Pienten lajien maailmat: Kerttu Wanteen aforismit 1/2
Pienten lajien maailmat -sarjassa käsitellään nykykirjallisuuden ilmiöitä ja tutustutaan kirjallisiin muotoihin, joita ei lueta yhtä paljon kuin kertovaa romaania. Tässä kaksiosaisessa esseessä Tiina Lehikoinen käsittelee Kerttu Wanteen aforismikokoelmaa Ilman naamiota.
Vaikka suomenkielisen kirjallisuuden historia on lyhyt ja olemme pieni kielialue, unohdus on silti ehtinyt koitua monien teosten ja tekijöiden kohtaloksi.
Markku Eskelisen
Raukoilla rajoilla
(Siltala 2016) valottaa proosan osalta lajihistorian lainalaisuuksia ja nostaa esiin useita niin kutsutun legitimoidun kaanonin ulkopuolelle unohtuneita teoksia – paikoin sangen poleemisestikin – mutta muista kirjallisuudenlajeista tuoreet ja vastaavan laajuiset, vallitsevaa kirjallisuushistoriaa koskevat kriittiset esitykset puuttuvat. (Toisaalta ei ole olemassa mitään yhtä yksiselitteistä kirjallisuushistoriaa tai aukotonta kaanonia, vaan eri vuosikymmeninä kirjoitettujen teosten painotukset vaihtelevat muun muassa tutkijoiden intressien ja kunkin aikakauden ihannoimien tutkimusparadigmojen myötä.)
Markku Envallin väitöskirja Suomalainen aforismi: keinoja, rakenteita, lajeja, ongelmia (1987) ja hänen toimittamansa antologia Aforismin vuosisata: lauseita ja ajatuksia 54 suomalaiselta aforistikolta (1997) ovat yhä kattavimmat yleisteokset lajista varsinkin vanhemman aforistiikan osalta. Envallin jalanjäljissä aforismin historiaa on kartoittanut myös Sami Feiring.
Tässä artikkelissa keskityn Kerttu Wanteen (1905–1963) esikoisteokseen Ilman naamiota (1944), josta otettiin aikoinaan jopa neljä painosta.
Wanteen unohtamista ei voi pitää täydellisenä: Envall analysoi Wanteen aforismeja väitöskirjassaan ja on kelpuuttanut niitä mukaan myös Aforismin vuosisata -antologiaan.(1) Lisäksi Wanteen nimi mainitaan muun muassa Suomen kirjallisuus VIII -teoksessa (1970) Maija Lehtosen aforismia käsittelevässä artikkelissa, samoin kuin Feiringin teoksessa Lyhyesti sanomisen taiteesta (2014) ja Wikipedian ”Aforismi”-artikkelin Suomalaisia aforistikkoja -listalla.
Kattavaa esitystä Wanteen tuotannosta ei kuitenkaan löydy, ja uskaltaisin väittää, että suurimmalle osalle nykylukijoista hänen kirjallinen tuotantonsa on tuntematon. Veikkaukseni on myös, että lajin marginaalisuuden lisäksi yksi keskeinen syy Wanteen unohdukseen on hänen sukupuolensa.
*
Wanne oli aikakautensa merkittävimpiä suomalaisia säveltaiteilijoita. Hän esiintyi konserttimatkoilla 15 maassa, muun muassa New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939, toimi Turun kaupunginorkesterin konserttimestarina ja julkaisi lisäksi kolme aforismikokoelmaa, runoja sekä omakustanteisen esseekokoelman. Suomen Kulttuurirahaston sivuilta Wanteesta löytyvät lyhyet elämänkertatiedot, sillä Wanne teki säätiölle testamenttilahjoituksen. Hänen nimikkorahastonsa tukee suomalaisia säveltaiteilijoita ja musiikinopiskelijoita, ja myös Wanteen vakituisella säestäjällä, pianisti Astrid Joutsenolla (1899–1962) on oma nimikkorahastonsa. (2) Joutseno oli paitsi kollega ja ystävä myös Wanteen elämänkumppani; arvatenkin homoseksuaalisuus on saattanut olla sukupuolen ohella toinen Wanteen unohdusta vauhdittanut tekijä.
Aforismin historiaa kartoittavissa teoksissa Wanne luokitellaan nimenomaan muusikko-aforistiksi (esim. Lehtonen 1970; Feiring 2014), ei niinkään itsenäiseksi ajattelijaksi. Wanne itse koki, että häntä arvostettiin säveltaiteilijana enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Tämä kokemus arvostuksen puutteesta ilmenee myös hänen aforistisessa tuotannossaan. (3)
Usein hänen aforismiensa esittämä kritiikki kohdistuu juuri konservatiivisiin sukupuolikäsityksiin:
”Mies myöntää naisen etevämmyyden – toisen miehen ammatissa.”
*
Epäilemättä Wanne itse sai kohdata ammatillista mitätöintiä niin klassisen musiikin kuin kirjallisuuden saralla juuri naiseutensa takia.
Naistaiteilijoiden asema 1900-luvun alkupuolella ja vielä 1940–60-luvuilla oli paljon karumpi kuin nykyisin – tosin kaanonit ovat yhä miesvetoisia eikä teosten arvottaminen ole edelleenkään täysin sukupuolineutraalia. Hilja Mörsäri on sivunnut sukupuolen ja esteettisen arvottamisen välistä kytköstä aforismin osalta alustuksessaan ”Tavoittamattoman tavoittelua” (2005). (4)
Mörsäri nostaa esiin, että esimerkiksi Envallin Aforismin vuosisata -teokseen naisia on kelpuutettu mukaan vain yhdeksän, kun taas miesaforistikkoja teokseen on mahtunut 45. Valikoimaan on toki vaikuttanut se, että valtaosa julkaistavasta aforistiikasta on miesten kirjoittamaa, mutta samalla voi kysyä, kuinka paljon julkaisupäätöksiin on vaikuttanut – ja vaikuttaa – aforistiikan esteettiset normiperinteet, jotka ovat määrittyneet juuri miesaforistikkojen tekstien perusteella? ”He [=miesaforistikot] ovat kirjoittaneet suuren osan julkaistuista kokoelmista, ja he ovat myös kriitikkoina arvioineet niiden merkityksen, luoneet lajin sisäisen kaanonin”, kuten Mörsäri summaa.
Kyseisessä antologiassa Wanne on mukana kolmella ja puolella sivulla. Hänen tuotannostaan Envall toteaa: ”Käsitteellisen horjahtelun ja ajatuksellisen kuluneisuuden joukossa on riittävän usein terävämpiä oivalluksia.” Luonnehdinta on niin yleispätevä, että se pätee mihin tahansa aforismikirjaan.
Itseäni Ilman naamiota puhuttelee nimenomaan ajankuvana ja naistaiteilijuuteen liittyvällä problematiikallaan – olkoonkin, että sukupuoliin kiinnitetyt ominaisuudet ovat osin stereotyyppisiä ja vanhahtavia.
*
Wanteen esikoiskokoelmassa sukupuolten välisen epätasa-arvon yhdeksi keskeiseksi syyksi nimetään koulutuksen puute, mutta toisaalta Wanne kritisoi myös naissukupuolen edustajia heidän ”elämän otteestaan”:
”Vuosisatainen harjaantumattomuus ja elämän ote ovat naisen kyvyn tiellä.”
”On naisia, jotka keimailevat typeryydelläkin – ja miehiä, joita sekin viehättää.”
Jälkimmäinen aforismi osoittaa halveksuntaa kokottimaisuutta kohtaan. Wanteen mukaan naisten ei tule alentaa itseään, vaikka he näin saisivat miesten huomion osakseen, sillä typeryys tai typeräksi tekeytyminen ei koskaan ole arvo. Aforismin loppu kohdistaa kritiikin myös miehiin – osaa miehistä tuntuu viehättävän juuri tämä ”keimailu typeryydellä”, ja implisiittisesti varmasti se, että tällaisessa sukupuolten maskeradissa he saavat kokea itsensä älykkäiksi.
Myös eri sukupuolten edustajien tulevaisuuden tavoitteet eroavat radikaalisti toisistaan:
”Nuoret miehet lupaavat mullistaa maailman ja nuoret naiset rakastaa ikuisesti.”
Siinä, missä nuorten miesten tavoitteena on maailmanvalloitus, nuoret naiset tavoittelevat kärjistetysti vain romansseja. Ilman naamiota sisältää myös aforismeja, joissa ruoditaan binäärisen sukupuolijaon teennäisyyttä, mikä tuntuu varsin virkistävältä kyseisen aikakauden kirjallisuudessa (5):
”Usein käsite miehekkyys samoin kuin naisellisuuskin on vain muotiasia.”
Sukupuolikategorioiden keinotekoisuudesta ja sopimuksenvaraisuudesta huolimatta naisilta hyväksyttävät kulttuuriset roolit olivat vielä 40-luvulla hyvin kapeita. Hyväksyttävin rooleista oli äitiys, mitä Wanne kommentoi sapekkaasti:
”Useimpien naisten itsenäisyys ei ole muuta kuin pakollista odotusaikaa.”
*
Kokoelman nimen Ilman naamiota voi lukea meta-aforistisena julistuksena – että kirjassa puhutaan paljaita totuuksia (vrt. Envall 1987, 246) – mutta paikoitellen tulee tunne, kuin Wanne olisi itse valinnut omaksi naamiokseen nimenomaan tylyyden. Tähän tuntuisi viittaavan seuraava aforismi:
”On naisia, jotka ovat pahansisuisia, koska eivät uskalla olla kevytmielisiä.”
Tullakseen kuulluksi miesvaltaisilla aloilla ja osoittaakseen ammatillista pätevyyttä naisten tuli vielä 40-luvulla käyttäytyä korostetun asiallisesti, jopa vihamielisesti, ja vältellä naiseuteen liitettyjä ”kevytmielisyyksiä”, eli heidän täytyi käyttäytyä kuin miehet.
*
Wanteen esikoiskokoelma ei ole herkkä tai lyyrinen, mitkä ovat perinteisesti naiselliseksi miellettyjä arvoja, vaan pikemminkin jyrkkä ja sivaltavan ironinen.
”Typeryys ikävystyttää enemmän tiedoillaan kuin tyhmyydellään.”
”Paheillemme haluamme kanssarikollisuutta, hyveillemme yksinoikeutta.”
”Ymmärrettävä ei kaipaa ymmärrystä.”
”Sovinnaisuus estää usein vastustamasta pahaa, ja niin vaikutamme suurpiirteisiltä, hyviltä.”
Aforismien ihmiskuva on kolkko. Erityisesti Wanteen kritiikin kohteeksi nousee sovinnaismoraali. Paikoitellen aforismien kärjekkyys tuo mieleen jopa itävaltalaisen Thomas Bernhardin (1931–1989). Näin Wanne soimaa aikalaista tapakulttuuria:
”Kun meistä puuttuu kaikki lähimmäisenrakkaus, tarraudumme hyviin tapoihin ja kohteliaisuuteen.”
”Seurapiiri on keskinkertaisuuden tyyssija.”
”Yksinkertaiselle on vaikeatajuinen viisasta.”
Muodollista älykkyyttä ja kyvyttömyyttä kyseenalaistaa vallitsevia totuuksia pilkataan myös huumorin keinoin, kuten seuraavassa, näennäisesti ruumiillista kuritusta kasvatustoimenpiteenä puoltavassa aforismissa:
”Useimmat tarvitsevat elämältä selkäsaunan, ennen kuin heistä tulee ihmisiä.”
Tässä yhteydessä ”selkäsauna” tarkoittanee tosin vain vertauskuvallista henkisen kasvun etappia.
*
Kokoelman erääksi keskeiseksi teemaksi hahmottuu kysymys vastuulliseksi yksilöksi kasvamisesta. Wanteen mukaan ”Myös vanhemmat tarvitsevat kasvatusta.” Nykyään puhutaan paljon elämän mittaisesta oppimisprosessista, ja pedagogiikan puolella aikuiskasvatus on tärkeä oma haaransa. Wanteelle kasvu tarkoittaa nimenomaan itsellisyyttä ja sisäistettyä moraalitajua, joka näkyy yksilön kaikissa teoissa.
”Typerä ei opi, hän tietää.”
”Järkevyys ei voi milloinkaan tajuta viisautta.”
Aforismeissa tehdään ero järkevyyden ja viisauden sekä tietämisen ja ymmärryksen välille. Ilman naamiota korostaa kiinnostavalla tavalla kokemusten ja ymmärryksen välistä yhteyttä, mikä on ominaista pragmaattiselle kasvatusfilosofialle ja esimerkiksi John Deweyn (1859—1952) ajattelulle.
”Ihminen ymmärtää vain kokemuksensa.”
”Mielikuvitukseton ihminen on kuin tyhjä huone, jonka ainoa vastaus on kaiku. Kumpaankaan ei voi kotiutua.”
Mietelmät ehdottavat paikoin deweylaista näkemystä elämästä, jonka mukaan ihmisten ulkopuolella olevia totuuksia ei ole olemassa eikä niitä voida tästä syystä paljastaa tieteenmenetelmillä:
”Totuus elää ihmisissä, ei asioissa.”
Totuuksia ei ymmärretä absoluuttisiksi vaan suhteellisiksi ja ihmisten välisten sopimusten tulokseksi, eikä yksilöitä nähdä muuttumattomina, vaan oleminen ymmärretään tilannesidonnaiseksi.
”Me olemme jokaiselle eri ihmisille erilaisia.”
Wanne pohtii muutamissa aforismeissa myös kielen olemusta: ”Ihmiset käyttävät samoja sanoja, mutta tarkoittavat harvoin samaa.” Kieli perustuu viime kädessä eroille, ja merkitykset ovat luonteeltaan tilannesidonnaisia. Sanojen tarkoitteet määräytyvät käyttöyhteyden ja puhujan intressien mukaan.
***
(1) Toisaalta maininnat ovat pikemminkin laskevia kuin nostavia. Envall käyttää väitöskirjassaan Wanteen aforismeja pitkälti esimerkkeinä ilmaisultaan ”epäonnistuneista”, merkityksiltään ”triviaaleista” ja totuusarvoiltaan ”heikoista” aforismeista: ”Wanteen ensimmäinen lause [= Sivistyneeksi synnytään.] on epäonnistunut aforismi: se on merkitykseltään sekä hämärä että epätosi. Saman arvostelun voi esittää hänen toisesta lauseestaan [=Itsepäisyydestäkin kuollaan.]. Wanteen aforistiikka on yleisluonteeltaan niukkasanaista [!], mikä on sen heikkous eikä voima. Hän ei yleensä pysty lataamaan lyhyyteen ajatusta ja näkemystä, tuloksena on usein yksioikoisen puisevaa väittämistä” (Envall 1987, 31, 33, 38, 45, 161, 225–226). On totta, että jotkut Wanteen aforismeista saattavat tuntua nykylukijasta ilmaisultaan simppeleiltä, mutta Envallin luonnehdinta tuntuu silti liioittelulta. Itse näen Wanteen tuotannossa teemallisia ansioita, jotka jäävät tällaisessa tiukan formaalissa katsannossa sivuun, ja siksi koen hänen tuotantonsa esittelyn relevantiksi.
(2) Astrid Joutsenon säätiön omaisuus siirrettiin vuonna 1969 Varsinais-Suomen Kulttuurirahastolle. Säätiö perustettiin alun perin Kerttu Wanteen (1905–1963) testamenttilahjoituksen turvin.
(3) Toisaalta Wanne sai vuonna 1946 Pro Finlandia -mitalin, eli hän ei jäänyt täysin vaille tunnustuksia.
(4) Alustus on pidetty alun perin Suomen aforismiyhdistyksen syyskokouksessa vuonna 2005 ja julkaistu myöhemmin kahdessa osassa Suomen Aforismiyhdistyksen blogissa. Lisäksi tekstistä on julkaistu uudelleen editoitu versio teoksessa Mitä aforismi tarkoittaa? (2013), mutta viittaan nimenomaan aiempaan blogissa julkaistuun tekstiversioon.
(5) Esimerkiksi Wanteen esikoiskokoelmaa yksitoista vuotta myöhemmin ilmestyneestä Aaro Hellaakosken aforismikokoelmasta Lumipalloja (1955), joka julkaistiin postuumina (toim. Kaarlo Marjanen), löytyy seuraava varsin seksistinen aforismi: ”Yhteen naiseen voi tyytyä vain silloin, kun tietää kykenevänsä omistamaan useampia.” Tästä huolimatta esimerkiksi Lehtonen (1970) arvioi Hellaakosken kokoelman ”painavaksi”, kun taas Wanteen aforistiikka näyttäytyy hänelle lähinnä vain Erkki Melartinin aloittaman muusikko-aforistien linjan heikommin menestyneenä jatkeena.
Teksti: Tiina Lehikoinen
Lue lisää:
Kerttu Wanteen aforismit 2/2
Kaikki Pienten lajien maailmat -jutut ovat luettavissa Vinkit-osiossa.