalle itselleen kuin lukijalle ja Hetallekin selväksi, että isän lapsuus ei ole ollut helppo. Että syy ei ole yksin hänen, että pahuudella on pitkät jäljet.
Jos isä on vienyt eteenpäin ilkeyden perintöä, ei ihme että Helena on itse epäröinyt äidiksi ryhtymistä. Paennutkin sitä, sillä kirjan mittaan käy ilmi, että hänen parisuhteensa on kahdesti katkennut lähes saman tien, kun sen osaksi on tullut lapsi. Missä määrin sukurasitteet toteutuvat seuraavassa sukupolvessa? Toistaako Helena ehkä isoisänsä tekoja, joka jätti Raffen ja istutti tähän ikuisen ikävän?
Mutta voiko sukulaisilta saada jotakin hyvää? Mitä hyvää lie pojantyttärelleen, runoilijalle, antanut vilkkusilmäinen isoisä, jonka päiväkirja on kielellisesti aikamoisen rehevä:
”Suloisten muistojen kukkeissa katveissa olin Morfeuksen machtiin antautunut kuuma pää sorjan neitoni uumalla, kun minut tempaisi hereille leipurin kopea frau, käski kerätä kamppeet ja häipyä. Vajos katsantoni kohden permantoa siitä kovasta kohtelusta ja suruisat hyvästit heitin näille sydäntäni ilahuttaneille seinille, näille ikuisten ilojen mahlaisille matoille. Ja mustakulmaiselle unikonkukkaneidolleni Sabinalle minä abschiedit jätin.” (S. 259.)
*
Kirjansa loppusanoissa Helena Sinervo sanoo, että kirjassa on fiktiivisiä henkilöhahmoja, ei todellisia ihmisiä. Mistä totuuden ihmistä ja tilanteista saisikaan kiinni, pohtii tarinan Helena kirjan loppupuolella, kun hän lukee isänsä oikeusjutun papereita:
”Oikeuspöytäkirjoista kyllä huomaa, että ihminen uskoo sen minkä tahtoo uskoa. Sen vuoksi fiktion totuus riittää minulle. Se tuo elämästä esiin jotain merkityksellistä ja jättää jäljen.” (S. 334.)
Myöskään tarinaan vaikuttaneita ihmisiä ei voi tulkita absoluuttisesti oikein, kylmäsilmäisen totuudellisesti. Se käy ilmi Hetan ja Helenan suhteesta, jota Heta pohtii Helenan tarinoiden kyllästämänä heidän automatkansa lopussa:
”Sitä luulee tuntevansa toisen hyvin, mutta välillä tulee hetkiä, jolloin se tuntuu vieraalta, jolloin yhteinen alue kutistuu ja jakamaton, outo alue kasvaa. Ohi kiitäviä, välähtäviä, paljastavia hetkiä. Hetkiä, jolloin yhtäkkiä tajuaa, että syvällinen ymmärrys toista muovanneista vuorovaikutustilanteista ja kasvuympäristöstä on mahdoton. Ei ehkä mahdoton vaan ulottumattomissa, sen vuoksi ettei koskaan tule kurottaneeksi niin kauan tai niin eläytyvästi kohti toisen erilaisuutta. Välillä jokin verho raottuu, mutta sitä aukkoa ikään kuin pelästyy, kääntää heti päänsä pois.” (S. 386–387.)
Yhtä suoraan ei sanota, että kaikkien Helenan kertomien sukutarinoiden tarkoitus on ollut myös Helenalle selvittää, miksi äidiksi ryhtyminen tuntuu hänestä vaikealta ja onko äitiys hänelle varmaan tuhoon johtava löytöretki. Oma mieli ja motiivitkin ovat sekava ja vaikeasti tulkittava johtolankavyyhti.
*
Sinervon kirjan väkivaltainen isä ei ole harvinaisuus nykyautofiktioissa. Knausgårdin Taisteluni-sarjassa ilkeä, alkoholisoitunut ja poikansa traumatisoiva isä esitetään pohjimmaiseksi syyksi kirjoittaa koko paksu kirjasarja. Suomalaisessa nykykirjallisuudessa isän ja pojan jännitteinen suhde on Peter Sandströmin teosten keskeinen osa, eikä isä ole koskaan voittopuolisesti positiivinen hahmo. Välillä isä on vain vähäpuheinen ja juro mutta välillä alkoholisoitunut, välillä väkivaltainenkin. Yksikään kirjojen isistä ei ole se suomenruotsalaisen kansanluonteen ruumiillistuma, leppoisasti rupatteleva, poikaansa, sukua ja koko lähiyhteisöä kannatteleva voimamies. Ei ihme, että Sandströmin kirjoissa pojatkin ovat raskasmielisiä, joskus väkivaltaisia, aina vieraantuneita ihmissuhteistaan ja omasta elämästään. Anja Snellmanin autofiktioiden isä yhtyy näihin synkkiin, väkivaltaisiin ja viinasta pitäviin hahmoihin. Pelkästään ahdistavasta hahmosta moniulotteisemmaksi persoonaksi isä kasvaa Pääoma-romaanissa (2014).
Helena Sinervon romaanin kuva isästä poikkeaa edellisistä siinä, että Raffelle annetaan oma ääni, joka puolustaa tätä tehokkaasti. Armonrannassa on nimensä mukaisesti tärkeää myös armo, etenkin kun isä ainakin jossain määrin tekojaan katuu. Jopa Tarmo, pahiten lapsista selkäänsä saanut, sanoo yhtenä iltana isälleen näin: ”snää isä olet hullu ja väkivaltane mies. Mutta en minä sinulle sitä kosta” (s. 328).
Entä Helena, hiukan helpommalla päässyt? Hän on antanut isänsä uskoa, ettei kanna kaunaa, mutta aikansa sukutarinoita kerrottuaan hän tunnustaa Hetalle, että oli valehdellut, kun sanoi kaiken olevan anteeksi annettu, että isä muka olisi ollut kyllin hyvä isä.
Raffen kuoleman jälkeen Heta ja Helena kuitenkin liennyttävät isän muistoa nostamalla ikävien asioiden takaa Helenan perheen hyvät puolet. Ehkä niiden voimin Helena pystyy tekemään positiivisen ratkaisun lapsikysymyksessä. Vai miten paljon vaikutti sittenkin se, että isän viimeisiksi sanoissa kirjassa jäävät C-kasetilta kuunnellut sanat:
”Mnää niin mielellän näkisin sun rakkaan naamas, ko se yhä vaan on semne ko se oli jo pikkasena flikkana, semne tarkkailevaine ilme siin on.”
*
Loppuhuomautuksena todettakoon, että kun kirjoitan romaanin Helenasta, tarkoitan siis romaanihenkilöä. Kirjailijasta puhuessani käytän koko nimeä Helena Sinervo tai pelkkää sukunimeä.
Armonrantaa sivutaan edellisessä Pienten lajien maailmat -kirjoituksessani, jossa käsittelen Sinervon loppusanoja ja romaanin Hetan asemaa henkilökertojana suhteessa autofiktion etiikasta käytyihin keskusteluihin: Pienten lajien maailmat: lyhyt suomalaisen autofiktion historia 2/3
Teksti: Päivi Koivisto
Kuva: Into
Lue lisää:
Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa.